Takaisin
=> Lähetys

Maailmanlähetyksen tienviittoja

Katsaus Perusta-lehteen
Viisi vuotta Iguassusta

 

Yleistä

Lokakuussa 1999 järjestettiin Iguassussa, Brasiliassa, merkittävä lähetyskonsultaatio. Kokouksen järjesti ja sen esitelmäjulkaisun toimitti Maailman Evankelisen Liiton (World Evangelical Fellowship, vuoden 2002 alusta W.E.Alliance) lähetyskomissio. Osanottajina oli 160 kansainvälisten lähetysyhteisöiden edustajaa 53 maasta. Suomesta ei osanottajia ollut, mutta hieman toista kymmentä suomalaista oli ilmoittautunut kokouksen sähköpostiseuraajiksi, joille konsultaation esitelmät ja muut asiakirjat välitettiin reaaliajassa.

Kokouksen ja siitä tehdyn julkaisun ote ja ilmapiiri oli tukevassa perinteisyydessäänkin varsin moderni. Mukaan oli haluttu saada uusin lähetystietämys ja tuoreimpien trendien ja ratkaisujen esittely. Konsultaatio kokosi yhteen 1990-luvun loppupuolen evankelikaalisen (evangelical) lähetysteologian ja -strategian keskeisiä tahoja, henkilöitä ja painotuksia. Tilaisuus oli luonteeltaan ennen kaikkea asiantuntijatapaaminen ja siksi esitelmien ja katsausten pitäjiksi oli kutsuttu kokeneita lähetysihmisiä, joista useat olivat olleet mukana jo kymmeniä vuosia. Tutkijat ja kenttäväki jakoivat oman alojensa ja alueittensa asiantuntemusta, kokemusta, tietoa ja osaamista. Kokouksen eetos oli asiakirjoista päätellen ”lähetysinnostunut” eli siellä koettiin yhteinen halu viedä evankeliumi kansoille lähetystyön vaikeuksista huolimatta. Ilmapiiri oli myös “edistyksellinen“ (vanhassa pysytään, mutta ei vanhentuneessa) ja konservatiivinen (Ave Crux, spes unica; Terve, risti, ainoa toivomme!).

Kokouskirjassa on johdannon ja konsultaation tuottaman julkilausumanlisäksi 39 lukua, joiden kirjoittajat kahta lukuun ottamatta olivat Iguassussa mukana. Luvuista on 13 kirjoitettu kokouksen jälkeen täydentämään kokouksen antia, muut ovat kokouksessa pidettyjä esitelmiä. Konsultaation julkilausuma  (The Iguassu Affirmation) on varsin kattava ja harkitun tuntuinen, laajuudeltaan n. 7 sivua. Palaan tähän kirjoituksen lopussa. Julkaisu (kirjan tiedot tämän kirjoituksen lopusta) on esitelty lyhyesti Perustassa 4/2002 kirjoittajamainintoineen, ja sen teologiaan olen viitannut artikkelissa ”Millainen pelastus, sellainen lähetys” (Iustitia 13/ 2000, STI).

Yleisinä piirteinä konsultaation konsensuksesta ja Iguassun julkilausumasta nousevat esiin pitäytyminen Raamattuun, Kristuksen ja evankeliumin ainutlaatuisuuteen maailman erilaisten pelastussanomien joukossa sekä kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen tunnustaminen. Muita läpikäyviä juonteita olivat ennen kaikkea taloudellisen globalisaation voimakas kritiikki, nuorten ja naisten huomioiminen (mikä ei tapahtunut populistisista eikä feministisistä, vaan luomisjärjestyksen avaamista lähtökohdista), samoin herkkyys kulttuurien kohtaamisessa sekä valmius tunnustaa nykyhetken maailmanlaajat ja alueelliset tosiasiat.

 

Keskeiset painotukset

1. Kokouksen keskeisistä painotuksista nousee esiin ensinnäkin vuosituhannen lopun aikalaisanalyysi kulttuurin, yhteiskunnallisen kehityksen ja yleisen henkisen/ tieteellisen sekä uskonnollisuuden alueilta. Lähtökohtana oli kysymys totuudesta: mikä on totuus, miten se on löydettävissä ja missä. Tässä mielessä Iguassu poikkeaa kiitettävällä tavalla edukseen monista herätyskristillisistä lähetyskokoontumisista. Niissähän on monta kertaa keskitytty lähes pelkästään strategisiin suunnitelmiin ja sovelluksiin, kuten oli tapahtunut varsin puhtaaksiviljellysti esim. 1995 pidetyssä Soulin AD-2000 and Beyond -kongressissa.

Erityisen tarpeellisina pidin tähän totuusnäköalaan liittyviä esityksiä lähetyksen ja postmodernismin suhteesta kuten myös nyt vaikuttavien toimijasukupolvien analyysia. Edellinen kysymys esitettiin poikkeuksellisen selvästi ja vakuuttavasti. Sanomattakin on selvää, että kristillisen totuuskäsityksen ja sanoman kannalta suhde postmodernistisiin ajatuskulkuihin oli terävän kriittinen. Toimijaikäluokkien erittelyssä nimet ja ikärajat asettuivat seuraavasti: seniors eli seniorit, synt. ennen 1930, the silent generation eli ”hiljainen sukupolvi”, synt. 1930-1955, baby boomers, synt. 1955-noin 1975, Xers eli X-sukupolvi, synt. n. 1975 jälkeen. Sukupolvierittelyn merkitys ei tietenkään ole keksiä toinen toistaan hienompia ”sukupolvinimityksiä”, vaan nähdä arvojen, arvostusten, eetoksen ja elämään suhtautumisten sekä esim. johtamis- ja sitoutumisihanteiden kehittyminen kyseisinä vuosikymmeninä. Suomessa sukupolvijaottelun merkitystä lähetysmotivaation kannalta on käsitellyt eri yhteyksissä mm. Pekka Mäkipää. Totuusnäköalan käsittelyyn sisältyivät myös esitykset globalisaatiosta ja nykykulttuurista sekä 2/3-maailman (tulee lähelle käsitettä ”kolmas maailma”) kirkkojen ajatuksista länsimaisesta lähetystyöstä. Näiden kysymysten taustalla oli luonnollisesti kontekstualisoinnin haaste ja ongelma. Globalisaatiosta alla hieman lisää.


2. Toiseksi painotukseksi hahmottuu pohdinta viime vuosikymmenien ja aikalaisvaiheen lähetystrendeistä ja -tavoitteista. Lähtökohtana oli kysymys lähetystragian kehityksestä ja sen suositeltavimmista suunnista. Joihinkin aikaisempiin strategiapohdintoihin verrattuna uutta on ruohonjuuritason perustelujen esille tulo voimakkaammin. Näin ”kirjoituspöytästrategisoinnin” sijaan tulee toiminnallisten haasteiden elämänmakuisempi kenttä. ”Nojatuolisuunnittelu” tekee tilaa realismille ja konkretialle. Parin edellinen vuosikymmenen ”megasuunnittelu” oli tässä kokouksessa jo monin tavoin taakse jäänyt lähestymistapa.

Kokouksessa suositellun lähetysstrategian maku ja eetos eivät siis myöskään olleet ”massatuloshakuisia”. Leimallista oli lähtökohta, joka mukaan strategia aukeaa totuuskysymyksen pohjalta organismina, elimellisesti eli elävänä ja joustavana todellisuutena, jonka toteutumisessa Kristukseen uskova seurakunta turvautuu ja joutuu aina turvautumaan elävän, kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen ja varjelukseen. Kasvu on Jumalan lahja, ei menetelmien tulos. Silti parhaat strategiat ja menetelmät tulee luonnollisesti löytää ja panna käyttöön. Kokousraportin mukaan oli näin ollen alusta lähtien selvää, että kirkon kasvun missiologia (Church growth; sen ”isänä” pidetään amerikkalaista teologia ja lähetysmiestä George McGavrania) ei saanut suurta kannatusta, päinvastoin ankaraakin kritiikkiä. Siitä käytettiin vähemmän mairittelevaa nimitystä ”managerial missiology” millä tarkoitettiin mitattavaan tulokseen ja tehokkaaseen työhön tähtäävää ”bisnismäistä” lähetysotetta. Kirkon kasvun tietyt itsessään realistisetkin hakuisuudet ovat hyvin alttiita sekä väärinkäsityksille että perustellulle hengelliselle kritiikille. Asiaa on viimeksi käsitelty Suomessa Kristet perspektiv –lehdessä (2/2004).


3. Kolmanneksi kokous halusi sanoa itselleen ja kaikille evankelikaalisille kristityille: “Katse eteenpäin!” Kokouksen alkuesitelmien teologinen ja historiallinen aikalaiserittely liitti eteenpäin katsominen luonnollisesti menneisyyteen, juurille, alkuun ja perusteisiin. On huomattavaa, ettei maailmamme nopeaksi todetun muuttumisen keskellä iskulauseeksi muodostunut kokouksessa ”muutos”, vaan ennemminkin ”tulevaisuus”. Kristillinen tulevaisuus sisältää menneisyyden juuret, joita ilman ei tulevaisuuttakaan olisi merkityksessä ”Jumalan antama hyvä ja siunattu tulevaisuus” (Jer. 29:11). Käsite tulevaisuus merkityksessä ”ajan jatkuminen” omaan (Jumalan säätämään) määräänsä asti sekä huomisen koittaminen auringon uuden nousun myötä on toki inhimillinen ja historiallinen realiteetti ilman historiallisia pelastustekojakin ja lineaarisen aikakäsityksen piirissä yleisesti tunnettu. Vaikkei kokousjulkaisu esitäkään tätä historianfilosofian erottelua, se kuitenkin näyttäytyy käsittelyn taustalla. (Tätä erottelua ja vastakohtaisuutta ilmentämään sopii luontevasti saksan kielen käsitteiden Zukunft ja Futurum muotoilu ja käyttö, mutta tämä on luontevinta ja oikeastaan tietysti mahdollistakin vain kristillisessä historianfilosofiassa. Iguassu oli edellisen esilläpitäjä.  

Jos lähetysteologinen pyrkimys selvittää lähetyksen raamatulliset perusteet katsotaan tärkeäksi, kuten Iguassussa tapahtui, ja jos lähetysstrategisen suunnittelun tarkoitus on todellakin ainutlaatuisen evankeliumin levittäminen, on ainoa mahdollisuus katsoa - menneisyyden pohjalta - eteenpäin eikä jäädä edes nykyhetkeen. Merkittävimpien asioiden suunnittelussa on hyvä tähdätä 10-30 vuoden päähän.


4. Neljänneksi alueeksi muotoutuivat alueelliset katsaukset. Nämä kirjoitukset merkitsivät tähänastisen työn arviointia ja tämän päivän haasteiden hahmottamista ja tulevaisuuden ratkaisujen esiin nostamista. Käytetty näkökulmaa voisi yleisesti ottaen nimittää “pintaa syvemmälle” -hakuisuudeksi. Tilastollista lähestymistä oli käytetty säästeliäästi. Päähuomion saivat evankeliumin ja kyseisen alueen uskontojen ja kulttuurin (kansallisen ja poliittisen) kohtaaminen. Kipeitäkään avauksia ja muotoiluja ei yleisesti ottaen kaihdettu.


5. Viidenneksi: Nykyhetken ja tulevaisuuden vaikeuksia ei pelätty nimetä. Tämä tuli tavallaan esille jo kohdassa 1 edellä, mutta oli niin leimallinen, että se on hyvä nostaa esiin itsenäisenä näkökulmana. Teologisesti tämä merkitsi sitä, ettei kristityn ja seurakunnan ristiä kaihdettu mainitsemasta. Köyhyys, puute, vähemmistöasema, koulutuksen ja resurssien vähyys, vainot ja muut vaikeuden ja kristityn risti otettiin realiteetteina, mitä ne totta totisesti olivat ja ovat suurelle joukolle WEA:n jäsenkirkkoja ja sen ulkojäseninä toimivia järjestöjä.  

 

Julkilausuma

Kokouksen Julkilausuma sisältää johdannon sekä 9 julistusta (declarations, J), 14 sitoumusta (commitments, S) ja lupauksen (pledge).  “Herra Jeesus Kristus on Jumalan ainutlaatuinen ilmoitus ja maailman ainoa Vapahtaja.” Tämä lausuma avaa asiakirjan uskontoteologisen ja pelastusopillisen horisontin. Yleinen ilmoitus on todellista mutta epätäydellistä, sillä se ei sisällä ilmoitusta Kristuksesta, sovituksesta eikä pelastuksesta. Erilaisten totuusvaatimusten keskellä kristitty saa nöyrästi tunnustaa, että pelastusta ei ole muualla kuin Kristuksessa (J 2).

Lähetyksen keskeisiä vaikuttimia on evankeliumin julistaminen kaikille ihmisille niin, että nämä voisivat saada uskon Kristukseen. Kristuksen evankeliumi on luonteeltaan holistinen ja on vastaus ihmisen koko todellisuuteen (J 3, 4). Lähetyksen perustus on trinitaarinen, kolminaisuudesta avautuva. Kristittyjen tulee ymmärtää entistä syvemmin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen osuus Jumalan lähetyksessä tässä langenneessa maailmassa (S 1).

Uskonnollinen pluralismi haastaa kristityn pitäytymään lujasti Kristuksen ainutlaatuisuuteen silloinkin kun halutaan saada aikaan lisääntyvää keskinäistä ymmärrystä erilaisten uskonnollisten yhteisöjen välillä. Sopusointua ei tule etsiä tekemällä totuusvaatimukset suhteellisiksi tai poistamalla ne. Kristitty sitoutuu julistamaan Jeesusta Kristusta uskollisesti ja nöyrästi rakkaudessa (S 5).

Ristillä Jeesuksesta tuli myös kaikkien pahojen valtojen voittaja (J 5). Kristityt iloitsevat siitä, ettei voima ole heidän vaan Jumalan. Kiinnostus hengelliseen sodankäyntiin ei saa kuitenkaan korvata perusongelman, synnin, kohtaamista eikä taistelua totuuden puolesta (S 6).

 

Lopuksi                                                               

Julkilausuma sisältää erittäin merkittäviä keskeisiä teologisia ja lähetyksellisiä aineksia. Itse evankeliumin laajempi kuvaaminen olisi ollut hyvin tarpeellista. Evankeliumi ei voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Suurin puute on uskonvanhurskauden ja sovituksen jääminen suhteellisen vähille maininnoille, vaikka niiden varassa osanottajat selvästi elävätkin. Evankeliumi on täysin varma, luja ja luotettava, muttei koskaan itsestäänselvyys, ei itse evankeliumin totuuden eikä sen kuulemisen kannalta - niin kuin sen uskominenkaan ei sitä ole. Yksin Raamattu, yksin Jeesus, yksin uskosta, yksin armosta -näköala oli toki julistuksen ja opetuksen taustalla, mutta pääosin ei-luterilaisin ilmaisuin ja sanakääntein.

Taloudellisen globalisaation vastustus oli kokouksessa varsin voimakasta. Tämä on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää WEA:n jäsenkirkkojen keskimääräistä suunnatonta köyhyyttä ajatellen. Rikkaiden kirkkojen ilmaisu ”köyhät keskuudessamme” on jäsenkirkkojen todellisuudelle outo, mitään sanomaton ja epärelevantti, ellei suorastaan loukkaava - niin läpikotaisin vaatimattomassa taloudellisessa tilanteessa niissä yleisesti ottaen eletään. Köyhyyden keskellä elää kuitenkin ilo evankeliumista tavalla, joka tuo väistämättä mieleen jakeen 2 Kor. 8:2. Sen mukaan Makedonian seurakunnissa uskovien ilo oli ylitsevuotavaista heidän äärimmäisestä köyhyydestään huolimatta. Jäsenkirkkojen köyhyyden todellisuus ei ole estänyt pitämästä evankeliumia Jeesuksesta kaikessa ykkösasiana. WEA:N jäsenkirkkojen kotoperäinen (aitokansallinen, indigenous) teologinen pohdinta ei myöskään pidä köyhyyttä, sortoa ja vähemmistökristillistä asemaansa lähtökohtanaan kuten Latinalaisen Amerikan ja Aasian monet KMN:n jäsenkirkot tekevät. Iguassun toimijayhteisöt lähtevät evankeliumikeskeisyydestä ja päätyvät siihen, mutta tunnustavat köyhyytensä realiteetit pohjaan asti. WEA:n jatkotyöskentelyssä varmasti tarkentuu se, miten heidän globalisaatiokritiikkinsä kohdistuu erilaisiin globalisaatiotrendeihin.

Julkaisun myötä kävi myös selväksi, että aikanaan Lausannen 1974 Maailmanevankelioimisen kongressissa esiintynyt nuorten radikaalien ryhmä (Rene Padilla, Samuel Escobar ym.) ei ole enää yhtenäinen eikä vaadi jonkinlaista “tasa-arvoa“ tai “tasapuolisuutta“ tekojen todistukselle sanallisen todistuksen rinnalla tyyliin: “oikeastaanhan myös rakkauden teot ja poliittinen aktiviteetti ovat riittävä todistus Kristuksesta“. Ryhmään kuuluneista ainakin Samuel Escobar osallistui kokoukseen yhtenä pääesitelmöitsijänä. Hän teki asian varsin selväksi sitoutumalla esitelmässään iankaikkisuuden näkökulmasta evankeliumin prioriteettiin - rakkauden teoista tinkimättä - ja seuraamalla näin Lausannen julkilausuman (1974) ja Manilan Manifestin (1989) painotuksia.

Mielenkiintoinen oivallus konsultaatiojulkaisussa oli soveltaa kokouksen osanottajiin luonnetyypityksistä tuttua käsitettä “reflective practitioners“ eli ”reflektoivat toimijat”, ”pohtija-toimijat”. Käsite yhdistää luovalla tavalla toisiinsa ajattelun ja toiminnan, siemenen ja elämän kehkeytymisen, ja – jos niin halutaan – myös teorian ja käytännön. Kirjan toimittajan loppusanoissa “reflective“ saa vielä rinnalleen määritteet “passionate“ ja “globalized“ eli ajatteluun liitetään näin myös innostuneisuuden ja globaalisuuden näkökulmat. Sana paikallaan meillekin. Huitominen ja kohellus eivät veisi mihinkään, yhtä vähän kuin pelkkä lähetysstrategian pohdiskelu nojatuolissa erossa evankeliumin ja maailman realiteeteista. Tarvitaan evankeliumiin perustuva eli sillä perusteltu halu ja valmius viedä evankeliumi kansoille.

Missä määrin tämä näköala on toteutunut maailman herätyskristillisten piirien elämässä ja lähetystyössä kuluneiden viiden vuoden aikana Iguassun viitoittamalla tavalla? Sen arvioimiseksi aikaperspektiivi on vielä liian lyhyt. Evankelikaalisen maailman lähetystyö on joka tapauksessa edelleen voimakkaassa kasvussa, minkä mm. Barrettin tunnetut lähetystilastot osoittavat. Kokouksen antia faktisesti hyödynnetään. LML:n viimeisin lähetysasiakirja kulkee joko tapauksessa toiseen suuntaan kuin yleisprotestanttinen Iguassu. On valittaen todettava, ettei Iguassun konsultaatio ole kristillisessä kokonaiskentässä saanut lähimainkaan sille kuuluvaa arvostusta ja asemaa, vaikka siitä olisi nyt ja vielä pitkään paljon oppimista. Meillä Suomessa kokous tuntuu suorastaan kuoliaaksi vaietulta. Kokouksen annin aika tulee vielä. Lähetys ja sen sanoma elävät.

Taylor, William D., editor: Gobal Missiology for the 21st Century. The Iguassu Dialogue. Foreword by Zacharias, Ravi. - Globalization of Mission Series (no number given). World Evangelical Fellowship (W.E.Alliance 2001>) Missions Commission. Baker Academic. Grand Rapids. Michigan. 564 s.

Takaisin
=> Lähetys