Takaisin
=> Lähetys

Helluntai ja maailmanlähetys

Avainnäköalat

1. Kristillinen usko on uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään. "Tässä Kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia. Näin on siis palvottava niin kuin on sanottu - kolminaisuutta, joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus." (Tunnustuskirjat, Athanasioksen tunnustus, kohdat 24-25.)
2. "Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa." (Tunnustuskirjat, Vähä katekismus, Pyhitys, 6.)

Raamattuaines

1. Apt. 2. Pyhän Hengen lähettäminen ja uuden liiton seurakunnan synty helluntaina. Seuraus: eri kieliryhmien edustajat saivat kuulla Jumalan suurista teoista kukin omalla kielellään (2:8-12). Tämä ennakoi alkavaa maailmanlähetystä. Helluntaipäivänä Jerusalemissa koolla olleet ihmiset edustivat maailman eri kansoja ja kieliä. Baabelin tornin rakentamista seurannut ihmiskunnan kielihajaannus (1 Moos. 11) ikään kuin poistettiin hetkeksi, tai paremmin ilmaistuna: sen lopullinen poistuminen (Ilm. 7:9-10) ennakoitui helluntaina. Toisiaan ymmärtämättömistä kieliryhmistä kutsuttiin esiin Kristukseen uskovien joukko, seurakunta (ekklesia, esiin- tai uloskutsutut, Kristuksen maailmanlaaja seurakunta, Kristuksen kirkko, myös paikallinen kristittyjenjoukko, paikallisseurakunta). Sanoma Jumalan pelastusteoista oli tämän jälkeen kulkeva kaikkien kansojen ja kielten keskuuteen.
Helluntaitapahtuman näkyvä (lue: kuuluva) monenkielisyys / monikielisyys eli paremmin sanottuna kielirikkaus ei ollut itseisarvo, se oli väline evankeliumin levittämiseksi. Pääasia lähetyksen kannalta ei siis tietenkään ollut kieli-ihme sinänsä. Pääasia oli, että Hengen vuodatus vaikutti sellaisen uuden liiton seurakunnan syntymisen, josta evankeliumi kaikui periaatteessa kaikkien kielten ja kansojen keskuuteen.
Maailmanlaaja Kristuksen seurakunta puhuu edelleen eri kieliä, mutta sen uskoma sanoma ja sen elämän perusasiat ovat periaatteessa kaikille kristityille yhteiset (2:42). Pyhä Henki kirkastaa Kristuksen seurakunnalle synnin ja armon (Joh. 16:7-11), liittää yksittäiset kristityt Kolmiyhteiseen Jumalaan ja toisiinsa Kristuksen seurakuntaruumiissa (Ef 1:22-23; Kol 1:18, 24).

Pyhä Henki kirkasti Kristuksen ja pelastuksen hänessä sekä julistajille että kuulijoille. On tärkeää huomata tarkasti: julistuksen pääsisältö Pietarin puheessa ei ollut Pyhä Henki tai hänen tulonsa sinänsä, vaan Jumalan suuret pelastusteot (Hengen tulo oli toki yksi niistä!), joita Pyhä Henki nyt valaisi, kirkasti ja julistutti kaikille. Evankeliumin avautuminen on voimaksi väsyneelle, heikolle, aralle, epävarmalle, pelokkaalle todistajalle. Pyhän Hengen tulo oli voimaksi (Apt. 1:8), koska Hän kirkasti evankeliumin Kristuksesta. Kieli-ihme ei (tietenkään) ollut voiman salaisuus. Voiman salaisuus oli evankeliumin vapauttava totuus. Vain Pyhä Henki saattoi kirkastaa tämän totuuden ja antaa uskon siihen.
Seurakunnan syntymisen väline oli sana (Jumalan suurien tekojen julistaminen, 2:1 1 ) ja sakramentti (kaste jakeessa 2:41 ja ehtoollinen jakeessa 2:46). Näissä ja näiden kautta Pyhä Henki vaikutti. Pyhän Hengen liittyminen julistukseen (sanaan) ja sakramentteihin on Raamatun läpikäyvä piirre. Aivan oleellista on tämän näköalan painottaminen lähetyksessä: Pyhä Henki ei kulje omia teitään erossa evankeliumista. Luomisen alueella Kolmiyhteinen Jumala toimii Luojana ja ylläpitäjänä, mutta tässä yleisessä ilmoituksessa (luomisjärjestykset, kaitselmus, yleinen moraalitaju, jonka olemassaolosta omatunto kertoo, luonto ja luomakunta jne.) ei ole sanomaa Kristuksesta eikä pelastuksesta hänessä eikä Pyhän Hengen pelastavaa toimintaa. Luominen (ja maailman ylläpitäminen) monine hyvine lahjoineen on kyllä evankeliumia. Tämän kristitty käsittää uskoessaan Kristukseen. Tämä usko voi kuitenkin syntyä vain Pyhän Hengen työnä evankeliumin julistuksen välityksellä.
Kontekstuaalisuus on nykypäivän lähetystyön avainkäsitteitä. Sillä tarkoitetaan eri kulttuurikontekstien eri -ympäristöjen huomioonottamista evankeliumin julistamisessa. Itsessään muuttumaton sanoma on mukautettavajulistusympäristöön. Myös ympäristö itsessään vaikuttaa siihen, miten sen keskellä elävä kirkko painottaa ja muotoilee uskomansa Kristus-sanoman. Pyhä Henki seurakunnassa, sen julistuksessa, opetuksessa ja sen sakramenttien käytössä avaa käytännön ratkaisuja eri kulttuuriympäristöissä. Sekä kulttuuritilanteiden rikkaus että kaikkeen inhimilliseen kulttuuriin lankeemuksen takia sisältyvä tuomionalaisuus tulee tiedostaa. Kirkko ja sen sanoma voivat jäädä kulttuurin vangiksi, vääristyä ja kääntyä itseään vastaan. Vastaavasti monet kulttuurin varjopuolet voivat jäädä sivuun kristillisen sanoman levitessä. Kulttuurien myönteiset rikkaudet puolestaan voivat uudistua ja kääntyä palvelemaan elävää Jumalaa.

 

Tunnustuskirjat

Pyydämme ... että Jumalan valtakunta menestyisi ja saisi suosiota ja kannatusta myös muiden ihmisten keskuudessa. Näin se vastustamattomasti etenisi kaikkialle maailmaan ja monet ihmiset pääsisivät Pyhän Hengen vetäminä armon valtakuntaan ja osallisiksi lunastuksesta, niin että me kaikki yhdessä voisimme ikuisesti pysyä valtakunnassa, joka nyt on saanut alkunsa (Iso katekismus, Toinen pyyntö, 52)
Pyydämme ... näytä meille sanasi todeksi niin, että evankeliumi oikein saarnattaisiin kaikkialla maailmassa. Toiseksi pyydämme, että se otettaisiin uskossa vastaan ja että se vaikuttaisi ja eläisi meissä. Näin sana ja Pyhän Hengen voima toisivat keskuuteemme sinun valtakuntasi, ja Perkeleen valtakunta kukistuisi eikä hänellä olisi meihin enää mitään oikeutta eikä valtaa odottaessamme hänen valtakuntansa lopullista tuhoa... (Iso katekismus, Toinen pyyntö, 54)
Raamatussa mainitaan näet monenlaisia henkiä: on ihmisen henki, on taivaallisia henkiä ja on paha henki. Mutta yksin Jumalan Henkeä kutsutaan Pyhäksi Hengeksi. Väin hän on siis meidät pyhittänyt ja edelleen pyhittää (Iso katkismus, Kolmas uskonkohta, 36).
Sillä emme me, et sinä enkä minä, voisi koskaan saada Kristuksesta mitään tietoa emmekä voisi uskoa häneen ja saada häntä Herraksemme, ellei Pyhä Henki sitä aarretta tarjoaisi evankeliumin saarnan välityksellä ja lahjoittaisi sitä helmaamme (Iso katkismus, Kolmas uskonkohta, 3 8).
... Jumala ei annan Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilmaan sanaa ja ennen sanaa ... (Schmalkaldenin opinkohdat, Rippi, 3).
Juuri näiden välineiden, sanan ja sakramenttien, avulla Pyhä Henki tekee työtään (Puolustus, Messu, 70).
Mutta kun olemme kuulleet syntien anteeksiantamuksen evankeliumin, me rohkaistumme uskossa ja saamme Pyhän Hengen, niin että meissä syntyy oikea kuva Jumalasta, voimme pelätä häntä ja uskoa häneen jne. (Puolustus, vanhurskautus, 135).

 

Lutherin kirjoitukset

(suluissa olevat sivunumerot viittaavat alla mainittuun Ingemar Öbergin tutkimukseen)
1. Helatorstain ja helluntain tapahtumat aloittivat kirkon lähetysajan. Kristuksen seurakunta lähetettiin maailmaan viemään armon sanomaa (225, 227). Lähetystehtävä on annettu Kristuksen koko kirkolle, kaikille häneen uskoville. Lähetystyö on kesken, lähetyksen aika jatkuu (149, 193). - Huomaa: Kirkon lähetystehtävä oli Lutherille keskeinen ja varsin rakas asia, vaikka sen konkreettinen toteuttaminen eli lähetystyö ei juurikaan päässyt vielä toteutumaan käytännön tasolla Lutherista ja luterilaisesta kirkosta riippumattomista syistä.
2. Pyhän Hengen paikka lähetyksessä avautuu siitä käsin, että Hän toimii sanan ja sakramenttien kautta (186, 207). Näin Pyhä Henki, kristillisen pelastussanoman julistus ja saarnavirka kuuluvat yhteen (212). Ihminen ei voi uskoa Kristukseen omassa varassaan. Hän tarvitsee Pyhän Hengen uskoa synnyttävän ja Kristusta kirkastavan työn elämäänsä. "Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen" (Tunnustuskirjat, Vähä katekismus, Pyhitys, 6.). Ilman sanan ja sakramenttien kautta vaikuttavaa Pyhää Henkeä ei ole uskoa eikä seurakuntaa, kääntäen: ilman uskoa ja seurakuntaa ei sana tule julistetuksi ei-kristittyjen keskuudessa.
3. Hyvin merkittävä erityisesti nykyaikana on se Lutherin tulkinta, että helluntai suuntaa lähetyksen näköalat ennen kaikkea globaalisuuteen eli maailmaanlaajoihin näköaloihin, ei yksinomaan Pyhään Henkeen (yhteenveto Lutherin ajatuksista helluntaista ja lähetyksestä). Uskon aitouden tae eivät ole ihmeet, vaan evankeliumi; kääntyminen Kristuksen puoleen on suurempi ihme kuin parantuminen (394-395). Lähetyksen ainoa "ase" on sana (412).
4. Lähetyksessä tulee aina julistaa samaa apostolista sanomaa (383), jonka sisältö on Kristuksen vanhurskaus (412-413). Lain ja evankeliumin sekä uskonvanhurskauden näkökulma olivat luovuttamattomia kirkon (lähetys)sanomalle (278-286). Itsessään välttämätön rakkauden osoittaminen ei saa tulla "liian lähelle" vanhurskauttamisen opinkohtaa (299). Apostoli on oikea vain jos ja kun hän julistaa evankeliumia Kristuksen (käskyn) mukaan.
5. Jumalan valtakunnan työhön kuuluvat aina risti, kärsimys ja vastustus (21 1, 242, 256). Lähetystyön tulosten vähyys ei saa masentaa (365). Lähetystyötä pitää aina muistaa esirukouksin. Erityisesti vastakääntyneiden puolesta tulee rukoilla ja pyytää sitä, että nämä kasvaisivat uskonvanhurskauden tuntemisessa (367). Esirukoukseen kuuluu aina myös kiitos (359-369).
- Lutherin lähetysnäkemystä selvittää Ingemar Öbergin perusteellinen ja uraauurtava tutkimus Luther och Världsmission (Luther ja maailmanlähetys), Åbo Akademi, 1991.

 

Lausannen liikkeen ja KMN:n ekumeenisen liikkeen kansainväliset kokoukset ja keskustelut

Lausanne 1974 ja Manila 1989, Lausannen-liikkeen maailmanlähetys-kongressit

Uskomme, että Pyhän Hengen todistus Kristuksesta on evankelioimisessa välttämätön, eikä uudestisyntymistä ja uutta elämää ole ilman hänen yliluonnollista toimintaansa (Manilan manifesti, Lauselma 10).
Raamattu ilmoittaa, että Jumala itse on pääevankelista. Onhan Jumalan Henki totuuden, rakkauden ja voiman henki. Ilman häntä evankelioiminen on mahdotonta. Hän antaa voitelun sanantuojalle, vahvistaa sanan, valmistaa kuulijat, herättää synnintunnon, valaisee sokean silmät, tuo elämän kuolleille, tekee meidät kykeneviksi kääntymään ja uskomaan, yhdistää meidät Kristuksen ruumiiseen, vakuuttaa meidät Jumalan lapseudesta, muuttaa meitä ja toimintaamme Kristuksen kaltaisemmaksi ja lähettää meidät vuorollamme todistamaan hänestä. Kaikella tällä Pyhä Henki kirkastaa Jeesusta meille ja meissä.
Kaikkeen evankelioimiseen liittyy hengellistä sodankäyntiä pahan valtoja ja voimia vastaan. Siinä kestävät vain hengelliset aseet, nimenomaan Sana ja Henki yhdessä rukouksen kanssa. Kehotamme sen vuoksi kaikkia kristittyjä rukoilemaan ahkerasti sekä seurakunnan uudistumisen että maailman evankelioimisen (lue: lähetystyön) puolesta ... Suurempaa ihmettä ei ole kuin se, että uskova vapautuu synnin ja Saatanan, pelon ja tarkoituksettomuuden, pimeyden ja kuoleman vallasta ... Vastustamme sekä Hengen täytetyttä kavahtavaa pelokkuutta että 'menestysteologiaa', joka vieroksuu heikkoutta, missä Kristuksen voima kuitenkin tulee täydelliseksi (Manilan manifesti, Koko kirkko, B 5).
Eteläkorealaisen naisteologi Chung Hyun Kyungin teemaesitelmä Tule Pyhä Henki ja uudista koko luomakunta aiheutti kokouksessa voimakkaan keskustelun. Multimediaesityksessä käytettiin hyväksi laulua ja tanssia sekä manattiin (invocation, come) esiin korealaisten esi-isien ja mm. Raamatussa mainittujen vainajien henkiä (James A. Scherer, Kirkkomme lähetys 1/96, 36). Esitelmän alussa on 18 rukousta tai pyyntöä, joissa kutsutaan tiettyä henkeä tulemaan paikalle. Näitä ovat mm. Hagarin ja Urian henki, Herodeksen lastenmurhan uhrien henget, japanilaisten raiskaamien korealaisten naisten henget, Mahatma Gandhin henki, Amazonian sademetsän henki, maan, ilman ja veden henki. Näiden rinnalla mainitaan lopuksi myös "Vapauttajan (liberator), veljemme Jeesuksen Kristuksen henki" (Kokouksen raporttikirja, 38-39).
Vääryyttä kärsineiden vainajien ovat han'in vaivaamia ja ajamia henkiä. Han tarkoittaa vihaa, katkeruutta, surua, sydänten särkymistä, vapaustaistelun energiaa jne.). Nämä henget ovat esitelmöitsijän mukaan olleet Korean historiassa niitä, "joiden välityksellä Pyhä Henki on ilmaissut sääliään ja elämänviisauttaan. Ilman näiden han'in raastamien henkien kuuntelemista, emme voi kuulla Pyhän Hengen ääntä" (39). "Esivanhempiemme henget ovat meille konkreettisia ja näkyviä Pyhän Hengen ikoneja. Heidän avullaan voimme tuntea, koskea ja maistaa hänen konkreettista, ruumiillista, historiallista läsnäoloaan" (Kokouksen raporttikirja, 39). Pyhän asettaminen ihmisten ja luonnon henkien rinnalle ja hänen irrottamisensa kristillisestä evankeliumista herätti voimakkaita protesteja kokousväen keskuudessa. Ero luomisen ja lunastuksen välillä näytti kokonaan katoavan professorin esityksessä.
Syvästi käsittämätön kristilliseksi tarkoitetun kokouksen esitelmässä oli myös sen loppu: "Pyhän hengen kuva (image) tulee minulle Kwan In'in kuvasta. Itä-Aasian naisten yleisessä uskonnollisuudessa hän myötätunnon ja viisauden jumalatar. Hän on bodhisattva, valaistunut. ... Hän voisi mennä nirvanaan milloin haluaa, mutta rakkaus kärsivien puolesta panee hänet pysymään maailmassa ... hän odottaa, että koko maailma, ihmiset, puut, linnut, vuoret, ilma saisivat valaistuksen (enlightenment) ... nämä (he) voivat päästä yhdessä nirvanaan ... Kenties tämä (tässä) on myös feminiininen kuva Kristuksesta ('Kristuksen naisellinen hahmo', feminine image of Christ, 46)..."
Jokainen uskontoihin vähänkin perehtynyt tunnistaa luonnonmystiikan ja 'kaik(keud)en ykseyden' eli monismin sanoman. Tässä ne on yhdistetty intialaisperäiseen buddhalaisuuteen uskonnollisuuteen (buddhalaisuudessa nirvana = sammuminen, vapautuminen kärsimyksestä).
Canberran kokouksen valmisteluaineisto (esim. seurakunnille tarkoitettu Tule Pyhä Henki, uudista koko luomakunta. 1990) valmisti ja vahvisti sitä tulkintakehystä, johon prof. Chungin ajatukset laajemminkin liittyvät ekumeenisessa liikkeessä. Suomessa esitetty arvio (Juhani Koivisto), jonka mukaan "luonnon ja ihmisen tason harmonia korvaa rauhan Jumalan kanssa" oli oikeaan osunut. Yleisen ja erityisen ilmoituksen alueiden vääränlainen sotkeminen toisiinsa oli mitä ilmeisimmin Canberran suurimpia ongelmia. Toisin ilmaistuna: Pyhän Hengen irrottaminen sanasta on kristilliseltä kannalta mahdotonta.
Schererin (emt., 36) mukaan Chungin esitelmä "muutti silmänräpäyksessä ekumeenisen tilanteen". Monet "keski-linjan" edustajat, evankelikaalit, ortodoksit jne. reagoivat esitykseen välittömästi. Eri keskusteluissa suomalaiset osanottajat, mm. arkkipiispa John Vikström, ovat selkeästi tuoneet esille Pyhän Hengen työn erilaisuuden luomakunnassa ja seurakunnassa.
Canberran kokoukseen osallistuneet ortodoksit totesivat esityksen vieneen alueelle, jossa oltiin ylittämässä kristillisen uskon ulkoreuna kohti pakanuutta. Schererin mukaan Canberran kokous ennakoi uhkaavaa repeämää ekumeenisten perusjoukkojen riveissä. Kokouksen 4. jaoston raporttiin saatiin protestien tuloksena kuitenkin korjauksia. Siinä todettiin mm. että Pyhää Henkeä ei voi ymmärtää irrallaan Pyhästä Kolminaisuudesta. Henget on eroteltava, koska monet henget ovat yhteydessä 'muiden uskontojen syvään hengellisyyteen' (lainaus Schererin em. artikkelista).
Yhteiskuntaeettisesti painottunut ekumeeninen ORLE-ohjelma (Oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys, engl. JPIC) (esim. Seoulin kokous 1990) tarttuu Canberran kokouksen antiin, jonka mukaan "Pyhä Henki uudistaaja yhdistää niin, että sekä kirkossa että koko maailmassa ja luomakunnassa" ja katsoo, ettei sen tarvitse "kärsiä hengellisen ja maallisen välisestä jännityksestä" (Tuomi, 166). Liite

Salvador, Bahia, Brasilia KMN:n lähetyskokous syksyllä 1996 (vain valmisteluaineisto on käytettävissä)

Valmisteluaineistoa on julkaistu jo parin vuoden ajan. Mm. James Schererin pohdinnoissa on viitattu monin tavoin Lausannen liikkeen piirissä tapahtuneeseen keskusteluun Pyhän Hengen työstä lähetyksessä ja kulttuurien kohtaamisessa. Eroavuudet jäävät kuitenkin selvästi olemaan. Scherer kysyy varsin realistisesti, voivatko uskon ja kirkon perusteiden (Faith and Order) juonne Kristuksen yhteisestä tunnustamisesta ja Salvadorin kokouksen perusteema evankeliumin kulttuurisidonnaisista ilmauksista säilyä rinnakkain KMN:n ekumenian sisällä. Selväkielellä: kuinka pitkälle toisistaan voidaan päästää toisaalta pyrkimys keskittyä UT:n ilmoittamaan Kristukseen ja hänestä yhteisesti annettu todistukseen ja toisaalla lähes rajaton kontekstualisoiminen, eri kulttuurien ominaislaadun huomioiminen ja kaiken tämän vaikutukset sanoman sisältöön ennen kuin kokonaisuus repeää (Scherer, 234)?
Varsin arveluttavaa on nähdä tausta-aineistossa viittauksia ajatukseen, että evankeliumi jo on läsnä eri kulttuureissa (Dalila Nayap-pot), että kaikki erilaiset ratkaisumme ovat samanarvoisia Jumalan silmissä (Rose Zoe-Obianga), että toivomme on maailmanrauhassa, uudessa maassa, tasa-arvossa, oikeudenmukaisuudessa ja vapaudessa (Daleep Mukarji) ja että evankeliumi on sanoma vapautuksesta kaikilla elämänaloilla ennemminkin kuin sisällöltään kiinteä sanoma (Kajsa Ahlstrand). Maininnat ovat pistokokein otettuja, mutta ovat suuntaa-antavia.
Jumala kutsuu vain muutamat evankelistoiksi, lähetystyöntekijöiksi ja papeiksi, mutta koko kirkkonsa ja sen jokaisen jäsenen hän kutsuu todistajakseen ... Seurakunnan työntekijöiden ei tule ottaa itselleen kaikkia tehtäviä, vaan heidän tulee moninkertaistaa palvelunsa rohkaisemalla muita käyttämään lahjojaan ja varustamalla opetuslapset tekemään muistakin opetuslapsia, Pappien ylivalta maallikoihin nähden on ollut paha asia kirkon historiassa. Se ryöstää sekä papeilta että maallikoilta Jumalan heille tarkoittamat roolit, aiheuttaa työtaakan alle luhistumista, heikentää seurakuntaa ja estää evankeliumin leviämistä ... miehet ja naiset ovat tasavertaisia Jumalan kuvana (1 Moos. 1:26-27; Gal. 3:28) Kristuksessa.

 

KMN:n 6. yleiskokous 1983 Vancouverissa, Kanadassa sekä KMN:n maailmanlähetyskonferenssi 1989 San Antoniossa, Texasissa

Näiden kokousten lähetyspohdinta keskittyi huomattavin osin kysymykseen kulttuureista ja niiden kohtaamisesta. Pääkysymyksiä oli kulttuurin huomioinen lähetystyössä, sen myönteisten ja kielteisten puolien tiedostaminen.
Perinteistä lähetystyötä kritisoitiin siitä, että he oli(si)vat sitoneet julistuksensa aivan liikaa länsimaiseen kulttuuriin, jopa samaistaneet sen ja evankeliumin. Tämän suuntaista ajattelua on lähetyksen historiassa toki esiintynyt, mutta koko perinteisen lähetyksen leimaaminen näillä iskulauseilla on asiantuntemattomuutta ja tendenssiajattelua.
Oli hyvä, että samalla kun Vancouverin kokous määritti kulttuurin myönteisesti, yhteisön henkiseksi sidosverkoksi (ei näillä termeillä), se myös totesi, että kulttuuriin liittyy pimeitä, elämää tuhoavia aineksia.
Samansuuntainen keskustelu jatkui San Antoniossa 1989. Kulttuurin kielteiset ja myönteiset vaikutukset todettiin. Pyhän Hengen ja lähetyksen yhteydestä painottui Pyhän Hengen ihmisyhteisöjä uudistava vaikutus. Scherer lainaa raporttia: Pyhä Henki on lähetetty uudistamaan ihmisyhteisöjä, "niin, että kulttuuriamme voidaan muovata ja ihmisille antaa valmiuksia oikeudenmukaisten ja hoitavien yhteisöjen rakentamiseen" (Scherer, 36). Ekumeenisen teologian viime vuosien korostusten mukaisesti Pyhä Hengen Kristusta kirkastava työ jäi sivuun sortoa ja vieraita kulttuurivaikutuksia torjuvien sekä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta korostavien näkemysten tieltä. Erityisesti San Antoniossa turhentui myös Kristuksen ainutlaatuisuus joissain korkeankin tason puheenvuoroissa. Pyhän Hengen todistus Kristuksen ainutkertaisuudesta jäi parhaimmillaan yhdeksi monista juonteista.
1980-luvun ekumeenista lähetysajattelua leimasi monessa yhteydessä uusi lähestymistapa, paradigma: Pyhä Henki on annettu maailmaan, ei erityisesti tai ainoastaan kirkkoon, Kristuksen maailmanlaajaan seurakuntaan. Tämä ajattelu kulminoitui Canberrassa 1991. Sen teema Tule Pyhä Henki ja uudista koko luomakunta oli enteellinen.

Canberra 1991, KMN:n 7. yleiskokous

Takaisin
=> Lähetys