1. Kristillinen usko on uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään,
Poikaan ja Pyhään. "Tässä Kolminaisuudessa ei ole mitään
aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa
eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia
ja keskenään samanarvoisia. Näin on siis palvottava niin kuin
on sanottu - kolminaisuutta, joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus."
(Tunnustuskirjat, Athanasioksen tunnustus, kohdat 24-25.)
2. "Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa
Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen,
vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä,
valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut
oikeassa uskossa." (Tunnustuskirjat, Vähä katekismus, Pyhitys,
6.)
1. Apt. 2. Pyhän Hengen lähettäminen ja uuden liiton seurakunnan
synty helluntaina. Seuraus: eri kieliryhmien edustajat saivat kuulla Jumalan
suurista teoista kukin omalla kielellään (2:8-12). Tämä
ennakoi alkavaa maailmanlähetystä. Helluntaipäivänä
Jerusalemissa koolla olleet ihmiset edustivat maailman eri kansoja ja kieliä.
Baabelin tornin rakentamista seurannut ihmiskunnan kielihajaannus (1 Moos. 11)
ikään kuin poistettiin hetkeksi, tai paremmin ilmaistuna: sen lopullinen
poistuminen (Ilm. 7:9-10) ennakoitui helluntaina. Toisiaan ymmärtämättömistä
kieliryhmistä kutsuttiin esiin Kristukseen uskovien joukko, seurakunta
(ekklesia, esiin- tai uloskutsutut, Kristuksen maailmanlaaja seurakunta, Kristuksen
kirkko, myös paikallinen kristittyjenjoukko, paikallisseurakunta). Sanoma
Jumalan pelastusteoista oli tämän jälkeen kulkeva kaikkien kansojen
ja kielten keskuuteen.
Helluntaitapahtuman näkyvä (lue: kuuluva) monenkielisyys / monikielisyys
eli paremmin sanottuna kielirikkaus ei ollut itseisarvo, se oli väline
evankeliumin levittämiseksi. Pääasia lähetyksen kannalta
ei siis tietenkään ollut kieli-ihme sinänsä. Pääasia
oli, että Hengen vuodatus vaikutti sellaisen uuden liiton seurakunnan syntymisen,
josta evankeliumi kaikui periaatteessa kaikkien kielten ja kansojen keskuuteen.
Maailmanlaaja Kristuksen seurakunta puhuu edelleen eri kieliä, mutta sen
uskoma sanoma ja sen elämän perusasiat ovat periaatteessa kaikille
kristityille yhteiset (2:42). Pyhä Henki kirkastaa Kristuksen seurakunnalle
synnin ja armon (Joh. 16:7-11), liittää yksittäiset kristityt
Kolmiyhteiseen Jumalaan ja toisiinsa Kristuksen seurakuntaruumiissa (Ef 1:22-23;
Kol 1:18, 24).
Pyhä Henki kirkasti Kristuksen ja pelastuksen hänessä sekä
julistajille että kuulijoille. On tärkeää huomata tarkasti:
julistuksen pääsisältö Pietarin puheessa ei ollut Pyhä
Henki tai hänen tulonsa sinänsä, vaan Jumalan suuret pelastusteot
(Hengen tulo oli toki yksi niistä!), joita Pyhä Henki nyt valaisi,
kirkasti ja julistutti kaikille. Evankeliumin avautuminen on voimaksi väsyneelle,
heikolle, aralle, epävarmalle, pelokkaalle todistajalle. Pyhän Hengen
tulo oli voimaksi (Apt. 1:8), koska Hän kirkasti evankeliumin Kristuksesta.
Kieli-ihme ei (tietenkään) ollut voiman salaisuus. Voiman salaisuus
oli evankeliumin vapauttava totuus. Vain Pyhä Henki saattoi kirkastaa tämän
totuuden ja antaa uskon siihen.
Seurakunnan syntymisen väline oli sana (Jumalan suurien tekojen julistaminen,
2:1 1 ) ja sakramentti (kaste jakeessa 2:41 ja ehtoollinen jakeessa 2:46). Näissä
ja näiden kautta Pyhä Henki vaikutti. Pyhän Hengen liittyminen
julistukseen (sanaan) ja sakramentteihin on Raamatun läpikäyvä
piirre. Aivan oleellista on tämän näköalan painottaminen
lähetyksessä: Pyhä Henki ei kulje omia teitään erossa
evankeliumista. Luomisen alueella Kolmiyhteinen Jumala toimii Luojana ja ylläpitäjänä,
mutta tässä yleisessä ilmoituksessa (luomisjärjestykset,
kaitselmus, yleinen moraalitaju, jonka olemassaolosta omatunto kertoo, luonto
ja luomakunta jne.) ei ole sanomaa Kristuksesta eikä pelastuksesta hänessä
eikä Pyhän Hengen pelastavaa toimintaa. Luominen (ja maailman ylläpitäminen)
monine hyvine lahjoineen on kyllä evankeliumia. Tämän kristitty
käsittää uskoessaan Kristukseen. Tämä usko voi kuitenkin
syntyä vain Pyhän Hengen työnä evankeliumin julistuksen
välityksellä.
Kontekstuaalisuus on nykypäivän lähetystyön avainkäsitteitä.
Sillä tarkoitetaan eri kulttuurikontekstien eri -ympäristöjen
huomioonottamista evankeliumin julistamisessa. Itsessään muuttumaton
sanoma on mukautettavajulistusympäristöön. Myös ympäristö
itsessään vaikuttaa siihen, miten sen keskellä elävä
kirkko painottaa ja muotoilee uskomansa Kristus-sanoman. Pyhä Henki seurakunnassa,
sen julistuksessa, opetuksessa ja sen sakramenttien käytössä
avaa käytännön ratkaisuja eri kulttuuriympäristöissä.
Sekä kulttuuritilanteiden rikkaus että kaikkeen inhimilliseen kulttuuriin
lankeemuksen takia sisältyvä tuomionalaisuus tulee tiedostaa. Kirkko
ja sen sanoma voivat jäädä kulttuurin vangiksi, vääristyä
ja kääntyä itseään vastaan. Vastaavasti monet kulttuurin
varjopuolet voivat jäädä sivuun kristillisen sanoman levitessä.
Kulttuurien myönteiset rikkaudet puolestaan voivat uudistua ja kääntyä
palvelemaan elävää Jumalaa.
Pyydämme ... että Jumalan valtakunta menestyisi ja saisi suosiota
ja kannatusta myös muiden ihmisten keskuudessa. Näin se vastustamattomasti
etenisi kaikkialle maailmaan ja monet ihmiset pääsisivät Pyhän
Hengen vetäminä armon valtakuntaan ja osallisiksi lunastuksesta, niin
että me kaikki yhdessä voisimme ikuisesti pysyä valtakunnassa,
joka nyt on saanut alkunsa (Iso katekismus, Toinen pyyntö, 52)
Pyydämme ... näytä meille sanasi todeksi niin, että evankeliumi
oikein saarnattaisiin kaikkialla maailmassa. Toiseksi pyydämme, että
se otettaisiin uskossa vastaan ja että se vaikuttaisi ja eläisi meissä.
Näin sana ja Pyhän Hengen voima toisivat keskuuteemme sinun valtakuntasi,
ja Perkeleen valtakunta kukistuisi eikä hänellä olisi meihin
enää mitään oikeutta eikä valtaa odottaessamme hänen
valtakuntansa lopullista tuhoa... (Iso katekismus, Toinen pyyntö, 54)
Raamatussa mainitaan näet monenlaisia henkiä: on ihmisen henki, on
taivaallisia henkiä ja on paha henki. Mutta yksin Jumalan Henkeä kutsutaan
Pyhäksi Hengeksi. Väin hän on siis meidät pyhittänyt
ja edelleen pyhittää (Iso katkismus, Kolmas uskonkohta, 36).
Sillä emme me, et sinä enkä minä, voisi koskaan saada Kristuksesta
mitään tietoa emmekä voisi uskoa häneen ja saada häntä
Herraksemme, ellei Pyhä Henki sitä aarretta tarjoaisi evankeliumin
saarnan välityksellä ja lahjoittaisi sitä helmaamme (Iso katkismus,
Kolmas uskonkohta, 3 8).
... Jumala ei annan Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten
kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten
suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilmaan sanaa
ja ennen sanaa ... (Schmalkaldenin opinkohdat, Rippi, 3).
Juuri näiden välineiden, sanan ja sakramenttien, avulla Pyhä
Henki tekee työtään (Puolustus, Messu, 70).
Mutta kun olemme kuulleet syntien anteeksiantamuksen evankeliumin, me rohkaistumme
uskossa ja saamme Pyhän Hengen, niin että meissä syntyy oikea
kuva Jumalasta, voimme pelätä häntä ja uskoa häneen
jne. (Puolustus, vanhurskautus, 135).
(suluissa olevat sivunumerot viittaavat alla mainittuun Ingemar Öbergin
tutkimukseen)
1. Helatorstain ja helluntain tapahtumat aloittivat kirkon lähetysajan.
Kristuksen seurakunta lähetettiin maailmaan viemään armon sanomaa
(225, 227). Lähetystehtävä on annettu Kristuksen koko kirkolle,
kaikille häneen uskoville. Lähetystyö on kesken, lähetyksen
aika jatkuu (149, 193). - Huomaa: Kirkon lähetystehtävä oli Lutherille
keskeinen ja varsin rakas asia, vaikka sen konkreettinen toteuttaminen eli lähetystyö
ei juurikaan päässyt vielä toteutumaan käytännön
tasolla Lutherista ja luterilaisesta kirkosta riippumattomista syistä.
2. Pyhän Hengen paikka lähetyksessä avautuu siitä käsin,
että Hän toimii sanan ja sakramenttien kautta (186, 207). Näin
Pyhä Henki, kristillisen pelastussanoman julistus ja saarnavirka kuuluvat
yhteen (212). Ihminen ei voi uskoa Kristukseen omassa varassaan. Hän tarvitsee
Pyhän Hengen uskoa synnyttävän ja Kristusta kirkastavan työn
elämäänsä. "Uskon, etten voi omasta järjestäni
enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä
hänen luokseen" (Tunnustuskirjat, Vähä katekismus, Pyhitys,
6.). Ilman sanan ja sakramenttien kautta vaikuttavaa Pyhää Henkeä
ei ole uskoa eikä seurakuntaa, kääntäen: ilman uskoa ja
seurakuntaa ei sana tule julistetuksi ei-kristittyjen keskuudessa.
3. Hyvin merkittävä erityisesti nykyaikana on se Lutherin tulkinta,
että helluntai suuntaa lähetyksen näköalat ennen kaikkea
globaalisuuteen eli maailmaanlaajoihin näköaloihin, ei yksinomaan
Pyhään Henkeen (yhteenveto Lutherin ajatuksista helluntaista ja lähetyksestä).
Uskon aitouden tae eivät ole ihmeet, vaan evankeliumi; kääntyminen
Kristuksen puoleen on suurempi ihme kuin parantuminen (394-395). Lähetyksen
ainoa "ase" on sana (412).
4. Lähetyksessä tulee aina julistaa samaa apostolista sanomaa (383),
jonka sisältö on Kristuksen vanhurskaus (412-413). Lain ja evankeliumin
sekä uskonvanhurskauden näkökulma olivat luovuttamattomia kirkon
(lähetys)sanomalle (278-286). Itsessään välttämätön
rakkauden osoittaminen ei saa tulla "liian lähelle" vanhurskauttamisen
opinkohtaa (299). Apostoli on oikea vain jos ja kun hän julistaa evankeliumia
Kristuksen (käskyn) mukaan.
5. Jumalan valtakunnan työhön kuuluvat aina risti, kärsimys ja
vastustus (21 1, 242, 256). Lähetystyön tulosten vähyys ei saa
masentaa (365). Lähetystyötä pitää aina muistaa esirukouksin.
Erityisesti vastakääntyneiden puolesta tulee rukoilla ja pyytää
sitä, että nämä kasvaisivat uskonvanhurskauden tuntemisessa
(367). Esirukoukseen kuuluu aina myös kiitos (359-369).
- Lutherin lähetysnäkemystä selvittää Ingemar Öbergin
perusteellinen ja uraauurtava tutkimus Luther och Världsmission (Luther
ja maailmanlähetys), Åbo Akademi, 1991.
Uskomme, että Pyhän Hengen todistus Kristuksesta on evankelioimisessa
välttämätön, eikä uudestisyntymistä ja uutta elämää
ole ilman hänen yliluonnollista toimintaansa (Manilan manifesti, Lauselma
10).
Raamattu ilmoittaa, että Jumala itse on pääevankelista. Onhan
Jumalan Henki totuuden, rakkauden ja voiman henki. Ilman häntä evankelioiminen
on mahdotonta. Hän antaa voitelun sanantuojalle, vahvistaa sanan, valmistaa
kuulijat, herättää synnintunnon, valaisee sokean silmät,
tuo elämän kuolleille, tekee meidät kykeneviksi kääntymään
ja uskomaan, yhdistää meidät Kristuksen ruumiiseen, vakuuttaa
meidät Jumalan lapseudesta, muuttaa meitä ja toimintaamme Kristuksen
kaltaisemmaksi ja lähettää meidät vuorollamme todistamaan
hänestä. Kaikella tällä Pyhä Henki kirkastaa Jeesusta
meille ja meissä.
Kaikkeen evankelioimiseen liittyy hengellistä sodankäyntiä pahan
valtoja ja voimia vastaan. Siinä kestävät vain hengelliset aseet,
nimenomaan Sana ja Henki yhdessä rukouksen kanssa. Kehotamme sen vuoksi
kaikkia kristittyjä rukoilemaan ahkerasti sekä seurakunnan uudistumisen
että maailman evankelioimisen (lue: lähetystyön) puolesta ...
Suurempaa ihmettä ei ole kuin se, että uskova vapautuu synnin ja Saatanan,
pelon ja tarkoituksettomuuden, pimeyden ja kuoleman vallasta ... Vastustamme
sekä Hengen täytetyttä kavahtavaa pelokkuutta että 'menestysteologiaa',
joka vieroksuu heikkoutta, missä Kristuksen voima kuitenkin tulee täydelliseksi
(Manilan manifesti, Koko kirkko, B 5).
Eteläkorealaisen naisteologi Chung Hyun Kyungin teemaesitelmä Tule
Pyhä Henki ja uudista koko luomakunta aiheutti kokouksessa voimakkaan keskustelun.
Multimediaesityksessä käytettiin hyväksi laulua ja tanssia sekä
manattiin (invocation, come) esiin korealaisten esi-isien ja mm. Raamatussa
mainittujen vainajien henkiä (James A. Scherer, Kirkkomme lähetys
1/96, 36). Esitelmän alussa on 18 rukousta tai pyyntöä, joissa
kutsutaan tiettyä henkeä tulemaan paikalle. Näitä ovat mm.
Hagarin ja Urian henki, Herodeksen lastenmurhan uhrien henget, japanilaisten
raiskaamien korealaisten naisten henget, Mahatma Gandhin henki, Amazonian sademetsän
henki, maan, ilman ja veden henki. Näiden rinnalla mainitaan lopuksi myös
"Vapauttajan (liberator), veljemme Jeesuksen Kristuksen henki" (Kokouksen
raporttikirja, 38-39).
Vääryyttä kärsineiden vainajien ovat han'in vaivaamia ja
ajamia henkiä. Han tarkoittaa vihaa, katkeruutta, surua, sydänten
särkymistä, vapaustaistelun energiaa jne.). Nämä henget
ovat esitelmöitsijän mukaan olleet Korean historiassa niitä,
"joiden välityksellä Pyhä Henki on ilmaissut sääliään
ja elämänviisauttaan. Ilman näiden han'in raastamien henkien
kuuntelemista, emme voi kuulla Pyhän Hengen ääntä"
(39). "Esivanhempiemme henget ovat meille konkreettisia ja näkyviä
Pyhän Hengen ikoneja. Heidän avullaan voimme tuntea, koskea ja maistaa
hänen konkreettista, ruumiillista, historiallista läsnäoloaan"
(Kokouksen raporttikirja, 39). Pyhän asettaminen ihmisten ja luonnon henkien
rinnalle ja hänen irrottamisensa kristillisestä evankeliumista herätti
voimakkaita protesteja kokousväen keskuudessa. Ero luomisen ja lunastuksen
välillä näytti kokonaan katoavan professorin esityksessä.
Syvästi käsittämätön kristilliseksi tarkoitetun kokouksen
esitelmässä oli myös sen loppu: "Pyhän hengen kuva
(image) tulee minulle Kwan In'in kuvasta. Itä-Aasian naisten yleisessä
uskonnollisuudessa hän myötätunnon ja viisauden jumalatar. Hän
on bodhisattva, valaistunut. ... Hän voisi mennä nirvanaan milloin
haluaa, mutta rakkaus kärsivien puolesta panee hänet pysymään
maailmassa ... hän odottaa, että koko maailma, ihmiset, puut, linnut,
vuoret, ilma saisivat valaistuksen (enlightenment) ... nämä (he) voivat
päästä yhdessä nirvanaan ... Kenties tämä (tässä)
on myös feminiininen kuva Kristuksesta ('Kristuksen naisellinen hahmo',
feminine image of Christ, 46)..."
Jokainen uskontoihin vähänkin perehtynyt tunnistaa luonnonmystiikan
ja 'kaik(keud)en ykseyden' eli monismin sanoman. Tässä ne on yhdistetty
intialaisperäiseen buddhalaisuuteen uskonnollisuuteen (buddhalaisuudessa
nirvana = sammuminen, vapautuminen kärsimyksestä).
Canberran kokouksen valmisteluaineisto (esim. seurakunnille tarkoitettu Tule
Pyhä Henki, uudista koko luomakunta. 1990) valmisti ja vahvisti sitä
tulkintakehystä, johon prof. Chungin ajatukset laajemminkin liittyvät
ekumeenisessa liikkeessä. Suomessa esitetty arvio (Juhani Koivisto), jonka
mukaan "luonnon ja ihmisen tason harmonia korvaa rauhan Jumalan kanssa"
oli oikeaan osunut. Yleisen ja erityisen ilmoituksen alueiden vääränlainen
sotkeminen toisiinsa oli mitä ilmeisimmin Canberran suurimpia ongelmia.
Toisin ilmaistuna: Pyhän Hengen irrottaminen sanasta on kristilliseltä
kannalta mahdotonta.
Schererin (emt., 36) mukaan Chungin esitelmä "muutti silmänräpäyksessä
ekumeenisen tilanteen". Monet "keski-linjan" edustajat, evankelikaalit,
ortodoksit jne. reagoivat esitykseen välittömästi. Eri keskusteluissa
suomalaiset osanottajat, mm. arkkipiispa John Vikström, ovat selkeästi
tuoneet esille Pyhän Hengen työn erilaisuuden luomakunnassa ja seurakunnassa.
Canberran kokoukseen osallistuneet ortodoksit totesivat esityksen vieneen alueelle,
jossa oltiin ylittämässä kristillisen uskon ulkoreuna kohti pakanuutta.
Schererin mukaan Canberran kokous ennakoi uhkaavaa repeämää ekumeenisten
perusjoukkojen riveissä. Kokouksen 4. jaoston raporttiin saatiin protestien
tuloksena kuitenkin korjauksia. Siinä todettiin mm. että Pyhää
Henkeä ei voi ymmärtää irrallaan Pyhästä Kolminaisuudesta.
Henget on eroteltava, koska monet henget ovat yhteydessä 'muiden uskontojen
syvään hengellisyyteen' (lainaus Schererin em. artikkelista).
Yhteiskuntaeettisesti painottunut ekumeeninen ORLE-ohjelma (Oikeudenmukaisuus,
rauha ja luomakunnan eheys, engl. JPIC) (esim. Seoulin kokous 1990) tarttuu
Canberran kokouksen antiin, jonka mukaan "Pyhä Henki uudistaaja yhdistää
niin, että sekä kirkossa että koko maailmassa ja luomakunnassa"
ja katsoo, ettei sen tarvitse "kärsiä hengellisen ja maallisen
välisestä jännityksestä" (Tuomi, 166). Liite
Valmisteluaineistoa on julkaistu jo parin vuoden ajan. Mm. James Schererin
pohdinnoissa on viitattu monin tavoin Lausannen liikkeen piirissä tapahtuneeseen
keskusteluun Pyhän Hengen työstä lähetyksessä ja kulttuurien
kohtaamisessa. Eroavuudet jäävät kuitenkin selvästi olemaan.
Scherer kysyy varsin realistisesti, voivatko uskon ja kirkon perusteiden (Faith
and Order) juonne Kristuksen yhteisestä tunnustamisesta ja Salvadorin kokouksen
perusteema evankeliumin kulttuurisidonnaisista ilmauksista säilyä
rinnakkain KMN:n ekumenian sisällä. Selväkielellä: kuinka
pitkälle toisistaan voidaan päästää toisaalta pyrkimys
keskittyä UT:n ilmoittamaan Kristukseen ja hänestä yhteisesti
annettu todistukseen ja toisaalla lähes rajaton kontekstualisoiminen, eri
kulttuurien ominaislaadun huomioiminen ja kaiken tämän vaikutukset
sanoman sisältöön ennen kuin kokonaisuus repeää (Scherer,
234)?
Varsin arveluttavaa on nähdä tausta-aineistossa viittauksia ajatukseen,
että evankeliumi jo on läsnä eri kulttuureissa (Dalila Nayap-pot),
että kaikki erilaiset ratkaisumme ovat samanarvoisia Jumalan silmissä
(Rose Zoe-Obianga), että toivomme on maailmanrauhassa, uudessa maassa,
tasa-arvossa, oikeudenmukaisuudessa ja vapaudessa (Daleep Mukarji) ja että
evankeliumi on sanoma vapautuksesta kaikilla elämänaloilla ennemminkin
kuin sisällöltään kiinteä sanoma (Kajsa Ahlstrand).
Maininnat ovat pistokokein otettuja, mutta ovat suuntaa-antavia.
Jumala kutsuu vain muutamat evankelistoiksi, lähetystyöntekijöiksi
ja papeiksi, mutta koko kirkkonsa ja sen jokaisen jäsenen hän kutsuu
todistajakseen ... Seurakunnan työntekijöiden ei tule ottaa itselleen
kaikkia tehtäviä, vaan heidän tulee moninkertaistaa palvelunsa
rohkaisemalla muita käyttämään lahjojaan ja varustamalla
opetuslapset tekemään muistakin opetuslapsia, Pappien ylivalta maallikoihin
nähden on ollut paha asia kirkon historiassa. Se ryöstää
sekä papeilta että maallikoilta Jumalan heille tarkoittamat roolit,
aiheuttaa työtaakan alle luhistumista, heikentää seurakuntaa
ja estää evankeliumin leviämistä ... miehet ja naiset ovat
tasavertaisia Jumalan kuvana (1 Moos. 1:26-27; Gal. 3:28) Kristuksessa.
Näiden kokousten lähetyspohdinta keskittyi huomattavin osin kysymykseen
kulttuureista ja niiden kohtaamisesta. Pääkysymyksiä oli kulttuurin
huomioinen lähetystyössä, sen myönteisten ja kielteisten
puolien tiedostaminen.
Perinteistä lähetystyötä kritisoitiin siitä, että
he oli(si)vat sitoneet julistuksensa aivan liikaa länsimaiseen kulttuuriin,
jopa samaistaneet sen ja evankeliumin. Tämän suuntaista ajattelua
on lähetyksen historiassa toki esiintynyt, mutta koko perinteisen lähetyksen
leimaaminen näillä iskulauseilla on asiantuntemattomuutta ja tendenssiajattelua.
Oli hyvä, että samalla kun Vancouverin kokous määritti kulttuurin
myönteisesti, yhteisön henkiseksi sidosverkoksi (ei näillä
termeillä), se myös totesi, että kulttuuriin liittyy pimeitä,
elämää tuhoavia aineksia.
Samansuuntainen keskustelu jatkui San Antoniossa 1989. Kulttuurin kielteiset
ja myönteiset vaikutukset todettiin. Pyhän Hengen ja lähetyksen
yhteydestä painottui Pyhän Hengen ihmisyhteisöjä uudistava
vaikutus. Scherer lainaa raporttia: Pyhä Henki on lähetetty uudistamaan
ihmisyhteisöjä, "niin, että kulttuuriamme voidaan muovata
ja ihmisille antaa valmiuksia oikeudenmukaisten ja hoitavien yhteisöjen
rakentamiseen" (Scherer, 36). Ekumeenisen teologian viime vuosien korostusten
mukaisesti Pyhä Hengen Kristusta kirkastava työ jäi sivuun sortoa
ja vieraita kulttuurivaikutuksia torjuvien sekä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta
korostavien näkemysten tieltä. Erityisesti San Antoniossa turhentui
myös Kristuksen ainutlaatuisuus joissain korkeankin tason puheenvuoroissa.
Pyhän Hengen todistus Kristuksen ainutkertaisuudesta jäi parhaimmillaan
yhdeksi monista juonteista.
1980-luvun ekumeenista lähetysajattelua leimasi monessa yhteydessä
uusi lähestymistapa, paradigma: Pyhä Henki on annettu maailmaan, ei
erityisesti tai ainoastaan kirkkoon, Kristuksen maailmanlaajaan seurakuntaan.
Tämä ajattelu kulminoitui Canberrassa 1991. Sen teema Tule Pyhä
Henki ja uudista koko luomakunta oli enteellinen.