Takaisin
=> Lähetys

Jaetaan ilo! Dela glädjen!

Auvinen, Juha & Salomäki, Hanna, toim.
Jaetaan ilo! Dela glädjen! Kirkon Missio 2000-luvulla.
Lähetystyön ja kansainvälisen diakonian kongressi.
Raportti. Tampere-talo 28.-29.1. 2002.
Kirkkohallitus 2002. Liitteitä. 248 s.


Kongressin pääsihteerin Juha Auvisen kirjoittamassa esipuheessa tuodaan esille kongressin tavoitteet. Ne voidaan ilmaista tiivistetyssä muodossa seuraavasti: 1. perehtyminen kokonaisvaltaiseen lähetys- ja kehitystyöhön, 2. vuorovaikutuskanavan tarjoaminen kirkon ja seurakuntien kansainvälistä vastuuta koskevissa kysymyksissä, 3. rohkaisu uusien yhteistyömallien käyttöön ja 4. vahvistaa käsitystä arkielämän ja -toiminnan mahdollisuuksista globaalien ongelmien edessä.

Auvinen valottaa kongressin taustaa ja tuo esiin viime vuosien pyrkimykset uuteen yhteistyöhön lähetyksen ja kansainvälisen diakonian alalla. Yhteistyö ja kokonaisvaltaisuus ovatkin eräänlaisia avainsanoja kongressin sisällössä. Itse evankeliumin sanoma, lähetystyön konkreettinen tilanne ja sen käytännön toteuttamisen muodot ovat määrältään suhteellisen vähäisiä ja jäävät alisteisiksi mainituille merkkisanoille. Nämä suuntaviivat leimaavat nykyistä kirkollista lähetyskeskustelua.

Läpi kongressin toistui käsitepari usko ja rakkaus. Nämä liittyvätkin erottamattomasti toisiinsa, mutta raporttikirjaa lukiessa ne nousevat esiin lähes maneereina ja muodostavat - kenenkään sitä tahtomatta - jonkinlaisen hymistyksenomaisen juonteen. On välttämätöntä korostaa näiden kahden välistä rikkumatonta yhteyttä, mutta nykyaikana evankeliumin jäädessä yhä "luontevammin" sivuun lähetysyhteyksistäkin, on tätä yhteyttä painotettava niin, että usko (evankeliumi) on välttämätön kaikessa kristillisessä (lähetys- ja kehitys)työssä. Tämä on tarpeen viime aikojen kirkossamme esiin tulleen korostuksen vastapainona, jonka mukaan kaikessa lähetystyössä pitää myös olla rakkauden tekoja tai niin, että rakkauden teot jo ovat lähetystä.

Kongressi ei ollut uskontoteologisesti painottunut, eikä sille alueelle kuuluvaa aineistoa kenties kovin paljon tullutkaan esille muualla kuin "ilon asemassa" numero VI, "Kristus uskontojen noutopöydässä." Järjestäjiltä oli hyvä ratkaisu sisällyttää tämän aihepiirin kanava työskentelyyn. Iloinen ja hieno esimerkki uskontoteologian terävästä tämän "aseman" ulkopuolella tapahtuneesta esille nostamisesta oli piispa Juha Pihkalan avauspuhe. Siinä hän lainaa Friedrich Schillerin Oodia ilolle ja
kertoo, miten runoa on kehuttu "kaikki rajat huikeasti ylittäväksi ilon, veljeyden ja ihmiskunnan ykseyden ilmaukseksi". Sitten hän kertoo itse kokevansa tekstin aivan toisin: "Se soi korvissani ja sydämessäni lopulta kuin Baalin profeettojen hurmoksellinen huuto Karmelin huipulla." (23-24).

Mielenkiintoinen yksityiskohta maailmantilanteen analyysista löytyy Satu Hassin tuomasta valtiovallan tervehdyksestä, jossa hän ilmaisee 11.9 -tapahtumat New Yorkissa todelliseksi terrori-iskuksi vesittämättä sitä monen uusvasemmistolaisen taaniloiden ja kumppanien mukaisesti "ns. terrori-iskuksi". Realistisesti hän näkee tapahtuman vaikeuttavan erityisesti kehitysmaiden köyhiä asukkaita.

Arkkipiispan puheenvuoro sisältää terävän lainauksen G.K. Chestertonilta: "Kun ihmisiltä loppuu usko Jumalaan, tilalle ei tulekaan usko ei-mihinkään vaan usko mihin tahansa." Muuten tätäkin puheenvuoroa hallitsee uskon ja rakkauden näköala, "rakkautena vaikuttava usko", mikä todellakin läpäisee koko raportin mutta jää jollain tavalla hampaattoman tuntuiseksi, koska korostus tuntuu olevan rakkaudessa. Paarma keskustelee itse uskon ymmärtämisestä ja viittaa uuteen Luther-tutkimukseen. Tähän pohdintaan jää väistämättä aukko, ellei viimeistään uskon olemuksesta keskusteltaessa tuoda esiin myös sitä, että joskus rakkaus pitää nimenomaan erottaa uskosta, nimittäin laista ja evankeliumista puhuttaessa.

Mekane Yesus -kirkon johtaja (presidentti) Iteffa Gobena korostaa hänkin voimakkaasti julistuksen ja palvelun yhteyttä - kuinka muuten voisi ollakaan. Lähetystä ja diakoniaa voidaan toteuttaa sisäkkäisinä (48). Hän palaa kuitenkin 1970-luvun alussa Mekane Yesus -kirkossa julkaistun mekaanista kokonaisvaltaisuutta korjaavan ja torjuvan asiakirjan (avoimen kirjeen) henkeen sanoessaan näin: "Palvelu yksinään ei pysty täyttämään (lähetys)tehtävää. Siinä sivuutetaan sielu, hengellinen osa, joka antaa voimaa vapauttaa ihminen hengellisistä ja sosiaalisista demoneista." Olisi ollut hyvä, jos olisi saatu kuulla jotain siitä lähtökohtatilanteesta, mistä 1970-luvun alussa julkaistu erinomainen asiakirja sai syntynsä: kirkolle lahjoitettua maatalouskeskuksen rakennusta kiellettiin lahjoittajan taholta käyttämästä hengelliseen toimintaan! Tällaista uskon ja rakkauden erottamista vastaan Mekane Yesus -kirkko oli ja on, kuten kaikki evankeliumiin pohjaavat köyhät kirkot.

Monet puheenvuorot lähettien ja/ tai muiden lähetysvastuunkantajien, järjestöjen ja seurakuntien edustajien käsialaa, ja niissä on paljon omakohtaisesti lähetyksen saralla elettyä, hyvää jakamista eli "sharing", mihin kongressin nimikin viittaa. Ulkomaisia vieraita oli useita Gobena Iteffan lisäksi. Madagaskarilaisen Péri Rasolondraiben esitelmästä Maailma muuttuu - muuttuuko missio? jäi mieleen hänen oivaltava analyysinsa "markkinamentaliteetista", "informaatiomentaliteetista" ja "verkostomentaliteetista". Monissa puheenvuoroissa tuotiin esiin keskeisiä ja oleellisia lähetykseen liittyviä näköaloja, joista esimerkkinä voi tässä mainita dos. Risto Ahosen esitelmän. Boris Sandbergin puheenvuoro kokouksen ruotsinkielisessä aihueessa on erittäin terävä kannanotto suullisen todistuksen puolesta keskellä aineellisen avun jakamista.

Avain- ja iskusanojen "kokonaisvaltaisuus", "yhteistyö" ja "usko ja rakkaus" takaa ei välttämättä avautunut kovin paljon konkretiaa. Yhteistyö- ja yhteysnäkökulmasta saamme kuitenkin lukea melko paljastavaa ja konkreettista tekstiä Mikko Malkavaaran puheenvuorosta. Kuten tunnettua, on kirkossamme viime vuosina käyty paljon keskustelua - erityisesti kirkkohallituksen aloitteesta - kirkkomme lähetystyön uudelleen järjestämisestä. Viime aikojen julkisessa keskustelussa on tullut esiin voimakkaita pyrkimyksiä muodostaa kirkon seitsemästä lähetysjärjestöstä ja Kirkon ulkomaanavusta yhdeksi elimeksi integroitunut yksikkö. Malkavaara kertoo puolestaan Kirkkopalvelujen strategisesta ohjelmasta ja sen lähetysaineksesta. Suora lainaus asiakirjasta: "Lähetystyö nähdään entistä selvemmin kirkon tehtäväksi. Lähetysjärjestöt lähenevät toisiaan, vähitellen integroituvat ja viimein muodostuu kirkon lähetystyö. Kansainvälinen diakonia vahvistuu lähetystyön keskeisen alueena." Malkavaaran oma kommentti tähän tekstiin: "(Kirkkopalveluissa) ... ihan oikeasti uskotaan, että jollakin järjellisellä aikavälillä lähetysjärjestöjen integroituminen tapahtuu, ja muodostuu kirkon yhteinen lähetys." Mielestäni Malkavaara on tehnyt suuren palveluksen kertoessaan näin avoimesti tästä kirkon pyrkimyksestä, joka jo on ollut näkyvissäkin. Selvyys integraatiohakuisuudesta on hyvä, itse asia ei. Asiaa on julkisesti ajanut myös SLS:n uusi lähetysjohtaja Seppo Rissanen. Asia voidaan nyt ottaa keskusteluun avoimesti, ilman "varjonyrkkeilyn" makua, jolloin sen heikkoudetkin on pakko tuoda selvemmin esille. Lähetystä se ei tule edistämään. Esim. Ruotsin kirkon jäljet tässä pelottavat.

Kongressiraportti on merkittävä lähetysasiakirja monipuolisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan. Lähetyksen iankaikkisuusnäkökulma olisi saanut tulla esiin paljon useammassa puheenvuorossa kuin tapahtui. Tulevaisuuden lähetys ei ole lähetystä, jos siitä puuttuu Jeesuksen pelastava evankeliumi ja sen ensisijaisuus ihmisen Jumala-suhteessa.

Takaisin
=> Lähetys