Takaisin
=> Lähetys

Kristuksen ainutlaatuisuus ja Japani


Japanin-lähetyksen 100-vuotisjuhlaseminaari,
järjestäjinä SLEY ja Helsingin Yliopiston Teologisen teidekunnan kirkkohistorian laitos, 29.9.2000

Johdanto

Vuonna 1932 julkaistiin Yhdysvalloissa monen vuoden kenttätyön jälkeen laaja kartoitus Re-Thinking Missions maailmanlähetyksen tilanteesta. Yksi kyselyn kohdemaista oli ollut Japani. Asiakirja suhteellisti kristillisen totuuden varsin paljastavalla tavalla, ja siitä seurasi laaja keskustelu. Mikä oli Re-Thinking Missions -asiakirjan vastaanotto Japanissa?

Katkelma japanilaisten kirkonjohtajien asiakirjaa koskevasta lausunnosta antaa eloisan kuvan terveestä kristillisestä kritiikistä:

"Valitamme, että asiakirjasta on jätetty pois ehdoton ja selvä kristillinen sanoma ... olemme kasvaneet sellaisten suurten uskontojen kuten shinton ja buddhalaisuuden keskellä. Niiden tuntemus pakottaa meidät toteamaan ne riittämättömiksi...kristittyinä haluamme loppuun asti tunnustautua kristillisen uskon ainutlaatuisuuteen ja ehdottomuuteen ... osoitamme toisille uskonnoille suopeaa mieltä, mutta haluamme, että se asiakirjan antama väärä kuva, jonka mukaan kristinuskoa ei enää tarvittaisi, poistetaan..."

Tämä vuonna 1933 julkistettu kannanotto kertoo selvästi kirkonjohtajien uskosta Kristuksen ainutlaatuisuuteen. Heidän esittämänsä kritiikki oli voimakasta, ja se on samansuuntainen niiden lukuisten puheenvuorojen kanssa, joita asiakirjaa arvostelevat käyttivät laajassa keskustelussaan. Tutkimuksen kannalta on huomattava, että lainattu lausunto kertoo siis taistelusta Japanin kirkon sisällä. Olihan japanilaisilta itseltään saatu aineksia asiakirjaan!

Meidän on pakko katsahtaa Japanin ja kristinuskon varhaisemman kohtaamisen historiaan. Mitä Japanissa oli tapahtunut 1800-luvun lopulla, maan pitkän eristäytyneisyyden jälkeen? Miten Japani suhtautui kristilliseen lähetystyöhön maan avauduttua länsimaille 1850-luvun puolivälin jälkeen?

Lähetyshistorian kannalta merkittäviä askeleita olivat mm. seuraavat kolme. Vuonna 1859 poistettiin fumie -pakko, vaatimus polkea ristiinnaulitun Kristuksen kuvaa todistukseksi uskon kieltämisestä, mikäli asianomaista epäiltiin kristityksi. Vuonna 1873 peruutettiin kristinuskon kieltävä yleinen edikti ja asiaa koskevat varoitus- ja kieltotaulut poistettiin teiden varsilta. Vuonna 1889 hyväksyttiin Meiji-hallinnon uusi perustuslaki, jossa säädettiin maahan uskonnonvapaus.

Kristillisen lähetyksen kannalta tilanne näytti hyvältä. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen. 1800-luvun loppupuolella kristinuskon tilanne itse asiassa vaikeutui. Sanoma Kristuksen ainutlaatuisuudesta kohtasi yhä suurempia haasteita ja voimakkaampaa vastustusta maahan syntyneen uus-shintolaisen keisarikeskeisyyden ja siihen liittyneen ilmapiirin taholta.

 

Mitä tutkitaan ja miten?

Meille annetussa otsikossa on epätavallinen kytkentä. Keskeinen kristillinen totuus ja yhden maan nimi liitetään siinä toisiinsa. Mikä tarjoutuu silloittavaksi tekijäksi? Vastaus on lähetyshistoriallisen menetelmän valossa luonnollinen: Japanissa suoritettu lähetystyö. Tehtävä kohdistuu Japanissa tehdyn lähetystyön systemaattiseen ja historialliseen tarkasteluun ja johtaa kohti uskontoteologista kysymyksenasettelua. Lähetystyön historiallinen aineisto liittää tarkastelun Japanin kirkkoihin ja niiden uskoon, mutta varsinaisesti asetamme systemaattisen ja uskontoteologisen kysymyksen ja etsimme siihen vastausta. Uskontotiede palvelee pohdinnassa yleisen uskonnollisen taustan hahmottajana.

Kysymme siis, miten Kristuksen ainutlaatuisuuteen on tunnustauduttu sekä lähettien että japanilaisten ja heidän keskuuteensa syntyneiden kirkkojen taholla ja miten sanoma Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisuudesta sekä absoluuttisuudesta ja toiset Pelastajat poissulkevuudesta on joutunut koetteille.

Tarkemmin: puhumme siis siitä, miten sanoma Kristuksen ainutlaatuisuudesta on kohdannut shintolaisen valtioideologian, synkretistisen kansanuskonnon ja maan valtauskonnot Japanissa. Esi-isien henkien palvonnalla on kosketuspinta näihin kaikkiin ja siksi se palvelee esimerkkinä Kristuksen ainutlaatuisuuden haastajista. Tämä näkökulma avaa selvän uskontoteologisen näkökulman tarkasteltavaan aiheeseen.

Teologinen perusasetelma avautuu selväpiirteiseksi triadiksi, jonka kolme keskeistä tekijää ovat seuraavat:

1. esi-isien henkien palvonta,
2. palvonnan suhde 1. käskyyn, ja
3. 1. käskyn suhde Kristuksen ainutlaatuisuuteen

Näin hahmoteltu 'teologinen kolmio' auttaa jäsentämään kokonaisuuden ja pitää eri tekijät yhdessä. Harvemmin muotoiltu uskontoteologinen kytkentä on juuri 1. käskyn ja Kristuksen ainutlaatuisuuden keskinäinen yhteys.

 

Lähteistö

Merkittävin suomalainen akateeminen tutkimus kysymyksenasettelumme lähialueelta on Pekka Huhtisen väitöskirja The Science of Happiness. Se valaisee ongelman taustaa, mutta sen aineisto saa käsittelynsä seuraavassa (tässä seminaarissa pidettävässä) esitelmässä.

Sekä lähetyshistorian että uskontoteologian kannalta merkittävää muuta suomalaista aineistoa on yllättävän runsaasti. Suuri osa siitä on suomalaisten lähetystyöntekijöiden tuottamaa julkaisematonta aineistoa, akateemisia opinnäytteitä, kirjeitä, raportteja, selvityksiä ja esitelmiä. Myös painettuja julkaisuja löytyy runsaasti.

Akateemisista opinnäytteistä lähimmäksi tämän esityksen problematiikkaa tulevat Tapio Pokan käyttämä erittäin runsas lähdeaineisto, joka käsittää yli 300 suomalaisilta Japanissa toimineilta lähetystyöntekijöiltä saatua reflektoitua kuvausta henkien palvontaan liittyvästä kysymyksenasettelusta pitkältä ajalta. Pokan mukaan tämä primaariin kenttäaineistoon luokiteltava materiaali osoittaa selvästi, että suomalaisilla Japanin-läheteillä on keskimäärin arvioiden partikularistinen, eksklusiivinen uskontoteologinen perusnäkemys.

Myös Mailis Janatuisen ja Lea Lukan vastaavat opinnäytteet on syytä mainita, vaikkeivät ne suoranaisesti valaisekaan aihettamme. Mailis Janatuinen on lisäksi julkaissut kirjoja, joissa evankeliumi valottuu japanilaisen uskonnollisuuden taustaa vasten erittäin terävästi ja joiden valossa uskontoteologinen vertailu on hedelmällistä. Pokan ja Janatuisen työt ovat seuraavassa paljon käytettyjä.

Lisäksi varsinkin SLEY:n, Kansanlähetyksen ja Kylväjän muut Japanin-lähetit ja työntekijät ovat julkaisseet lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joilla on relevantti kosketuspinta aiheeseen. Näistä on erityisesti syytä mainita Jaakko Uskin uraa uurtava Uskontojen Japani sekä Virpi Turusen tarkasti kirjoitettu ja oivaltava kolme kirjaa käsittävä Tobira -sarja.

Lähetyshistorian aineisto on kansainvälisesti varsin laaja. Yleisesityksenä on edelleenkin ajankohtainen Kenneth Scott Latouretten opus magnumin A History of the Expansion of Christianity (I-VII, 1937-1945) laajat Japani-osat. 1800-luvun jälkipuoliskon - sekä erityisesti monin tavoin vaikean ja arvoituksellisen 1890-luvun - problematiikasta on julkaistu melko runsaasti tutkimusta ja raportteja, samoin 2. maailmansodan aikaisesta Japanin valtiovallan ja kirkkojen törmäyksistä, jolloin Kyodan-kirkko synnytettiin voimakkain ottein ekumeenisena pakko-avioliittona. Japanin lähetyshistorian kenties mielenkiintoisimmasta ja ongelmallisimmasta vuosikymmenestä, 1890-luvusta, kannattaa mainita tutkimustietoa sisältävä mutta kansanomaisesti esitetty artikkelikokoelma Japan in Review vuodelta 1970.

Merkittävää aiheeseen liittyvää raaka-aineistoa (kenttätutkimuksen primaarimateriaalia) on tallennettu 70 vuotta sitten. Kuten jo aluksi mainitsin julkaistiin vuonna 1932 Yhdysvalloissa laaja silloisen lähetystilanteen kartoitus Re-Thinking Missions. A Laymen's Inquiry after One Hundred Years. Tutkimuksen johtaja ja raportin toimittaja oli Harvardin filosofian ja uskonnonfilosofian professori William Ernst Hocking.

Re-Thinking Missions -raportti aiheutti valtaisan keskustelun sen osoittauduttua uskontoteologialtaan suorastaan räikeän relativistiseksi ja sen turhentaessa keskeisen kristillisen sanoman, erityisesti Kristuksen ainutlaatuisuuden. Tutkimuksen kohdemaiksi valittiin Intia, Burma, Kiina ja Japani. Näissä maissa suoritettiin lukuisia haastatteluja, pidettiin monia seminaareja ja esitelmätilaisuuksia. Pääkysymys oli näiden maiden kirkkojen ja lähetystyöntekijöiden arvio kristillisen lähetystyön asemasta, merkityksestä ja tulevaisuudesta. Haastattelukysymyksissä pyrittiin saamaan selvyyttä seuraavista teemoista ja aiheista:

- lähetystyön suurimmista ansioista ja ongelmista,
- lähetystyön "tehokkuudesta",
- kulttuurien kohtaamisesta ja
- kontekstualisaation asteesta, sekä
- siitä, miten Kristuksen ainutlaatuisuus miellettiin ja miten siihen tunnustauduttiin.

Alkuperäinen julkaisematon kenttäaineisto on University of Columbia (New York) -yliopiston teologisen tiedekunnan kirjastossa; kirjasto oli aikaisemmin nimeltään Missionary Research Library, joka yhdistettiin mainittuun tiedekunnan kirjastoon ja sen arkistoon. Tutkimustyössä nämä ovat jääneet ilmeisesti lähes täysin käyttämättä, vaikka aineisto on hyvin säilytetty ja kirjattu. Aineistolla on periaatteessa merkittävä primaariaineiston arvo meille annetun teeman kannalta, mutta tässä esityksessä siihen viitataan vain lyhyesti.

Demonisen todellisuuden käsittämisestä tarjoavat käyttökelpoista aineistoa alussa mainittu Pekka Huhtisen tutkimus sekä saksalaisen teologin Kurt Kochin tuotanto. Tausta-aineistona tämän tapaisissa uskontoteologissa kysymyksenasetteluissa on lisäksi tärkeää pitää mielessä toissavuosisadan lopulla Chicagossa pidetyn Uskontojen parlamentin työskentelyssä esiin tulleet juonteet, joihin palattiin mainitun kokouksen 100-vuotis-kommemoraatiossa viime vuosisadan lopulla eli vajaat kymmenen vuotta sitten. Yleisuskonnollisuuden nousu on auttanut uskontopluralismin (John Hickin) ajatusten reseptiota, samoin maailman ykseysajattelua syleilevä hyvinvointi-humanismi ja -ideologia.

 

Systemaattinen ja uskontoteologinen perusasetelma Japanin shintolaisen valtioideologian valossa

Japani on saarivaltio. Toteamus on sinänsä äärimmäisen triviaali, mutta sillä on syvempi merkitys historiallisella ja tulkinnallisella tasolla: Japani on pyrkinyt eristäytymään muista. Se ei ole päästänyt ulkomaille omia kansalaisiaan, eikä jossain vaiheessa edes ottanut takaisin muiden valtioiden rannikoilla haaksirikkoutuneita japanilaisia, vaan torjui heidät kategorisesti.

Jos jonkin maan kirkko muodostuu saarekkeeksi ja jää sellaiseksi kristillisten kirkkojen meressä ja historiallisen kristinuskon kentässä, sillä on edessään vaikea, spesifisesti kristillisen aineksen häviämiseen päättyvä taival. Eristäytyminen teologiassa ja siitä seuraava uskon kontekstualisoiminen partikularistiseen ad absurdumiin ovat lähetyshistorian ja missiologian tarkastelukentässä jatkuvasti päätään esiin nostava ääri-ilmiö. Edessä on silloin yllättävän nopeasti synkretismi, kristillisten ja pakanallisten yleisuskonnollisten ainesten sekoittuminen toisiinsa oman kirkon elämässä. Tälle koetukselle Japanin protestanttinen kirkko on joutunut alttiiksi jo perustamisestaan lähtien.

Protestanttinen kirkko on selvinnyt haasteestaan suurelta osalta varsin hyvin, kuten esim. edellä lainattu katkelma japanilaisen kirkonjohtajien lausunnosta Re-Thinking Missions -asiakirjasta osoitti. Roomalaiskatolisen kirkon osalta valmius synkretismiin ja konkreettinen siihen liukuminen on ollut hälyyttävän suuri. Sama toteamus katolisesta kirkosta voidaan esittää myös muilta lähetysalueilta.

Erityisesti Japanissa kysymys pelastumisesta yksin uskosta ja jumalattoman vanhurskauttaminen ovat kohdanneet lähes ylittämättömän muurin - rohkeasti sanottuna - myös kirkon sisällä. Evankeliumin uskominen on toki kaikkialla inhimillisesti mahdoton asia. Lutherin tunnettu selitys kolmannesta uskonkappaleesta sisältää maininnan "minä uskon etten voi uskoa omasta voimastani". Ihminen tarvitsee ulkopuolisen, sanan ja Pyhän Hengen työn välityksellä tulevan avun Kristukseen kohdistuvan uskon syntymiseen. Erityisen vaikeana tämä prosessi on nähty Japanissa, jossa kysymys synnin todellisesta syyvyydestä ei ole ollut helposti välitettävissä eikä vastaanotettavissa.

Japanissa "tekemällä pelastuminen" ja ajatus "ihmisen luontaisesta hyvyydestä" ovat usein voimakkaasti teologisen suuntautumisen taustalla. 1800-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä, jolloin protestanttinen työ lähti käyntiin, suuri osa ensimmäisistä kristityistä oli samurai-luokan jäseniä. Tämä saattoi vaikuttaa erityiseen japanilais-kansalliseen tulkintaan kristinuskon luonteesta ja sankaruudesta, jossa syntisyys ja heikkous olivat vieraita. Jo mainittu konfutselaisuus ja kuuliaisuus-ideologia korostavat ihmistä tekijänä ja hänen hyvyyttään.

Lähetyskontekstit vaihtelevat maailmanlaajassa tarkastelussa, ja joitain piirteitä näistä erilaisista lähetystilanteista voidaan tulkita työn erityisiksi vaikeuksiksi. Ihmisen oman jumalattomuuden alueelta - varovasti arvioiden - löytynee eräitä syitä kristillisen lähetystyön suhteellisen vaatimattomaan tilastollisesti avautuvaan etenemiseen, mutta se ongelma ei ole nyt tarkastelun kohteena.

***********

Vuonna 1859 Japani avautui kristilliselle lähetystyölle, ja monia lähetystyön ulkoisia esteitä poistettiin, kuten edellä on todettu. Pinnalta katsottuna suotuisa tilanne kätki 1800-luvun jälkipuoliskolla kuitenkin sisäänsä voimakkaan kaksinaisuuden.

1. Yhtäältä: Japanilla oli voimakas halua oppia länsimailta ja länsimaista. Tämän aallon nostattamana kristinusko sai myönteistä huomiota koska/ ja se miellettiin osana länsimaisuutta.

2. Toisaalta: Japanissa kasvoi voimakas vastustus vierasta kohtaan, maassa alkoi isänmaallisuuden nousu, buddhalaisuus ja varsinkin shinto uusiutuivat, ja jälkimmäiseen liittyvä keisarinpalvonta voimistui. Nämä näköalat kääntyivät kasvavassa määrin kristillistä uskoa vastaan.

Meijin uusi perustuslaki astui siis voimaan 1889. Lain § 28 lupasi uskonnonvapauden, kuten jo edellä mainittiin. Käytännössä tilanne oli toinen. Kuinka tämä oli mahdollista?

Asia selittyy seuraavien huomioiden avulla. 1890-luvun alussa oli voimakas nationalismin nousukausi, vihamielinen ilmapiiri levisi ja vahvistui. Valtio yhtenäistyi, isänmaallisuus ja kansallisuusaate leimasivat yhä selvemmin koko yhtenäistettyä valtiota. Shinto sai valtionuskonnon aseman ja uus-konfutselainen etiikka muotoutui yhä selvemmin kansallis-uskonnolliseksi perusideologiaksi: kunnioita esivaltaasi! Tämä kehitys merkitsi, että valtiosta tuli uskonnollinen absoluutti, jonka symbolina oli keisari. Prosessin näkyvänä hedelmänä oli se, että shinto-mytologian mukainen uskomus keisarillisista esi-isistä tuli Japanin varsinaiseksi henkiseksi perustaksi.

Kaikki tämä merkitsi sovittamatonta ristiriitaa kristinuskon kanssa. Korkealta taholta saatettiin sanoa julkisesti: japanilainen ei voi olla kristitty. Keisari-ideologian mukaisesti esi-isien henkien palvonta liittyi yhä kiinteämmin japanilaisuuteen, jota juonnetta sekä shinto että konfutselaisuus ruokkivat voimakkaasti. Ymmärrämme minkä lojaliteettien ristiriidan lähetystyö ja Japani kirkot ja kristityt saivat ulkoiseksi ja sisäiseksi ympäristökseen 1800-luvun loppupuolella.

Kastettujen määrä väheni 1890-luvulla jyrkästi, vaikka 1880-luku oli ollut hämmästyttävän voimakasta kasvun aikaa. Suuret joukot myös luopuivat uskosta ja kirkon jäsenyydestä. Kristinuskolla oli vierasmaalaisuuden leima, syvimmältä ottaen ei kulttuurisesti, vaan uskonnollisesti ja teologisesti. Tämä todellisuus vaikutti sen, että kristillisen uskon sisältö ja sen julistaminen tulkittiin entistä herkemmin valtiollis-uskonnolliseksi provosoinniksi.

Kristuksen ehdottomuuden ja ainutlaatuisuuden vaatimus nosti sekä välillisesti että suoranaisesti esiin Japanin uskontojen riittämättömyyden kristilliseltä kannalta arvioituna. Toteamus on uskontoteologisesti kieltämättä monitahoinen, mutta sen ydin on huomio siitä, että kristillisen julistuksen mainitessa Kristuksen ainutlaatuisuuden toinen osapuoli provosoitui voimakkaaseen vastareaktioon.

Nihon shugi -liike kysyi 1890-luvulla avoimesti: voidaanko keisarin palvonta (worship) ja Kristuksen palvonta yhdistää? Implisiittinen vastaus oli luonnollisesti, ettei tällaista yhdistämistä ole mahdollista ajatella. Edelleen kysyttiin julkisuudessa, voiko "Japanin ulkopuolelta tulleiden auktoriteettien" kuten Jumalan ja Kristuksen palvonta olla japanilaiselle vaaratonta? Julkinen kristinuskonvastaisuus kärjistyi länsimaita provosoivaan retoriseen toteamukseen: "Pitäisikö muka keisarinkin seurata länsimaisia hallitsijoita ja rukoilla: 'Jumalan Poika, ole minulle armollinen' "?

Merkittävä kielteinen tekijä kokonaiskuvassa oli muiden seikkojen ohella länsimailta levinnyt liberaaliteologia, jossa kristillinen sanoma typistettiin puheeksi yleisestä ihmis- ja lähimmäisenrakkaudesta, uudeksi evankeliumiksi veljeydestä. Tämä opetus vaikutti kirkkoihin ja heikensi kristillisen yhteisön sitoutumista ja päämäärätietoisuutta vakavasti.

Saksan Universaalinen Evankelinen Lähetys (Japaniin 1885) alleviivasi kristinuskon ja modenin maailmankatsomuksen synteesiä ja sen soveltamista Japanin tilanteeseen (W. Spinner). Amerikan Unitaarit (Japaniin 1887) mielsi tehtävänsä ei uskonnollisena propagandistina, vaan "ihmisten veljeyden uuden evankeliumin sanansaattajana" (A.M. Knapp); saksalainen lähetysvaikutus Japanissa sisälsi Pfleiderer'ilta ja Biederman'ilta löydettyjä ajatuksia.

Uusprotestantistisen humanistisen teologian teologinen vaikutus merkitsi Jeesuksen jumaluuden ja ainutlaatuisuuden vähättelyä, ja sen uhka nähtiin perinteiseen kristinuskoon sitoutuneiden taholta kuolemanvakavana Japanin kirkolle. Teologinen rationalismi ja skeptisismi nähtiin jo varhain yhtä suureksi uhkaksi kirkolle kuin Japanin uskonnot ja se muodosti näin jo toisen suuren haasteen sanomalle Kristuksen ainutlaatuisuudesta.

Lainsäädännössä esiin tullut lisääntynyt toleranssi oli todellakin ollut pitkälle seurausta ulkovaltojen mielipiteistä, ei yhteiskunnan sisäisestä kypsymisestä myönteisemmäksi kristinuskoa kohtaan. Tämä näkyi selvästi prosessissa, jonka seurauksena kristityksi kääntymisen kielto poistettiin 19.2.1973 ja asiaa koskevat kieltotaulut hävitettiin. Toimenpiteen takana oli se, että Tomomi Iwakuran johtama länsimaille matkan tehnyt lähetystö esitti länsimaiden toivomuksesta kiellon kumoamista, mikä hyväksyttiin.

Fumie - krusifiksin polkemisen vaatimus poistettiin 1859 kuten jo alussa todettiin. Fumien käyttö tuli laajasti maailman tietoisuuteen Shusaku Endon kirjan Hiljaisuus myötä. Julkinen saarnatoiminta aloitettiin ensimmäistä kertaa, Kobessa.

Samanaikaisesti lähetystyö eli varsin myönteistä kautta. Ulkomaalaisten lähettien lukumäärä nousi tuolloin niin, että jo samana vuonna uusia lähettejä tuli 29 kun edellisinä 13 vuonna heitä oli tullut yhteensä 31. Samurai-luokan nuoret miehet olivat avoimia kristinuskolle, he olivat maan potentiaalisia johtajia ja maassa oli paikallisia herätyksiä. Tokiossa pidettiin 1880 ulkoilmakokoussarja, jossa oli parhaimmillaan 4000 kuulijaa. Kirkon kasvu oli koko 1880-luvulla voimakasta. Vuonna 1883 maassa oli jo yli 200 lähettiä. Vuonna 1882 kristittyjä oli vajaat 5000; 1890 heitä oli jo 30 000. Vuonna 1888 kastettavia oli yli 7000, 10 vuotta myöhemmin alle 4000. Pappiskandidaattien määrä väheni ko. aikana 316:sta 98:aan. 1900-luvulla kasvu voimistui uudestaan. UT käännettiin japaniksi 1880, ja koko Raamattu 1887. Tunnettu japanilainen kristitty koulumies Ujemura johti historiallisen kristinuskon sanomaa korostavaa liikehdintää, jossa korostettiin triniteettiä ja Jeesuksen jumaluutta. Maassa järjestettiin kristologisia keskustelutilaisuuksia. Jakson aikana kävi ilmi, että kirkon sisällä oli suurta teologista hajanaisuutta. Mm. tunnetun Dooshisa-yliopiston linja ei tunnustautunut Kristuksen ainutlaatuisuuteen.

 

Henkien palvonta ja ensimmäinen käsky

Shinto, Japanin ja japanilaisten "kansallisuskonto", on juuriltaan ja sisällöltään pitkälle animistinen, jossa esi-isien henkien palvonta - ei vain kunnioitus! - on keskeistä. Kristinuskossa on olemuksellinen ero Jumalan ja ihmisen välillä, mutta näin ei ole Japanin uskonnollisuudessa, jossa henkien jumalallistuminen - mm. kami-ajattelu - on kantava ajatus. Esi-isien ja muiden henkien rukoileminen ja rituaalinen palvonta sopivat yhteen myös buddhalaisuuden harjoittamisen kanssa, koska shintolla on myös kosketusta spiritistiseen todellisuuteen.

Buddhalaisuus ja konfutselaisuus sopeutuivat aikanaan Japanin uskonnollis-kansalliseen kontekstiin, ja konfutselaisuuden ja shinton symbioosi pohjaa tähän. Itse asiassa juuri konfutselainen esivallan ja vanhempien kunnioittamisen ulottuvuus suorastaan vahvistaa esi-isien henkien kulttia. Buddhalaisuus ja shinto kietoutuvat toisiinsa tässä monimutkaisin mutta selvästi esiin piirtyvin rakentein.

Shintolais-animistisen ajattelun mukaan vainajahenget muodostavat kosmisen rajat ylittävän yhteisön, jossa 'kuolleet jäsenet' ovat mukana. Näin ajatellaan syntyneen eräänlainen 'molemminpuolisen hyödyn symbioosi', jonka myös buddhalainen japanilainen omaksuu ja ottaa käyttöönsä:

- kuolleiden henget tarvitsevat elävien muistamisen ja palvonnan,
- elävät tarvitsevat kuolleiden voiman ja varjeluksen. Ihmisten on todella viisasta ja tarpeellista rukoilla kuolleilta apua ja suojelusta itselleen ja suvulleen. Erityisesti kuolemaa tekevälle ihmiselle palvonnan jatkuvuuden varmistaminen omassa perheessä ja suvussa on eksistentiaalinen kysymys. Kuolemanjälkeinen onni riippuu suoritetusta palvonnasta, mistä siis muodostuu kuolevan ihmisen toivon ankkuri.

Konfutselainen kuuliaisuus ohjaa ja tukee tätä shintolaisuuden vaatimaa ja harjoittamaa ja buddhalaisuuden käyttämää toimintaa myös esi-isän jatkuvan elämän varmistamiseksi. Varmistaminen tapahtuu siis molempiin edellä mainittuihin suuntiin. On huomattava, että kysymys on todella palvonnasta. Vilpitön shintolainen ja buddhalainen ei tyydy kunnioituksen osoittamiseen.

Mielenkiintoinen huomio on, että suoritetun kartoituksen (Pokka) mukaan esim. suomalaiset lähetit tulkitsevat henkien palvonnan lähes poikkeuksetta epäjumalanpalvonnaksi eli juuri sellaiseksi toiminnaksi, mikä sisältyy 1. käskyn kieltoon palvella muita jumalia. Muu lähteistö osoittaa, että huomattavalla osalla kansainvälistä lähettikuntaa - mutta ei kaikilla - on asiasta täysin samansuuntainen tulkinta.

Raamatulliset perustelut tälle tulkinnalle ovat ilmeiset. Epäjumalia ovat ne, joihin sydän kiintyy ja joilta odotetaan hyvää. Palvontariitit ja esi-isien henkien puoleen kääntyminen tulevat yksiselitteisen selvästi 1. käskyn kieltämälle alueelle.

Ekskurssi: Jumalan nimen kääntämisessä päädyttiin Kami-termiin, joka on shintoperäinen, erittäin laaja-alainen ja sellaisena sopivampi kuin erisnimenomaiset buddhalaiset vaihtoehdot. Termille piti opetuksen kautta antaa täysin uusi sisältö.

Pokan tutkimuksessa on seurattu lähettien työkaaren aikana tapahtunutta kehitystä. Tulos on uskonteologisesti ja lähetyshistoriallisesti erittäin mielenkiintoinen. Aluksi lähettien asennetta esi-isien henkien palvontaa kohtaan leimasi ajatus sen hyödyttömyydestä ja turhuudesta; kysymyksessä oli onneton ymmärtämättömyys. Seuraavaksi lähetystyöntekijä huomasi, miten palvonta muodostui äärimmäisen voimakkaaksi sidonnaisuudeksi, suorastaan kahleeksi palvojan elämässä.

Kolmannessa vaiheessa nousee lähettien tulkinnassa esiin palvonnalle löydetty selitys: palvonta ei ole vain opittu käytänne, ei pelkästään uskonnonpsykologista ja traditiouskonnollisuuteen perustuvaa kulttitoimintaa, vaan sillä on kosketus lopulta näkymättömän okkultistisen maailman todellisuuteen, henkien todellisuuteen. Asiaan voi liittyä oivalluksenomainen shokkia muistuttava tilanne: animistinen maailmankuva, joka on itsestäänselvyys japanilaiselle, paljastaa itsensä, ja tämä osataan liittää raamatullisen ilmoituksen aineistoon.

Pokan tutkimustulos lähettien työkaaren aikana tapahtuvasta muutoksesta on erittäin mielenkiintoinen laajempaa taustaa vasten asetettuna. Hahmotettu uskontoteologinen prosessi eräiden Japanin lähettien työkaaressa on todella mielenkiintoinen. Kirjallisuudessa törmätään nimittäin päinvastaiseen kehitykseen: moni kertoo ensin olleensa etäämmällä kohdemaan uskonnosta ja antaneensa ekslusiivisuus-faktorin latautua voimakkaasti. Myöhemmin esille on tullut joitain yleisen ilmoituksen alueen yhteisiä tekijöitä (niitä olisi tietysti pitänyt olla esillä alusta alkaen) tai - toista linjaa edeten - lähetti on saattanut päätyä synkretismiin ja menettänyt kristillisen identiteettinsä.

"Henkivaltojen taistelu" (Ef 6) saa lähetin uskontietoisuudessa uuden kosketuskohdan todellisuuteen. Esi-isien palvonnan todellisuus osoittautuu - ja omalta puoleltaan myös tunnustautuu - aktiivisesti kristinuskon vastaiseksi todellisuudeksi ja on liitettävissä Raamatun esittämään aineistoon pimeyden hengistä ja persoonallisesta Saatanasta. Esi-isäkulttiin liittyvä temppeli- ja kotipalvonta butsudanin edessä on sen(kin) vuoksi lähetille vaikea, koska siihen liittyy vakava hengellisen vaaran ulottuvuus.

1 Kor 10:20 ("Tarkoitan sitä, että epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle, enkä halua teidän joutuvan yhteyteen pahojen henkien kanssa") paljastaa, että aavisteltu pelko mahdollisten palvonnan laiminlyöntien suhteen osoittautuu periaatteessa todelliseksi. Esi-isien palvonta tuo ko. kohdan ruohonjuuritasolle. Palvonnan kohde ei olekaan tyhjiö, vaan jopa riivatuksi tulemista saattaa esiintyä palvonnan yhteydessä.

Tässä kohdassa on paikallaan tehdä pieni tarkennus. Lähettien keskuudessa ei tietenkään ole vähätelty esi-isien kunnioitusta ja muistamista, vaan siihen on kristillisenkin perinteen mukaisesti tunnustauduttu. Esi-isien henkien palvonta on kuitenkin vertailussa jotain aivan muuta. Pelkästään sen kristillistä sitoutumista estävä vaikutus on ilmeinen.

Asian sisäistäneen japanilaisen kristityn ajatus on paljastava: "Hoidan haudan ja kunnioitan häntä - poismennyttä omaista ja hänen henkeään - hänen kuoltuaankin, opetan lapsenikin kunnioittamaan häntä ... ainoa, mistä kieltäydyn on hänen henkensä palvominen ja rukoileminen. Minä en halua rukoilla muita kuin elävää Jumalaa." Lainaus (Mailis Janatuiselta) on edustava. Se osoittaa yhtäältä, miten yksinkertainen teologinen kytkentä syntyy palvonnan ja 1. käskyn väliseen kenttään ja toisaalta, miten konkreettisesti ja massiivisesti japanilainen kristitty kohtaa kysymyksen arjessaan. On eri asia hoitaa hautoja kuin palvoa henkiä - kunnioittaa vainajia voi, ei palvoa heidän henkiään.

Koska henkien vaikutus ja okkultti kuuluvat voimakkaasti japanilaiseen esi-isäkulttiin ja maailmankuvaan, havainnot henkien palvonnasta vaikuttavat siihen, miten lähetti kokee joutuvansa terävöittämään omaa kristillistä maailmankuvaansa, teologiaansa ja julistustaan. Länsimaisen ihmisen on helppo ajatella, ettei puhe okkultisesta todellisuudesta enää kuulu teknologian aikaan, ei länsimailla eikä Japanissa. Pitkälle teknologisoitunut Japani näyttää kuitenkin yhdeltä maailman vaikeimmista kentistä juuri tämän todellisuuden näkökulmasta.

Kurt Koch kutsuu joskus lähetin työympäristöä "demonisoiduksi". Japani on ainoa teollistunut yhteiskunta, missä henget näyttelevät tärkeää osaa koko maan ja kansan hengenelämässä, ei vain spesifisesti kulttisissa, uskonnollisissa ja palvonnan käytänteissä ja niiden takana olevassa ajattelussa, vaan jollain tavalla koko yhteiskunnassa. On huomattava, että vaikkei henkimaailman kaikkiin piirteisiin uskota, niiden mukaan kuitenkin toimitaan ja palvotaan.

Oma länsimainen valistusfilosofiaan pohjaava teologinen koulutuksemme on kykenemätön näkemään toisen kulttuurin maailmankuvaa, vaikka kontekstualisaatiosta puhutaankin paljon. Samalla kuitenkin meillä puhutaan teologisesti hahmoteltavasta äiti maa -huuhaasta kuin realiteetista ja annetaan sille teologista hovikelpoistuutta jopa akateemisessa maailmassa; esim. TA on julkaissut asiaa koskevan artikkelin!

Raamatullisen, luomiseen ja lunastukseen perustuvan, maailmankuvan tunnustaminen jää länsimaisessa teologiassa usein etäiseksi haaveeksi ja leimataan pelkästään ajanhistorialliseksi aikasidonnoisuudeksi; rationalistis-positivistinen malli ei esim. Japanin kokemusten valossa anna riittävästi tilaa koko todellisuudelle.

Suoranainen henkien palvonta on siis runsasta, läpitunkevaa, penetroivaa, ja se kytkeytyy antiteettisesti 1. käskyn teologiaan ja Kristuksen ainutlaatuisuuden tunnustamiseen. Henkien palvonta yhdistää toisiinsa valtioideologian, shinton ja buddhalaisuuden, lähimenneisyyden ja nykyhetken, ja tarjoutuu juuri siksi esimerkkiaineistoksi ei-kristillisestä palvonnasta Japanissa.

Kirkko ei ole asiassa edelleenkään täysin yksimielinen. Paljon on myös sellaista ajattelua, että palvonta on vain kunnioitusta ja itsessään ainoastaan kulttuurinen käytänne, viaton "yhteiskunnallinen siviilitoimi". Palvonnan äärimmäisen voimakas henkis-hengellinen sidonnaisuus ja kristinuskonvastaisuus ovat kuitenkin mahdottomia selittää tältä kannalta.

"Yhteiskunnallinen" ja "siviilitoimi" ovat ongelmallisia termejä ja käsitteitä Japanissa, jossa maan yhtenäisyyden symboli, keisari, on saanut kultillisen aseman ja jossa "valtioideologia" on shintolaisesti perusteltu. Keisari tosin kielsi jumalallisen alkuperänsä julkisesti, radolähetyksessä, Japanin hävittyä sodan 1945. Yasukuni-shrine -politiikka, joka silloin tällöin nostaa päätään, tähtää välilllisesti valtioshinton vahvistamiseen.

"Antaa palvonnan elää vapaasti, sillä tavalla saadaan myös huomattavasti lisää uusia seurakuntalaisia" saattaa joku sanoa kirkon sisällä. Kirkon sisäinen erimielisyys lisää ongelman terävyyttä ja raskautta. Palvonnasta muodostuu tietysti äärimmäisen vaikea lojaliteettiristiriita japanilaiselle kristitylle silloin, kun hän oivaltaa tilanteen 1. käskyn näkökulmasta. Ympäristön tulkinnan mukaan on synti olla palvomatta. Paine ja vetoomukset ei-kristillisten sukulaisten taholta osallistua palvontaan jatkuvat vuosia. Heidän tahollaan syntyy raivoa, kyyneleitä ja valmiutta leikata suvun yhteydestä irti niitä, jotka eivät suostu palvomaan.

Tilanne pakottaa japanilaisen kristityn selviin päätöksiin: "Olen kristitty - sen tähden en palvo epäjumalia enkä lähtenyt ... kun (minua) pyydettiin palvontakierrokselle temppeleihin ...". "Shintopappi pyysi palvontaa, kieltäydyin, läsnä olleille sukulaisille se oli kasvojen menetys." (Lainaukset japanilaisilta kristityiltä tässä ja seuraavassa on otettu Mailis Janatuisen töistä.) Joku rohkenee polttaa palvontavälineensä.

Osoituksena hitaasta muutosprosessista ovat ne tilanteet, joissa kristityksi kääntynyt on pitänyt kotonaan buddhalaista alttaria ja shintolaista jumalahyllyä. Kotialttari kertoo mistä ja keiden hengiltä kyseinen perhe hakee apua ja vanhurskauttaa tilanteen suvun suuntaan. Joskus vasta usean vuoden jälkeen alttarin ja jumalahylly korvautuvat paikalle esim. ristillä ja raamatunlauseella.

 

Ensimmäinen käsky ja Jeesuksen ainutlaatuisuus

Japanilainen loukkaantuu ainutlaatuisuuden ja ehdottomuuden vaatimukseen. Kansa suvaitsee lisää temppeleitä ja alttareita ja jumalia, mutta vaatimus siitä, että Kristus olisi ainutlaatuinen ja ehdoton, ei saa vastakaikua.

Jeesuksen ainutlaatuisuus ja 1. käskyn teologia kuuluvat yhteen. Japanin lähetystilanne nostaa tämän kytkennän esiin erityisen selvällä tavalla, sillä palvonnan penetraation aste esi-isien henkien kultissa ja maailmankuvassa on korkea. Teologinen lähtökohta tälle kytkennälle on selvä: samalla tavalla kuin Jumalan ehdottomuus ja ainous tulevat esiin 1. käskyn valossa, nähdään Jeesus kristinuskossa ainoana tienä pelastukseen, Luojan yhteyteen.

Jeesuksen ainutlaatuisuuden (kristinuskon sisäinen) analogia löytyy näin hakemattakin 1. käskyn alueelta. Jeesus on ainoa Pelastaja, ainoa tie Isän tykö. Tämä saa teologisen merkityksensä vain jos Isä on Ainoa elävä Jumala ja Luoja, jonka rinnalle ei saa asettaa muita jumalia. Jos ja kun kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, on 1. käskyn ainoa Jumala, saa Jeesuksen ainutlaatuisuus juuri tästä varsinaisen pelastavan merkityksensä uskontoteologisessa mielessä. Summa: Esi-isien henkien palvonta on teologisesti miellettävä 1. käskyn rikkomiseksi, mikäli tunnustaudutaan Jeesuksen ainutlaatuisuuteen ja ehdottomuuteen.

Toinen kytkentä: kristologiaa ja soteriologiaa on tarkasteltava yhdessä. Puhe Kristuksen ainutlaatuisuudesta ilman evankeliumin ainutlaatuisuutta ei merkitse mitään, vaan on ainoastaan uskonnollinen toteamus. Asia pätee myös kääntäen: väite evankeliumin ainutlaatuisuudesta ilman Kristuksen ainutlaatuisuutta ja absoluuttisuutta on kuin pelkkä opillinen kuriositeetti uskontojen maailmassa.

Kristuksen ainutlaatuisuudella on kristillisessä teologiassa aina elimellinen kytkentä ihmisen pelastumiseen. Kristuksen ainutlaatuisuus ei myöskään ole vain erilaisuuden ainutlaatuisuutta, vaan ainutlaatuisuutta, johon yhdistyy ehdottomuus, absoluuttisuus. Jeesuksen ainutlaatuisuus on myös evankeliumin sanoman ainutlaatuisuutta. Japanissa tämä on joutunut alttiiksi erityiselle koetteelle: sekä valtioideologia, kulttuuri, ja aktiivinen uskontokenttä ovat haastaneet ja yhä haastavat sen.

Kristillinen pelastus riippuu uskosta, uskon kohteesta ja "yksin uskosta", ei tekemisestä eli "ihmisestä". Armosta pelastuminen ja erityisesti pelastuminen yksin uskosta sekä anteeksiantamuksen käsite viittaavat aina Kristuksen evankeliumin ainutlaatuisuuteen.

Usko shinton jumalahenkiin on Japanissa maailmankatsomusta ja maailmankuvaa voimakkaasti hallitseva tekijä. Tämän uskonnollisen kirjavuuden, synkretismin ja relativismin keskellä evankeliumi Kristuksesta julistetaan yhtäältä yllättävänä kirkkaana salamana, toisaalta hiljaisena tuulen hyminänä, ilman torvia ja punaisia mattoja.

Edellä on jo välillisesti käynyt ilmi, miten japanilaisessa kontekstissa on erittäin vaikea opettaa, että henkien ja muiden jumalien palvonta on 1. käskyn rikkomista ja sellaisena syntiä, vaikka asia ennemmin tai myöhemmin onkin selvinnyt monille seurakuntalaisille.

Samoin on vaikeaa, jopa mahdottoman tuntuista, ymmärtää puhe Kristuksen ja evankeliumin ainutlaatuisuudesta, kun ajatellaan sanoman reseptiota, vastaanottamista ja vastaanotettavuutta. Japanilainen itse tajuaa eron: koska meillä on buddhalaisalttari, emme tarvitse emmekä saa ottaa toista uskontoa, emme ketään muuta Pelastajaa. Tätä mahdottomuutta vastaan asettuu evankeliumi.

Evankeliumia tarvitaan Japanissa niin kuin kaikkialla muuallakin. Evankeliumi ei ole länsimaista kulttuuria. Mutta Japanissa toivotaan moraalia, etiikkaa, hyvää käytöstä ja menestymistä. Uskomattoman syvässä on ajatus "hyvän ihmisen" pääsemisestä taivaaseen ja välttymisestä helvetiltä. Tähän liittyy myös voimakkaana yleisuskonnollinen ajatus siitä, että kristinuskon avulla ihmisistä voi tulla eettisessä mielessä parempia. Anteeksiantamus on jäänyt tämänlaisessa ajattelussa täysin sivuun, ja jumalattoman vanhurskauttaminen tuntuu mahdottomalta ottaa vastaan. Anteeksiantamus - näin pelätään - voisi tehdä ihmisestä "moraalittoman".

Raja ei evankeliumin mukaan olekaan välillä hyvä-paha, vaan Kristukseen uskova vastaan muita jumalia ja vainajahenkiä palvova, armahdettu vastaan eettisen pyrkimyksen kahleissa kamppaileva.

Voimme päättää käsitteeseen tsumi, synti. Käsite voidaan liittää sanoihin "verkko" ja "rikollinen". Klassisessa japanilaisessa kirjallisuudessa syntinen oli se ihminen, joka on havaittu syylliseksi johonkin rikokseen. Käsite ei siis sisällä ulottuvuutta "Jumalaa kohtaan" tai "Jumalan edessä", vaan kysymys on ihmisten välisissä suhteissa tapahtuneesta rikkomuksesta ja sen paljastumisen tuottamasta häpeästä.

Takaisin
=> Lähetys