Takaisin
=> Lähetys

Lähetystyö - evankeliumia vai inhimillistä apua?

Evankeliumin julistus ja rakkauden palvelu lähetystyössä


Olemme hiljalleen tottuneet sanontaan "lähetystyössä usko ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen". Joskus käytetään kuvaa, jonka mukaan evankeliumin julistus (usko) ja rakkaus (palvelu) ovat kuin lentokoneen kaksi siipeä. Molempia tarvitaan, jotta lentokone voisi lentää. Tämä vertaus kuitenkin ontuu tai on suorastaan harhaanjohtava. Kuinka niin? Ennen kuin voimme puhua "lentokoneen siivistä", meillä tulee olla "lentokone"! Tämä "lentokone" eli lähetystyö ei synny ihmisen uskosta ja rakkaudesta, vaan yksin uskosta! Myöskään ihmisten pelastuminen ei ole periaatteessa muun kuin evankeliumin aikaan saama.

Mikä tärkeintä lähetystyössä?
Mikä kristillisessä uskossa ja lähetystyössä on tärkeää tai tärkeintä, julistus vai palvelu? Usko vai rakkaus? Voidaanko nämä asettaa keskinäiseen tärkeysjärjestykseen? Vai ovatko ne yhden ja saman asia eri puolia?

Vastaus voi kuulostaa yllättävältä: uskoa ja rakkautta ei saa repiä irti toisistaan, mutta ne on samalla nähtävä hyvin erilaisiksi, joissain tapauksissa jopa vastakohdikseen (!). Jos usko ja rakkaus revitään erilleen ja jätetään jompikumpi pois, tapahtuu katastrofi. Jos uskoa ja rakkautta ei nähdä erilaisiksi ja - tämä kuulostaa uskomattomalta - jopa toistensa vihollisiksi, tapahtuu katastrofi. Mistä oikein on kysymys?

Koko ihminen lähetystyön kohteena
Viime vuosisadan lopulla alettiin yleisesti puhua holistisesta eli kokonaisvaltaisesta lähetysnäkemyksestä. Sen mukaan koko ihminen on lähetystyön kohteena; ruumis, sielu ja henki on otettava tasapuolisesti huomioon. Lähetystyössä ei tämän mukaan voi eikä saa keskittyä ainoastaan ihmisen Jumala-suhteen korjaamiseen, vaan myös hänen ruumiilliset, aineelliset ja psyykkiset tarpeensa on pyrittävä kohtaamaan.

Kristitty ei voikaan kulkea kärsivän ohi. Lähetystyön yhteyksissä on aina autettu kärsivää. On hoidettu sairaita, on opetettu elämän perusasioita, terveydenhoitoa, lukemista, laskemista ja äidinkieltä, on kohdattu psyykkistä hätää, perhevaikeuksia, huumeongelma, aids jne. On annettu teknistä ja maatalouden apua. Tapoja on ollut lukemattomia.

Oikea yhteys uskon ja rakkauden kesken
Lähetystyössä kaikki lähtee Jumalan rakkaudesta ihmisiin ja siitä uskosta, jonka Jumala synnyttää ihmisessä sanan ja Pyhän Hengen välityksellä. Seurakunnan kannalta asiaa katsottaessa lähtökohta on aina usko, joka on vastausta Jumalan Golgatalla eli Jeesuksen kuolemassa osoittamaan rakkauteen.

Lähetystehtävä on Jumalan omilleen antama kutsu ja valtuutus julistaa evankeliumia Kristuksesta kaikille kansoille. Seurakunnan usko ilmenee evankeliumin viemisessä maailmaan sekä rakkaudessa, joka kohdistuu kärsivään ihmiseen. Kun on kysymyksessä ihmisten kaikinpuolinen auttaminen lähetystyössä, on koko ajan muistettava työn perusta ja lähtökohta, evankeliumi. Tätä perustusta ja tähtäyspistetta ei voida koskaan leikata pois lähetystyöstä, ei silloinkaan kun tehdään konkreettisia rakkauden tekoja ja palvelutyötä.

Lähetystyö on jatkoa sille työlle, minkä Vapahtajamme Jeesus Kristus aloitti maailmaan tullessaan. Jumala halusi rakkaudessaan pelastaa maailman ja lähetti "ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän" (Joh. 3:16). Tämä hakuisuus ja pyrkimys kuuluu kaikkeen lähetystyöhön, tapahtui se sitten sanoin tai teoin.

Ratkaisevaa eivät ole ulkoiset olosuhteet. Monessa maailman kolkassa ei ole mahdollista tehdä julkista sanan palvelun työtä. Tästä huolimatta kaiken toiminnan tulee seurata lähetystyön tähtäyspistettä, "jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri" (Room. 15:16). Työntekijä voi vaikeissakin tilanteissa kuitenkin rukoilla ja kenties usein tuoda esiin pelastussanomankin eri tavoin.

Mikä tekee lähetyksestä lähetyksen?
Mikä on lähetyksen olemus? Tulemme nyt varsin merkittävään mutta nykyaikana useinkin kenties aika vastenmieliseksi koettuun erotteluun. Vaikka evankeliumi ja rakkauden teot on pidettävä yhdessä, ne eivät muodosta keskenään yhtä, "tasapaksua" toimintaa. Kuinka niin? Hyvätkään teot eivät pelasta niitä, joille ne tehdään, vaan siihen tarvitaan aina evankeliumi ja sen synnyttämä usko Jeesukseen. Jumalan tahdon mukaan tehdyt teot herättävät usein kyllä kiitollisuutta ja voivat panna ihmisen kyselemään, mistä tämä rakkaus nousee. Rakkauden näkökulmasta teot ovat arvo sinänsä, eivät väline. Uskon näkökulmasta rakkauden teoilla on pelastukseen tähtäävä lähetyksellinen hakuisuus: voi kunpa nämäkin ihmiset saisivat uskon Jeesukseen ja tulisivat totuuden tuntoon! Rakkautta osoitetaan, koska niin on Jumalan hyvä tahto. Kristillinen rakkaudenpalvelu kuitenkin tietää, että vain usko Kristukeen välittää pelastuksen.

Kristillisessä palvelutyössä ei siis voi erottaa uskoa ja rakkautta toisistaan: julistus saa seuralaisekseen rakkauden, joka tulee lähelle kärsivää ihmistä ja luo uskottavuutta. Evankeliumi Kristuksesta kuitenkin on se luovuttamaton asia, joka tekee lähetystyöstä lähetyksen.

Usko ja rakkaus - toistensa vihollisiako?
Tämä yllättävä kysymys nousee jumalattoman ihmisen vanhurskauttamisesta eikä sen pitäisi olla yllätys - ainakaan luetrilaiselle tai muille protestanteille. Kysymys on siitä, että Jumala vanhurskauttaa Kristukseen uskovan yksin uskosta, ilman tekoja. Teot viittaavat tässä niihin tekoihin, joita ihminen tekee täyttääksen lain ja hankkiakseen itselleen hyväksynnän Jumalan edessä. Näin "lain tekoja" tai "rakkauden tekoja" (Jumalalle ja/ tai ihmisille) ei saa sotkea kenenkään ihmisen pelastumiseen. Ihmisen luontainen uskonnollisuus haluaa kuitenkin aina tarjota Jumalalle jotain armon vastineeksi, joko suoraan Jumalalle tai ihmisten välityksellä, ihmisille tehtyinä hyvinä tekoina. Jumalattomaksi suostuminen ja yksin uskon varaan jääminen on uskonnollisuudelle mahdotonta.

Takaisin
=> Lähetys