Takaisin
=> Lähetys

Lutheran Cooperation and Confrontation in Pakistan 1958-62

Kirjaesittely Perusta-lehteen
Nurminen, Anja: Lutheran Cooperation and Confrontation in Pakistan 1958-1962. Church-mission relations from the perspective of the Finnish Missionary Society. Diss. Schriften der Luther-Agricola-Gesellschaft 54. Luther-Agricola Society. Helsinki 2003. - Liitteitä. M/v aihekuvitus. 347 s.

TM Anja Nurmisen väitöskirja kahden skandinaavisen, yhden suomalaisen (SLS), yhden amerikkalaisen lähetysjärjestön ja Pakistanin Luterilaisen Kirkon (Pakistan Lutheran Church, PLC) suhteista 1958-1962 vie lukijansa keskelle todellista pölyn ja hien makuista, hetkittäin ankaraa ja hermoille käyvää lähetystodellisuutta ja tekee tämän tieteellisesti ja tarkan lähdetyöskentelyn avulla.

Kyseinen jakso oli aikaa, jolloin SLS etsi uutta lähetyskenttää ja päätyi Pakistanin Luterilaisen Kirkon, Tanskan Pataanilähetyksen (Danish Pathan Mission, DPM), amerikkalaisen World Mission Prayer League'n (WMPL) ja Norjan Muslimilähetyksen (Norwegian Mission among Moslems, NMM) työtoveruuteen. Järjestöjen suhde Pakistanin Luterilaiseen Kirkkoon ja toisiinsa vaihteli kuvatun jakson aikana tavalla, joka todistaa monin tavoin lähetystyön vaativuudesta ja vaikeuksista, hitaudesta, ongelmista sekä samalla sen hengellisestä, vaikka usein salatuksi jäävästä merkityksestä ja arvosta. Tutkimus osoittaa, miten lähetystilanteessa hallintokäytänteet ja muutosprosessit natisevat liitoksissaan ja tilanteet elävät, muuttuvat voimakkaasti ja yllättävästi.

Tekijä on suorittanut vaativan ja varsin perusteellisen työn perehtyessään mainittujen järjestöjen sekä PLC:n arkistoihin ja niiden työntekijöiden kirjeenvaihtoon. Lähdeaineiston luonne on vaatinut selvitystyössä poikkeuksellista tarkkuutta, monia matkoja sekä usean kielen - urdun kielestä alkaen - tieteellistä käyttövalmiutta. Tutkimuksen raportointi väitöskirjan sivuilla ja nooteissa kertoo perinpohjaisuudesta ja väitöskirjatyön tutkimuksellisesti korkeatasoisesta ja jäntevästä läpiviennistä. Tutkimuksessa käsiteltyjen kirjeiden ja muiden arkistoyksiköiden määrä on varsin suurin, mutta tekijä on onnistunut luomaan koherentin, perustellun ja historiallisesti uskottavan (lue: luotettavan) kuvan tapahtuneesta kehityksestä.

Tekijän nootit paljastavat metodisen ja teknisen linjakkuuden, jolla työtä on viety eteenpäin. Metodisesti hallitulla tavalla tutkija on joko täyttänyt tai jättänyt avoimiksi ne aukot, joissa lähteistö vaikenee, tai joissa se on puutteellinen tai (todennäköisesti) kadonnut tai jättää eri tulkintamahdollisuuksia. Oli suorastan innostavaa panna merkille, millä tarkkuudella tutkija oli esim. pohtinut saman lähdeyksikön toisistaan poikkeavia versioita kun sellaisia oli joskus sattunut kohdalle. Pakistanin lähetystyöntekijänä ja maan kulttuurin hyvin tunteva kirjoittaja on samanaikaisesti asioissa "sisällä" tapahtumisen kontekstissa mutta tutkijana niiden "ulkopuolella". Yhteenvetolauseet ja päätelmät on tietysti tehty jälkimmäisestä näkökulmasta käsin, ja johdonmukaisesti. Tekijän omat lähetyskenttävuodet olivat noin 30 vuotta väitöskirjassa tutkittujen tapahtumien jälkeen. Sekä historiallinen läheisyys että tutkimuksellinen etäisyys kohteeseen ovat molemmat läsnä tutkimuksen säilyttäessä näin objektiivisuutensa.

Itse väitöstilaisuus oli poikkeuksellisen vapautunut. Vastaväittäjä, dos. Mikko Ketola, totesi, että vaikka oli perjantai kesäkuun 13. päivä ja vaikka Helsingin Yliopistossa väitteli tuona päivänä 13 tutkijaa, päivä tuskin osoittautuisi vahingolliseksi väittelijöille. Ei osoittautunut ainakaan Anja Nurmiselle. Huumori ja tieteellisyys sopivat hyvin yhteen vastaväittäjän asiallisissa kysymyksissä ja väittelijän terävissä, punnituissa vastauksissa. Kysymyksiin väittelijä pystyi vastaamaan niin, että kukin keskustelujuonne saatiin nopeasti päätökseen vastaväittäjää tyydyttävällä tavalla.

Mistä väitöskirja kertoo? Viittaan vain muutamaan tutkimuksen läpi kulkevaan lähetyshistorian juonteeseen. SLS:n uuden lähetyskohteen etsintä 1950- ja 60-lukujen taitteessa toteutui poikkeuksellisen matalalla profiililla. Kukaan SLS:n edustaja ei ollut edes käynyt Pakistanissa ennen ensimmäisten lähettien, Viljo ja Helvi Remeksen, lähettämistä maahan kielikoulutukseen. Tarkemman työkohteen löytäminen Pakistanissa kesti tuskastuttavan kauan, mihin syynä olivat PLC:n ja sen yhteydessä toimivien järjestöjen tietyt jännitteet ja erilaiset strategiat.

Kuvauksessa kirkon ja järjestöjen välisistä suhteista käy ilmi, miten tietyillä yksittäisillä henkilöillä oli ratkaiseva vaikutus. Päähenkilöksi nousee PLC:n ensimmäinen piispa, tanskalais-amerikkalainen DPM:n lähetystyöntekijä, Jens Christensen. Väitöskirja ei puutu Christensenin teologiaan, mutta sitä enemmän hänen työskentelyynsä hallinnossa ja henkilösuhteissa.

Piispa istui kahdella tuolilla, yhtäältä hän oli DPM:n lähetti, toisaalta itsenäisen kirkon piispa. Asetelma kätkee jännitteiden ituja. Voimakkaat persoonallisuudet myös jakavat joukkoja. Niin kävi nytkin. Yhteistyöjärjestöjen kuten myös kirkon työntekijät jakautuivat "puolueiksi", vaikka jokunen epävarmakin joukosta löytyi. Yksi kirkon yhteistyöjärjestöistä (DPM) jakaantui kahtia. Kirjoittaja pidättäytyy psykologisista arvioinneista, mutta lähteiden piirtämä kuva Christensenistä ja jostakusta muusta on kuitenkin paljastava..

Todella hyvät teologit ja pätevät lähetystyöntekijät - piispa mukaan luettuna - tarpovat joskus keskinäisissä vaikeuksissaan kuin suossa. Väärät arviot toisista, erilaisten tuomioiden alle joutuminen työntekijätovereiden taholta, salattu (eri asia kuin luottamuksellinen) raportointi, kirjekopioiden pidättäminen ja jatkuva kädenvääntö hallinnon perusteista päätettäessä - siinä palanen lähetin tuskaa ja visioiden sortumista. Narsismi ja minäkeskeisyys, vallantahto ja omapäisyys - siinä monen lähetysasetelman rekvisiitta. Arvioni mukaan kuvatussa henkilögalleriassa oli mukana jopa luonnehäiriöisyyden piirteitä. Näitä elävän elämän kiintokulisseja voisi moni järjestö kaivaa historiansa ja kenties nykyhetkensäkin komeroista.

Tuskaista oli myös kentän ja kotimaan keskinäinen yhteydenpito. Remekset joutuivat odottelemaan Suomesta vastauksia kirjeisiinsä kuukausikaupalla (mikä tuntuu uskomattomalta, mutta on totta). Tästä huolimatta solidaarisuus omaa järjestöä kohtaan kesti. Asioihin totuttautuminen ja uuden sisäistämien vievät aina aikansa - varsinkin lähetystyössä. Hitaaseen reagointiin ei kuitenkaan ole puolusteluja. Johtajien (Olavi Vuorela, Matti Peltola) kenttävierailut olivat tervetulleita ja rakentavia.

Anja Nurminen on tehnyt suurtyön ja tehnyt sen erinomaisesti. Tulos on tieteellisesti korkeatasoinen opinnäyte. Tutkimuksen anti on samalla maanläheistä ja avaa lähetyksen ruohonjuuritason problematiikan juonteita. Tässä mielessä kirja on käytännön lähetystyötä ajatellen varsin opettava, kuin ruiske lähetysrealismia suoraan suoneen. Mikään vakavasti otettava Pakistanin viime vuosisadan loppuvuosikymmenien lähetyshistoriaa kosketteleva tutkimus ei voi sivuuttaa Anja Nurmisen työtä. Metodisesti ja arkistoaineiston hyödyntämisessä tutkimus voi toimia johtotähtenä myös muiden alueiden ja aikakausien lähetyshistorian prosessien selvittämiselle.

Takaisin
=> Lähetys