Takaisin
=> Lähetys

Kirkon ulkosuomalaistyön historia

Kirjaesittely, 10.1.2004
Matkassa maailmalla. Kirkon ulkosuomalaistyö 1900-lvulla.
Kimmo Kääriäinen, toim.
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 83. 406 s. 2003. Gummerus.

Tämän perusteellisen historiateoksen motoksi on kirjan alkuun otettu virren 595 säkeistöt 1 ja 5, joista edellinen kuuluu "Lähdimme liikkeelle isien maasta/ etsimme työtä ja löysimmekin/ Vielä on tallella kansamme kieli/ mielessä maisema turvallisin." Sanat sopivat varsin hyvin ensimmäisen ja toisenkin emigranttipolven tuntojen kuvaajaksi.

Maastamuuttajat tai "siirtolaiset" ovat suomalaisille tuttu ilmiö. Vanhempi sukupolvi muistaa hyvin "Amerikan sukulaiset", joiden määrä oli ennen toista maailmansotaa jo 370.000. Australiaan suuntautunut muuttoliike oli vilkkaimmillaan ensin 1920-luvulla ja sitten taas 1950- ja 1960-lvuilla. Ruotsiin muuttajat muistaa nuorempikin sukupolvi. Heidän muuttohuippunsa oli runsaan parinkymmenen vuoden jakso noin vuodesta 1950 alkaen. Ensimmäisen ja toisen sukupolven suomalaisia on maailmalla jo yli miljoona. Maastamuutto ei oikein ole sopinut maamme voimakkaaseen isänmaallisuuteen, toteaa kirjan toimittaja. Niinpä Ilmari Kiantokin runoili tähän tapaan: "Meidän on uudesta luotava maa!/ Raukat vain menköhöt merten taa!."

Ulkosuomalaistyöstä huolehti aluksi 1921 perustettu diasporatoimikunta, jonka tehtävät ovat muutamien hallinnollisten muutosten jälkeen siirtyneet kirkon 1994 hallintouudistuksen myötä Kirkkohallituksen alaiselle ulkosuomalaistyön toimikunnalle. Kirkon ulkosuomalaistyön tavoitteena on ollut, että ulkomaille muuttaneet kirkkomme jäsenet saisivat uudella asuinpaikallaan kuulla tunnustuksemme mukaista julistusta ja sielunhoitopalveluja äidinkielellään. Työn kantavaksi periaatteeksi piispainkokous hyväksyi 1982 sen, että kirkollisen ja hengellisen vastuun muuttajista kantaa ensisijassa muuttomaan luterilainen kirkko. Tästä huolimatta oma kirkkomme säilyttää poismuuttajistaan tietyn vastuun, jota perustellaan neljällä motiivilla: evankelioiva ja diakoninen motiivi sekä yhteys- ja kulttuurimotiivi. Omia kansallisia seurakuntia ulkomaille ei pyritä luomaan. Työllä on luontevat yhteydet merimieslähetykseen.

Yksityiskohtaisessa historiankuvauksessa saavat suurimman huomion Pohjois-Amerikka, Kanada ja Ruotsi, viimemainittu eniten tilaa. Myös Saksa käsitellään perusteellisesti, muut alueet jäävät vähemmälle paitsi . viime vuosikymmenien turistipappityö, joka myös laajan luvun. Kirjoittajina ovat toimittajan lisäksi Paavo Kortekangas, Olli-Pekka Lassila, Päivi Rohkimainen ja Raila Mantere. Kirja löytää varmasti tiensä moniin niistä suvuista ja perheistä, jotka itse ovat maasta muuttajia tai joiden keskuudesta näitä on lähtenyt. Suosittelen lämpimästi. Kaupunkien ja yksittäisten nimien paljous on vaikuttava. Kriisejäkään ei jätetä sivuun. Erittäin valaisevan johdantoluvun ja työn periaatteellisen selvityksen on kirjan toimittajan käsialaa.

Ulkosuomalaistyölle avautuu periaatteessa läheinen yhteys lähetystyöhön. Kristukseen henkilökohtaisesti uskovat emigrantit ovat erittäin merkittävä voimavara esim. ns. teltantekijöinä. Muun koulutuksensa lisäksi he saisivat lähetyskoulutuksen ja sekä kiinteän hengellisen yhteyden lähetysjärjestöön ja omiin nimikkoseurakuntiin Suomessa esirukoustukea ja muuta yhteydenpitoa varten. Tämä kanavointi olisi merkittävä varsinkin niissä tapauksissa, joissa paikallinen kirkollinen yhteys on vasta alkamassa, mutta joissa olisi selviä kieli- ja kulttuurirajat ylittäviä lähetyksellisiä haasteita, joihin maastamuuttaja haluaisi vastata.

Takaisin
=> Lähetys