Takaisin
=> Lähetys

Timo Vasko: Missiologia ja uskonnot

Kirjaesittely Perusta-lehteen,
Timo Vasko: Missiologia ja uskonnot. Johdatus missiologiaan ja uskontoteologiaan. Yliopistopaino. 2003. Liitteitä (ss. 184-224). 242 s.

Runsaat pari vuotta sitten ilmestyi dosentti Risto Ahosen missiologinen kirja Lähetys uudella vuosituhannella (alaotsikko: Maailmanlähetyksen teologiset perusteet. SLS. 2000.) Kirkolle aina ajankohtainen lähetys on nyt saanut uuden missiologisia teemoja esittelevän teoksen. Saatesanoista käy ilmi, että kirja koostuu artikkeleista, ja on tarkoitettu sekä oppikirjaksi että hakuteokseksi lähteisiin ja kirjallisuuteen. Artikkelipohjaisuudesta seuraa, ettei lopputulos ole systemaattinen missiologian kokonaisesitys. Käsitellyt aiheet kuitenkin avaavat nykyaikaisen lähetyskeskustelun eräitä polttopistealueita. Systemaattisessa kokonaiskatsauksessa olisi paremmin toteutunut kirjan alaotsikon maininta siitä, että on kysymyksessä johdatus missiologiaan. Esittelyssä kirjaa on arvioitava yhtenäisenä kokonaisuutena. Roomalaiskatolisen kirkon missiologian osuus on omaa kontekstiamme ajatellen liian suuri. Teksti on tältäkin osin tietoa välittävää, ja samalla katolisuutta paljastavaa. Tekijän oma kriittinen analyysi olisi juuri tässä ollut tärkeää.

Kirjansa alussa Vasko esittelee missiologian sisältöä, jakoa ja sen paikkaa tieteitten kentässä. Pohdinta osoittaa lukijalle yhtäältä sen, ettei missiologian "sisällysluettelo" ja sen jako osa-alueisiin ole absoluuttinen teologinen kysymys. Toisaalta on selvää, että tietyt missiologian jakomallit ovat toimivampia ja nykyaikaan sopivampia kuin toiset. Vasko esittee tunnetun lähetystyieteilijän Jan A.B. Jongeneelin ratkaisun, jonka mukaan missiologia jaetaan kolmeen alueeseen: 1. lähetysfilosofia, 2. lähetystiede ja 3. lähetysteologia. Ensimmäinen on pohdintaa lähetyksestä uskonnollisena ilmiönä, toinen käsittelee lähinnä lähetyksen empiiristä tutkimusta ja kolmas on dogmaattinen, normatiivinen (lähetys)teologian alue. Jako on helppo todeta suhteellisen käyttökelpoiseksi esim. opetustyössä.

Tekijä esittelee lyhyesti kolme yleisesti tunnettua uskonteologista paradigmaa eli kokonaishahmotusta ja lähestymisnäkökulmaa toisiin uskontoihin: partikularismin, uskontopluralismin ja inklusivismin sekä neljäntenä hieman uudemman, Caharles van Engenin "evankelistaparadigman". Rajaukset ja kuvaukset on kuitenkin suoritettu niin, ettei tunnustuksellinen luterilainen lähetysteologia tunnista mitään esitellyistä ratkaisuista täysin omakseen. Ns. luonnollisen teologian pohdinnassa tekijä rajoittuu pitkälti Jumalan olemassaolon kysymykseen. Asian tarkastelu pelastumiskysymyksen näkökulmasta olisi kuitenkin paljastavampi eri linjauksia ajatellen. Silloin olisi selvästi tullut esille, etteivät luonnollinen teologia ja yleinen ilmoitus sisällä vähimmässäkään määrin pelastumista välittävää evankeliumia. Nyt tämä puoli asiasta jää kenties kuin itsestäänselvyydeksi tai tulee oletetuksi kristityn lukijan uskosta käsin. Hieman tarkempi selvittely olisi myös luonut lisävaloa paavalilaisen partikularismin (eksklusivismi) uusitestamentilliseen olemukseen. Evankeliumin välttämättömyydestä Vasko puhuu (s. 50). Myöhemmin (s. 90) on puhe siitä, että yleisen ilmoituksen nojalla - syntiinlankeemus toki muistaen - luomisen evankeliumi on aina kaikkien nähtävänä. Olisi kuitenkin ongelmallista nähdä yhteys luomisen ja kristillisen pelastuksen välillä niin, että pelastus Kristuksessa olisi kattavuudeltaan sama kuin luominen. Vasko toteaa kuitenkin selvästi, ettei ihmisen omissa uskonrakennelmissa ole pelastavaa voimaa ja että evankeliumi on pelastumiselle välttämätön (s. 50). Tätä näkökulmaa olisi kuitenkin ollut varsin hyödyllistä toistaa, laajentaa ja syventää, sillä se on uskontoteologian keskusteluissa jatkuvasti aivan keskeinen. Ilmoitusteologian keskeisyyden dialogista puhuttaessa Vasko toteaa itsekin (s.101).

Vasko on listannut "nykyisen lähetyksen paradigman" pääkohdat sivulla 45. Luettelo on tämän päivän lähetyskeskusteluista monelle tuttu ja melko kattava. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen lähetyksen sisäisistä painopistealueista. On mielenkiintoista, että Vasko sijoittaa monet mainituista ajankohtaiskysymyksistä lähetysstrategiaan, vaikka ne on perinteisesti liitetty lähetysteologiaan.
Vasko tarkastelee Luterilaisen Maailmanliiton (LML) kommuunio-paradigmaa. LML:n yhteisöluonne ilmaistaan sanoilla "A Communion of Churches" (nimenmuutos vuonna 2002). Tekijä ei kuitenkaan problematisoi sitä kohtaa LML:n seurakuntaopillisen työryhmän tuloksissa, jossa todetaan, ettei "kommuuniona kirkko ole olemassa itseään varten". Jos tämä lause viittaa LML:oon, kuten kontekstista myös voitaisiin ymmärtää, se todistaisi järjestön kirkko-luonteesta. KMN:n taipaleella kysymys sen omasta kirkkoluonteesta tuli esiin jo 1950-luvun alussa. Mihin suuntaan LML:n kehitys kulkee? Tässä liikutaan erittäin herkällä alueella. Onko LML muuttumassa kirkoksi?

Islam ja vuoropuhelu sen ja toisten uskontojen kanssa yleensä saavat kirjassa merkittävän aseman, samoin juutalaisuus. Tekijä kertoo käytännön esimerkkejä viime vuosilta sekä selvittää dialogin tueksi laadittuja periaatteita ja siinä kohdattavia haasteita. Luomisen sekä lain ja evankeliumin näkökulmien mukana pitäminen dialogissa on tekijän mukaan välttämätöntä, mikä on hyvä painotus. Ontologisen (Jumalan todellista olemassaoloa) ja epistemologisen (miten Jumala ymmärretään ja miten hänestä saadaan tietoa) näkökulmien ero on käyttökelpoinen. Keskusteluissa esiin nousseita kysymysalueita listataan monia, mutta usein varsin luettelonomaisesti. Kuvaukset kuitenkin palvelevat yleiskatsauksen luomisessa ja viitteinä runsaaseen lähteistöön esipuheen mukaisesti.

Rooman kirkon asiakirjat Redemptoris Missio (Lunastajan lähetys, 1990) ja Dominus Iesus (Jeesus on Herra, 2000) ovat mielestäni saaneet tarpeettoman yksityiskohtaisen käsittelyn, jos kohta sen yhteydessä tulee Rooman kirkon käsitys ei-kristillisistä uskonnoista esille muutaman muunkin asiakirjan avulla. Asiakirjat ovat järjestään inklusivistisia. Yhtäältä painotetaan Kristuksen ainutlaatuista asemaa, mutta toisaalta vaietaan evankeliumin absoluuttisesta välttämättömyydestä sekä evankeliumin sisällöstä. Puhe ainutlaatuisesta Kristuksesta ilman ainutlaatuista ja ehdotonta evankeliumia ei lähetyksessä paljon auta eikä ole Uuden testamentin mukainen. Puhe Kristuksen ainutlaatuisuudesta Välittäjänä tulee asiakirjassa katteettomaksi. Asiakirja kuitenkin puhuu myös evankeliumin julistamisen tarpeellisuudesta. Evankeliumin absoluuttisuuden ja sisällön suhde Jeesuksen ainutlaatuisuuteen jäävät silti ratkaisemattomiksi. Rooman kirkon nykyisen uskontoteologian tilannetta ei paranna tai selvennä vuoden Dominus Iesus -asiakirjan puhe uskollisuusvaatimuksesta evankeliumin julistamiselle. Pyhän Hengen (todella näin!) oleminen ja vaikuttaminen kaikkialla (siis myös erossa evankeliumista) on katolisen kirkon näissä(kin) asiakirjoissa jatkuvasti esillä. Painotus on suunnattoman ongelmallinen UT:n esittämän evankeliumin ja lähetyksen valossa, asiana jopa mahdoton. Painotus johtaa myös "yhteiseen jumalakokemukseen" (112) ei-kristityn kanssa. Tätä itsessään hereettistä juonnetta olisi ollut tärkeää ja mielenkiintoista problematisoida tarkemmin. Aikaisempi puhe ei-kristityistä on asiakirjassa myös vaihtunut "muissa uskonnoissa mukana oleviksi veljiksi ja sisariksi" (114). On mielenkiintoista lukea, että katolilainen tiedotus Suomessa tulkitsi asiakirjan varsin protestanttisin termein (116).

Jeesus on Herra -asiakirjaa Vasko käsittelee varsin perusteellisesti (118-142). Edellisen luvun asiakirjan herättämää ongelmaa Pyhän Hengen työstä ei ratkaise painotus kristologian ja pneumatologian "yhteenkuuluvuudesta", koska myös nyt sekä "pelastuksen valonsäteet" että "Hengen toiminta" katsotaan periaatteessa mahdollisiksi evankeliumin ulkopuolella. Asia on esillä mm. ss. 127-128, joissa näkyy asiakirjan eräitä syvimmin ongelmallisia uskontoteologisia muotoiluja. Yleinen ja erityinen ilmoitus asiallisesti samaistetaan. Tästä seuraa, että tietysti myös maallisen ja hengellisen regimentin sekä loppujen lopuksi lain ja evankeliumin ero häviää. Tätä ongelmaa olisi tekijän ollut hyvä käsitellä kriittiseksi. Dokumentin sisäinen ristiriitaisuus tulee näkyviin (esim.) siinä, että se kuitenkin toisaalta toteaa, ettei luomisen mysteeri sano mitään Kristuksen mysteeristä (133).

Katolisen kirkon suorittama itsensä absolutisointi tulee asiakirjassa selvästi esiin. Maailmassa olemassa oleva yksi ainoa kirkko on "pantu täytäntöön" tai "on perustavalla tavalla olemassa" (subsistit) katolisessa kirkossa, joka kuuluu paavin valtapiiriin. On olemassa myös "aitoja osakirkkoja", mutta niiltä puuttuu se täyteys, mikä Roomalla on. Rooman kirkon absoluuttisuus ei ole tässä ainoastaan "taivaita hipova", vaan suorastaan nostettu sinne, sillä asiakirjan mukaan Kristus ja (katolinen) kirkko yhdessä ovat "koko Kristus" (130). Monet ekumeenikot ovat pettyneet tällaiseen. Toisaalta Rooman kirkon absoluuttisuusvaadetta on yritetty selittää parhain päin ("siinä ei ole mitään uutta"). Uutta siinä ei olekaan, ja juuri se tekee asian vakavaksi ja osoittaa Rooma-hakuisen ekumenian edessä olevan kuilun syvyyden.

Kirjan kahdessa viimeisessä luvussa käsitellään ensin vuonna 1996 Brasilian Salvadorissa pidettyä KMN:n lähetyskonferenssia sekä vuonna 1989 San Antoniossa, Texasissa, pidetyn KMN:n vastaavan konferenssin valmistelumateriaalia. Kokouksen "Sanoma" on liitetty jälkimmäisen luvun loppuun ilman kommentteja. Luvussa luodaan katsaus KMN:n missiologisiin trendeihin New Delhin kokouksesta (1961) eteenpäin kirjoittajan esitellessä aikajaksoon sisältyvät KMN:n tärkeimmät lähetyskokoukset. Kuvatessaan vuonna 1982 ilmestyneen ekumeenisen julkilausuman "Lähetys ja evankelioiminen" sisältöä, tekijä suorittaa kiitettävää kriittistä arviointia. Tätä olisin odottanut häneltä pitkin matkaa. Luvussa on myös lyhyt katsaus Lausannen liikkeen ajatteluun.

Artikkelikokoelma kertoo tekijänsä laajasta perehtymisestä ja osallistumisesta ekumeeniseen lähetyskeskusteluun. Puutteena on tekijän oman kommentoinnin puute, jota artikkeleiden muokkaaminen kohti oppikirjakokonaisuutta olisi edellyttänyt. Joitain asiakokonaisuuksia on jäänyt käsittelyn ulkopuolelle, mm. sanan ja tekojen suhde. Lutherin lähetysnäkemyksestä puhuttaessa olisi tänä päivänä hyvin luontevaa viitata Ingemar Öbergin tutkimukseen Luther och världsmissionen (1991). Olisi myös ollut hyvä ottaa mukaan tekstiä, jossa olisi käsitelty tai edes mainittu World Evangelical Alliancen (WEA, ent. World Evangelical Fellowship, WEF) Iguassun kokouksen (lokakuussa 1999) laaja lähetysraportti vuodelta 2000 "Global Missiology for the 21st Century". Tämä asiakirja kokoaa evankelikaalisen (evangelical) lähetysajattelun tuloksia uuden vuosituhannen kynnyksellä. (Raportin nimi tulee hyvin lähelle Amerikan Ev.lut. Kirkon ELCA:n 1999 julkaisemaa raporttia "Global Mission in the Twenty-first Century", jonka tekijä mainitsee.) Herätyskristillisestä lähetysteologiasta mainitaan kyllä Manilan manifesti (1989), mutta ei juuri muuta. Suomalaisen lähteistön käyttö on epätasaista; esim. Ahoseen olisi ollut luontevaa viitata. Missiologinen sanasto ja asiahakemisto olisivat tietysti myös olleet hyvä lisä.

Takaisin
=> Lähetys