Takaisin
=> Lähetys

Suunnista uskontojen maailmassa

Kirjaesittely
Raitis, Laura Maria & Hiltunen, Pekka Y., toim. Suunnista uskontojen maailmassa, Dialogiopas seurakunnille. Suomen Ev. lut. Kirkon Kirkkohallituksen julkaisuja 2001:3. Kirkon Lähetystyön Keskus. Kirkkohallitus. 2001. Bibliografioita, kalvopohjia opetuskäyttöön. Helsinki.

Suuri osa kirjan uskontoteologisista väitteistä ja toteamuksista on Laura Maria Raittiin kirjoittamasta johdannosta alkaen esitetty niin, että perinteinen, Kristuksen ainutlaatuisuuteen ja ehdottomuuteen rakentuva uskontoteologinen näkemys voi pääsääntöisesti niihin yhtyä ja käyttää niitä. Mutta ongelmiakin on.

Artikkelissaan Kristinuskon ominaispiirteet Juhani Pörsti esittää ansiokkaasti Ernst Troeltschin edustaman vuosisadanvaihteen kulttuuriprotestantismin uskontoteologian ajattelua ja tämän suunnan yhteydet John Hickin ja Paul Knitterin uskontopluralistiseen näkemykseen. Barthin uskontoteologian esittely herätti kuitenkin pari kysymystä. Barthin ajattelua ei mielestäni ole mahdollista tulkita idealismin ajatuskuvion mukaisesti ja sillä tavalla etsiä yhteyksiä selvästi usko(nno)n ideaistamisen tulkintoihin (uskonnonhistoriallinen koulukunta, uskontopluralismi).

Kysymyksen herätti myös kirjoittajan viittaus (Eero Huovisen tutkimukseen perustuen) siihen, että Barth torjuu "historiallisen" arvon uskonnossa. Barthin ongelmahan ei ollut sinänsä historia. (Historian turhennus on eksistentialismin, bultmannilaisuuden ja eräiden historialliskriittisten ajatuskuvioiden ja niiden takana olevan kreikkalaisen filosofian ongelma.) Barthin suuri ongelman, luomisteologian heikkous tai olemattomuus sekä [yleisen ilmoituksen torjuminen ja tietyt] luotuisuudesta tehtävät johtopäätökset, saa kyllä valaisua tässä varsin asiantuntevassa artikkelissa.

Lähetysseuran uudeksi lähetysjohtajaksi valitun Seppo Rissasen artikkeli "Islam ja suomalainen todellisuus" kertoo myös laajasta asiantuntemuksesta kristillisen ja islamilaisen kulttuurin kohtaamisessa. Rissasen mukaan suomalaisten "uskonnottomuus" hämmästyttää muslimeja. Uskonnon ja uskonnollisuuden pohdinta Rissasen artikkelissa osoittaa, miten eri tavoin käsitettä "uskonto" voidaan lähestyä ja nähdä se joko myönteisin tai kielteisin etumerkein. Rissasen myönteisyys käsitteeseen nähden on ymmärrettävä esim. muslimien reaktioiden valossa. Omasta puolestani kommentoisin näitä näköaloja niin, että varsinaiseksi maailmanlaajaksi ongelmaksi uskontoteologiassa ja lähetyksessä muodostuu ihmisen luontainen yleisuskonnollisuus ja sen näkeminen evankeliumia ajatellen myönteiseksi. Ajatus siitä, että evankeliumi voisi "istua luontevasti" yleisuskonnollisuuteen ja jotenkin rakentua sen varaan, ei ole kristillisesti perusteltu eikä lähetyksellinen. Tästä näköalasta ei kirjassa tosin käydäkään keskustelua.

Kirkon lähetysteologian työryhmän ja hiippakunnallisten uskontosihteereiden käymistä keskusteluista on pitkähkö luku otsikkonaan "Miksi meidän on kuunneltava toisinuskovia ja miksi meidän on kerrottava heille omasta uskostamme?" Näitä keskusteluja varten Jukka Keskitalo oli kirjoittanut alustuksen "Todistus ja dialogi - ei toista ilman toista". Varsinaisen luvun on kirjoittanut Laura Maria Raitis. Tekstin anti juuri tästä kapeasta teemasta käsin onkin hyvä: vuoropuheluun osallistuva todistaa omasta uskostaan vain ollessaan siihen sitoutunut. Toisen kuuleminen ja aito nöyryys ja totuudellisuus saavat voimakkaan korostuksen.

Lukuun sisältyy kuitenkin useampia hyvin ongelmallisia näköaloja, esim. puheeseen eri uskontojen välisestä yhteisestä rukouksesta ja sen edellytyksistä (asian monimuotoista terminologiaa selvitellään tekstissä). Sivulla 69 oleva "Jumalan Hengelle" osoitettu rukous on yleisuskonnollinen ja "uskonnoton", eikä siinä ole mitään sellaista, jonka perusteella sitä voitaisiin pitää kristillisenä (tai minkään muunkaan historiallisen uskonnon mukaisena) eli siihen voi yhtyä tai olla yhtymättä lähes minkä tahansa uskonnon edustaja tunnustuksestaan riippumatta. Miksi tämä rukous on otettu mukaan ja mitä sillä oikeastaan ajetaan takaa?

Kirkkojen Maailmanneuvoston muutosta julistus/ todistus -linjalta kohti dialogia kuvataan 1950-luvun tapahtumaksi, mutta on tarpeen muistaa, ettei dialogia enää pääsääntöisesti käsitetty merkityksessä "vuorottainen todistus", vaan siitä tuli kuin tulikin KMN:n ekumeenisissa esityksissä asiallisesti lähetysjulistuksen korvaaja jo kymmeniä vuosia sitten (tarkkaa ajankohtaa ei voi määrittää). Tekstiin eksynyt väite, jonka mukaan ns. eksklusiivisen kannan omaavat pitävät ei-kristillisten uskontojen edustajia "pahan vallassa" olevina, ei pidä yleisesti ottaen paikkaansa, eikä tällaisia väitteitä ole hyvä yrittää pitää hengissä. Ekslusiivisesti ajatteleva kristitty kyllä uskoo Paavalin tavoin, että vain Kristuksessa on pelastus, joka saadan evankeliumin välityksellä, ei siitä erossa.

Roomalaiskatolisen kirkon uskontotelogiaa selvitellään myös lyhyesti, mutta lukija jää kuitenkin ilman vastausta kysymykseen, ketkä ja millä perusteella ihmiset pelastuvat Rooman kirkon opetuksen mukaan. Tekstissäkin mainittu Vatikaanin II kirkolliskokouksen 1962-1965 asiakirja Nostra aetate sisältää opetusta, joka on varsin hätkähdyttävää siinäkin mielessä, että sen mukaan omantuntonsa mukaan elävä ihminen voisi joissain tapauksissa pelastua evankeliumin ulkopuolella

Teksti ottaa varsin hyvin ja reilusti kantaa "monen kerroksen" ja ns. esoteeristen ("sisäpiirin valaistuneiden") uskontojen suuntaan. Todistavalle dialogille antaa viimeinen alaluku käyttökelpoisia ohjeita, jotka esitellään 10 yksinkertaisen teesin muodossa. Tuoreen teräviä ja samalla kriittisesti pohdittavia ajtuksia tuo esiin Kajsa Ahlstrand kirjoituksessaan "Näin New Age eroaa kristillisestä uskosta". Jehovan todistajista ja mormoneista on lyhyet, mutta valaisevat Mari Purolan kirjoitukset. Hannu Sorri esittelee asiantuntevasti keskustelua terveestä ja sairaasta, kypsästä ja epäkypsästä uskonnollisuudesta. Maija Räikkönen puolestaan on kirjoittanut taideterapiasta dialogin syventäjänä. Viimemainittu on minulle tuntematonta maata enkä osaa sitä kommentoida. Taiteen terapeuttisen vaikutuksen kyllä olen huomannut elämässäni!

Kirjan lopussa on Pekka Y. Hiltusen laatimia kalvopohjia selityksineen. Kalvot ovat erittäin hyödyllisen tuntuisia, selviä ja opastavia, ja aion itsekin käyttää joitain niistä kokoustoiminnassa. Kristinuskon ja muiden uskontojen välisistä suhdemalleista (eksklusiivinen, inklusiivinen jne.) on myös puhetta. Jos näillä termeillä operoidaan, kuten on varsin asiallista tehdä, ehdottaisin UT:n omalle näkökannalle nimeksi eksklusiivis-trinitaarinen malli; se huomioisi sekä Kristuksen että evankeliumin ainutlaatuisuuden ja eksklusiivisuuden nimenomaan Jumalan kolmiykseydestä lähtien, mitä mikään muu malli ei tee yhtä selvästi tai minkä ne suorastaan torjuvat. Erittäin valaiseva on Hiltusen kalvopohja New agen juurista ja ilmennyksistä. -Tämän tapaista käytännöllistä kirjaa tarvitaan eikä se saa jäädä viimeiseksi lajissaan, mutta uskontoteologisen selvyyden tulisi olla koko kirjan kattava. Haastetta riittää kasvavan maahanmuuttajatyönkin tarpeita ajatellen.

Takaisin
=> Lähetys