Takaisin
=> Lähetys

Teologia uskontojen maailmassa

Kirjaesittely Perusta-lehdelle, 15.1.2004

Pekka Y. Hiltunen, toim.
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 81. Gummerus 2003, 230 s.


Otsikko on arvoituksellinen. Pian lukija kuitenkin huomaa, että kirja on uskontoteologinen puheenvuoro. Tätä käsitettä pohditaan eri luvuissa, ja niistä on poimittu kirjan loppuun uskontoteologiaa määrittäviä kohtia. Hetkittäin kirjoittajilla tuntuu olevan vaikeata rajata uskontoteologiaa (theology of religion[s]) niin uskontotieteeseen (comparative religion jne.) kuin missiologiaankin päin. Eri ratkaisuja esitetään myös siitä, mikä uskontoteologian suhde on ns. dialogiin. (Käsite dialogi eli vuoropuhelu on täysin kaksimerkityksinen: joko se on eri uskontojen edustajien uskontopluralistisista lähtökohdista käymää keskustelua, jonka periaatteessa katsotaan korvaavan lähetystyö tai minkä se faktisesti tekee, tai se on lähetystyön yksi juonne, jossa kristitty paneutuu ei-kristittyä ihmistä kunnioittaen tämän ajatteluun ja jonka välityksellä todistus Kristuksesta tälle välittyy. Tätä on lähetystyössä aina ollut, edellinen sen sijaan tuhoaa lähetyksen.)

Periaatteessa uskontoteologian rajan uskontotieteeseen pitäisi olla täysin selvä, sillä (kristillinen) uskontoteologia lähtee aina (kristillisen) uskon omista lähtökohdista ja arvioi niiden valossa toisia uskoja ja uskontoja. Tämän puolen uskontoteologian määrittelystä lausuu varsin selvästi Miikka Ruokanen (182). Tältä pohjalta on täysin luontevaa sijoittaa uskontoteologia missiologian yhteyteen systemaattiseen teologiaan.

Osoituksena siitä, miten helposti puolestaan uskontopluralismin rajat eri suuntiin häipyvät, on Risto Saarisen haastattelun muodostama kirjan ensimmäinen luku. Näyttää siltä, että haastateltava niputtaa yhteen (a) sen, että pluralismi tarkoittaa kaikkien uskontojen tasavertaisuutta ja (b) sen, että maailmassa faktisesti on paljon eri uskontoja, joka näyttäisi tukevan uskontopluralismia (14). Nämä kaksi näköalaa ovat keskenään yhteismitattomia. Muualla kirjassa käsitteen tavanomainen merkitys (kohta a) tulee selvästi esille, varsinkin Matti T. Amnellin kirjoituksessa uskontopluralismissa (ks. alla).

Erittäin informatiivisena pidin Juhani Pörstin lukua "Uskontojen maailma - länsimaisen uskonnollisuuden kehityssuuntia". Hän käsittelee myös islamia ja rohkenee reilusti kritikoida René Girardin tulkintaa syyskuun 11. päivän terroriteosta. Girard näkee "koko kolmannen maailman" olevan "mimeettisessä kilpailussa" (mimesis, jäljittely ja sen aikaansaama samanaikainen kilpailu jäljittelyn kohteen kanssa) lännen kanssa ja käyttävän vain "etikettinään" islamia. Pörsti lainaa 11.9 -iskujen johtajan Mohammed Attan ohjeita terroristitovereilleen hyökkäyspäivän aamulta ja osoittaa selvästi, miten islamin uskonnollinen (ja "hurskas") motiivi oli koko ajan läsnä. Attan kehotukset terroristitovereilleen heijastavat samaa vakaumuksia kuin Osama bin Ladenin lausumat: Allah on oikeutetun terrorin todellinen vaikutin ja vaikuttaja.

Hämmästystä herättää Risto Saarisen artikkeli Girardista ja luterilaisesta teologiasta. Girard jakaa uskonnot uhripohjaisiin ja ei-uhripohjaisiin katsoen vain jälkimmäisen "oikeaksi". Kun yhtäältä kristinusko on selvästi "uhripohjainen" Kristuksen ristin myötä, onkin tutkijoilla selittämistä, miten ristinuhri ei olekaan uhri ja miten kristinusko oikeastaan on ei-uhripohjainen. Gustav Aulénin agapee-ajattelusta (joka ei sovituksesta piittaa) etsitään tukea. Oli hieman vaikea uskoa todeksi oppinen Saarisen pyrkimystä vetää Lutherkin mukaan "uhrintorjuntaan". Aivan oikein Saarinen nostaa ensin esiin sen, miten Luther näki suoranaisena jumalanpilkkana Rooman kirkon messu-uhrin. Kirjaan otetut lainaukset (67-68), joissa Luther tuomitsee messu-uhrin ja torjuu ajatuksen vihaisesta [eli sovittamattomasta] Jumalasta, todistavat juuri päinvastaista kuin mitä niillä nyt pyritään perustelemaan. Lutherin messu-uhriin kohdistuva ehdoton tuomio johtui nimenomaan siitä, että koska Kristus jo oli uhrattu, ei uutta uhria tarvita. Pelottavan Jumalan kokeminen roomalaiskatolisen messu-uhriajattelun taustalla oli kauhistuttava juuri siksi, että jo sovitettu Jumala oli uskovalle Isä, ei sovittamaton, pelottava Jumala ja näin uuden uhrin tuominen oli Jeesuksen kertakaikkisen uhrin polkemista. Lutherista ei saa millään takinkääntötempullakaan Kristuksen sovitusuhrin kieltäjää. Hänhän puhuu ristiinnaulitusta Jeesuksesta "joka sivullaan". Omassa artikkelissaan Pörsti rohkeneekin reilusti epäillä Girardin uhrintorjunta-ajattelu kristilliseen uskoon sovellettuna.

Tiina Ahonen esittelee David J. Boschin missiologian paradigmoja uskontoteologian kannalta. Boschin pääteoksen Transforming Mission. Paradigm Shifts in Theology of Mission (Orbis Books 1991) luettuani ajattelin, että Bosch kätkee jonkinlaisen konservatiivisen taustansa modernin teologisoinnin sanahelinään. Nyt vahvistui ajatus, että Boschin missiologiassa on kysymys uusien kytkentöjen luominen (ei niinkään "löytäminen"), sillä mielikuvituksen lento ja luovan ajattelun huikeus näyttävät Boschilla olleen melkoiset. Ahonen on terävä tutkija ja luotan hänen Bosch-tulkintaansa. Herää vakava kysymys, onko Boschin teologisoinnilla kuitenkaan paljonkaan merkitystä kirkon missiologialle. Teoretisointina se on kuitenkin tarpeellista: "uudet näköalat tuovat aina jotain uutta valoa johonkin" - näin epämääräisesti asia kai on kuitenkin ilmaistava. Jotkut paradoksaaliteologian muotoilut palvelevat hedelmällisesti jatkuvassa teorianmuodostuksessa.

Timo Vaskon artikkeli Roomalaiskatolisen kirkon Dominus Iesus -julistuksesta heijastelee samoja, ja mielestäni melko kritiikittömiä ajatuksia, jotka tulivat esiin hänen kirjassaan Missiologia ja uskonnot (Helsinki: Yliopistopaino. 2003) ja joka on esitelty Perustan numerossa 4/2003. Vaskon esittely asiakirjasta on kuitenkin tarkkaa. Miikka Ruokasen artikkeli Katolisen kirkon uskontoteologiasta perustuu hänen perinpohjaiseen uskontoteologiseen analyysiinsa Vatikaani II:n asiakirjoista vuodelta 1992 (The Catholic Doctrine of Non-Christian Religions. Lieden & Köln & New York: E.J. Brill.) Tutkijan tulos on, että kirkon suhde muihin uskontoihin on aikaisempaa arvostavampi, muttei kuitenkaan vaaranna lähetyksen perusteita. Hän viittaa myös toisenlaiseen tulkintaan asiakirjojen uskontoteologiasta katolisen kirkon omien teologien, esim. Paul Knitterin taholta. Knitter tulkitsee Vatikaani II:ta edustamansa uskontopluralismin suuntaan. Myös Knitterin tulkintaan löytyy mielestäni asiakirjoista aineksia.

Uskontopluralismi on saanut oman lukunsa ja sille kirjoittajaksi juuri tämän alan asiantuntijan, Matti T. Amnellin, joka väitteli 1999 tunnetusta uskontopluralistista John Hickistä tutkimuksella Uskontojen universumi. John Hickin uskonnollisen pluralismin haaste ja siitä käyty keskustelu (STKSJ 217. Helsinki.). Amnellin väitöskirja kuten tämä artikkeli ovat erittäin suositeltavia kaikille nykyaikaiseen lähetyskeskusteluun ja lähetystyöhön perehtyville. Artikkelissaan hän kokoaa terävästi yhteen perustellun täyslaidallisen pluralismia vastaan.

Jyri Komulaisen artikkeli Raymond Panikkarista vie uskontoteologian ja uskonnonpsykologian raja-alueille selvittäessään tämän intialaisen yleisneron ajattelua. Panikkarilla on vain heikko ja nimellinen kosketuspinta mihinkään kristilliseen, mutta tällaisena(kin) hänen ajattelunsa on sellaisen kristityn lähetysmiehen peili, joka ei koskaan oikein välitä miettiä mitä ei-kristitty intellektuelli keksii päässään ajatella. Mielikuvituksen kyyhkynen ja haukka lentelevät vapaasti, haukka kyyhkystä korkeammalle ja villimmin.

Risto Ahosen poissaolo kirjoittajien joukosta hämmästyttää. Kirjaa lukiessa heräsi paikka paikoin kipeä kysymys siitä, miten etäälle nykymissiologia on eriytynyt praktisen tieteen otteesta, jota kyllä osa kirjasta onneksi selvästi edustaa. Mielenkiinnon puutteesta tätä asiantuntijoiden kirjoittamaa kirjaa ei kuitenkaan voi kokonaisuutenakaan syyttää. Mutta me tarvitsemme kirkossa myös enemmän Raamatun (sekä ilman Kristusta elävän maailman) ruohonjuuritason missiologiaa.

Takaisin
=> Lähetys