Takaisin
=> Lähetys

Kristillinen evankeliumi ja maailman uskonnot

Kristinuskon erityisluonteen
tutkimusta vuosituhannen vaihteessa


Kirkon riemuvuosi 2000 on päättynyt. Monien virallisten tapahtumien ja juhlien rinnalla saatiin riemuvuoden kynnyksellä seurata maassamme ainutlaatuista kristinuskon ydinsanoman ja uskontojen keskinäisen vertailun tutkimusaaltoa vuosina 1999-2000. Siihen kuului kolme teologista väitöskirjaa sekä kristinuskon ja buddhalaisuuden kohtaamista käsittelevä teos, joka valittiin vuoden 1999 kristilliseksi kirjaksi.

Kyseiset kirjat eivät kuulu vertailevan uskontotieteen (comparative religion) alaan, vaan nimenomaan uskontoteologiaan (theology of religion). Edellinen pyrkii suorittamaan objektiivista ja "puolueetonta" vertailua eri uskontojen kesken. Jälkimmäisen tehtävänä puolestaan on teologisista lähtökohdista käsin tarkastella yhtäältä kristinuskon erityisluonnetta ja toisaalta yleisinhimillistä uskonnollisuutta, ns. 'luonnollista teologiaa' sekä eri uskontojen kuten hindulaisuuden, buddhalaisuuden, islamin, new age -uskonnollisuuden jne. pelastuskäsityksiä.

Onko evankeliumi 'julkista totuutta'?
Neljän kirjan sarjan aloitti Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherran, teologian tohtori Jukka Keskitalon väitöskirja Kristillinen usko ja moderni kulttuuri (Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, Helsinki 1999). Tutkimus käsittelee kansainvälisesti erittäin tunnetun englantilaisen lähetysteologin ja Intiassa piispana toimineen Leslie Newbiginin käsitystä kirkon lähetystehtävästä modernissa länsimaisessa kulttuurissa.

Newbiginin ajattelun ydinkohta on, että kaikki tietäminen alkaa uskosta. Lähtökohtana ei siis ole valistusajan tietoteoreettisen ajattelun mukaisesti epäily eikä sille rakentuva rationalistinen (Descartes) totuusajatus, jonka mukaan logiikan ja empirismin (Bacon, Newton) avulla voitaisiin rakentaa aukoton ja epäämätön varmuus. Sama uskonvaraisuus todentuu Newbiginin mukaan myös tieteessä ja tiedeyhteisöissä. Käsitys uskon ja tiedon vastakohtaisuudesta ei ole oikea, vaan sen tilalle on
asetettava periaate credo ut intelligam (uskon, jotta ymmärtäisin).Länsimainen yhteiskunta ei Newbiginin mukaan itse asiassa olekaan sekulaari ja näin ollen uskonnollisesti neutraali, vaan naturalistinen ja uuspakanallinen. Newbiginin mukaan osa nykyajan kulttuurista on sidoksissa perinteiseen moderniin maailmankatsomukseen, joka pohjaa valistusajan skeptisismiin ja rationalismiin, osa taas samastuu postmodernismiin, jonka tunnusmerkkinä on mm. rajaton relativismi.

Newbigin varottaa kirkkoa myöntymästä siihen valistuspohjaiseen ajatukseen, jonka mukaan vain "faktat" kuuluvat "totuuteen" ja näin ollen julkiseen,
objektiiviseen elämänalaan, kun taas "arvot" (usko, uskomukset) on työnnetty henkilökohtaiselle ja subjektiiviselle alueelle ilman että niille annetaan yleispätevää totuusmerkitystä. Kirkon mission keskeinen tehtävä on julistaa evankeliumia "julkisena totuutena" (public truth). Kristinusko on factum, valmis, "tehty", ja sen totuusvaatimus tulee sitoa Jeesuksen ainutlaatuisuuteen. Modernia länsimaista kulttuuria tulee tulkita evankeliumin ja kristillisen uskon valossa, ei päinvastoin. Jos
jälkimmäinen suunta voittaisi, kristillinen uskon mukautuisi vallitsevaan yhteiskuntaan ja lopulta sen erityislaatu katoaisi.

Ovatko kaikki uskonnot samanarvoisia?
Ovatko maailman uskonnot eri teitä saman Jumalan tykö? Onko kaikkien uskontojen olemus perimmältään sama? Onko väliä sillä, minkä nimistä Jumalaa (jumalaa) ihminen palvoo? Näitä kysymyksiä käsitellään teologian tohtori Matti T. Amnellin väitöskirjassa Uskontojen universumi (Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura , Vammala1999). Kirjassaan Amnell on tutkinut perusteellisesti englantilaisen uskonnonfilosofin John Hickin käsitystä uskonnoista.

Hick edusta ns. pluralistista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskonnot ovat samanarvoisia. Hickin mukaan maailman eri uskonnot ikään kuin kiertävät yhden ja saman "jumalan" ympäri, jota voidaan myös kutsua "perimmäiseksi totuudeksi". Uskontojen pintakerroksessa näkyy monenlaisia eroja, mutta syvemmältä katsoen ne ovat kuitenkin "yhtä" ja edustavat toisiaan täydentäviä vastauksia samalle "todellisuudelle". Hickin mukaan käsitys pelastuksesta on uskonnoissa sama: muutos itsekeskeisyydestä "todellisuus-keskeisyyteen". "Pelastuminen" tapahtuu siis asenteissa, ihmisessä itsessään. Kristillistä lähetystyötä ei tarvita. Kristinuskon suurin virhe on Hickin mukaan Jeesuksen julistaminen ainoana pelastajana.

Amnell osoittaa, miten Hickin näkemyksiä on perustellusti kritikoitu eri tahoilla. Hick kieltää uskontojen omalaatuisuuden ja niiden totuusvaatimukset ja tekee niille näin suorastaan väkivaltaa. Uskonnoista voidaan mieluumminkin ajatella - päinvastoin kuin Hick esittää - että pintakerroksessa niissä on paljon yhtäläisyyksiä (rukous, uhrit, palvonta, ihmisten kokoontuminen kulttitilanteisiin, erilaiset ihmeet ja hurmosilmiöt, lähimmäisenrakkaus jne.), mutta syväkerroksessa ne ovatkin tarkemmin katsottuna hyvin etäällä toisistaan.

Vaikka ulkopuolinen jumaluus olisikin olemassa - kuka ja millainen, jää Hickiltä tarkentamatta - sellaisen merkitys on vähäinen. Hickin julistama "perimmäinen todellisuus" eli se "jumala", jonka ympärillä kaikki uskonnot kiertävät, on jo pinnallisenkin tarkastelun perusteella jotain aivan muuta kuin kristinuskon Jumala. Raamattu ilmoittaa Jumalan Jeesuksen Kristuksen Isäksi ja maailmaan lähettäjäksi. Muiden uskontojen edustajat eivät voi eivätkä halua viitata jumaliinsa tällaisin nimityksin tai määrein.

Buddha ja Kristus samassa pöydässä?
Vuoden 1999 kristilliseksi kirjaksi valittiin kirkon vs. uskontokasvatussihteerin Pekka Yrjänä Hiltusen teos Vieraassa pöydässä (Suomen Lähetysseura, Saarijärvi 1999). Pitkään Thaimaassa lähetystyössä olleen Hiltusen teos on kauniisti piirretty tutkielma Kristus-uskon ja buddhalaisen elämänfilosofian suhteesta, mihin alaotsikko "Vastapäätä Buddhaa ja Kristusta" viittaa. Elämänläheisyys ja syvällisyys kohtaavat kirjassa toisensa.

Kirjoittaja tuo rohkein ilmaisuin esiin teräviä uskontoteologisia vertailuja kristinuskon ja buddhalaisuuden välillä, joiden välillä on kuilu. Kysymyksessä on kaksi erilaista pelastustietä, uskoa ja maailmankatsomusta. Yksi perusjuonne Hiltusen kirjassa on se usein unohtuva tosiasia, että kristillisen ilmoituksen keskus on henkilö, Jeesus, ja että hän oli todellinen ihminen. Kirja ei ole herättänyt tutkijoiden keskuudessa kriittistä keskustelua ja on otettu hyvin vastaan lukevan yleisön keskuudessa. Yhtenä syynä tähän on tietty 'pehmeys' ja toisen ihmisen ajattelun ja uskonnollisen perinteen kunnioittaminen, joka leimaa Hiltusen esitystä. Ainakin toistaiseksi tämä esitysote on riisunut uskontorelativistit ja synkretistit aseista kirjan äärellä. Kristuksen ainutlaatuisuuden tunnustamisen ei tarvitse merkitä ylenkatsetta toisia kohtaan.

Buddhalaisuuden filosofinen ja sen kansanhurskauden taso esitellään lukijalle. Thaimaan Luterilaisen Kirkon seurakuntalaisten vanhaa ja uutta uskoa esitellään elämänläheisesti ja ikään kuin kenttätutkimuksen aineistona. Sen äärellä näkyy selvästi se globaali yhteisyys, mikä vallitsee kristillisessä lähetystyössä ajasta ja paikasta riippumatta. Ns. henkien maailman ulottuvuuksia koskeva erittely valottaa yhtäältä huuhaan ja toisaalta animistisen todellisuuden välistä eroa. Ilman tämän eron näkemistä ei uskontoteologia voisi työskennellä. Erityisen merkittävä juonne Hiltusen kirjassa on selvästi profiloitu kristillisen uskon ja inhimillisen yleisuskonnollisuuden vastakkainasettelu, johon uskontoteologinen pohdinta aina palautuu.

Onko onnellisuus uskonnon päämäärä?
Teologian tohtori Pekka Huhtisen väitöskirja "Onnen tiede" (The Science of Happiness. Suomen Teologinen Instituutti, Helsinki 2000) tutkii la leviävää new age -ajattelua.

Kun on kysymys buddhalaisesta ilmiöstä, monistinen perusfilosofia (oppi kaiken ykseydestä) nousee esiin yhtenä ajattelua hahmottavana tekijänä. Tekijä tulkitsee lähteiden käsitteet "yksi on monta" ja "monta on yksi" viittaamaan eräänlaisen "absoluuttisen olemassaolon" suuntaan. Se, mitä me tavallisesti kutsumme luonnonmystiikaksi, saa monimutkaisen mutta konkreettisen ilmauksen opissa hengistä.

Rakkaudella on keskeinen merkitys liikkeen onnellisuuskäsityksessä. Se liittyy myös "syntien anteeksiantamukseen", johon ei kuitenkaan - toisin kuin kristinuskossa - tarvita mitään sovitusta: rakkaus on kuin maaginen voima, joka tuottaa anteeksiannon. Jumalan ja rakkauden suhde saa absurdin muodon: "jumala on rakkaus ja rakkaus on jumala". Tämä perusteeton käänteisyys vaikuttaa Euroopassakin, ja sen avulla vanhurskautetaan rakkauden nimissä lähes kaikki mahdollinen. Tekijä osoittaa, miten lahkon rakkauskäsitys eroaa kristillisestä, jonka mukaan Jeesus osoitti rakkautta ristinkuolemaan asti sovittaakseen ihmiskunnan synnin.

Takaisin
=> Lähetys