Takaisin
=> Lähetys

Lähetyskoulutus kirkossamme

Lähetysteologinen artikkeli Kylväjän vuosikirjaan 1992.

 

LÄHETYSKOULUTUS KIRKOSSAMME

Käsittelen kirkkomme piirissä toimivien lähetysjärjestöjen antamaan lähetystyöntekijäkoulutusta. Jaan esityksen neljään osaan: 1. Miksi lähetyskoulutusta tarvitaan? 2. Suomessa annettavan lähetyskoulutuksen rakenne ja muoto. 3. Suomessa annettavan lähetyskoulutuksen sisältö ja 4. Kirkon suhde järjestöjen lähetyskoulutukseen. Tärkein näistä neljästä on, luonnollisesti, lähetyskoulutuksen sisältö.


I

Miksi lähetyskoulutusta tarvitaan?

Mikä tekee kristitystä lähetystyöntekijän? Sanan laajimmassa merkityksessä voidaan sanoa: jokainen Kristukseen uskova, armosta elävä ihminen, on lähetystyöntekijä sen perusteella, että Kristus on kutsunut hänet omakseen, antanut uskon, ja tehnyt hänet osalliseksi yleisestä pappeudesta. Jokainen evankeliumin vastaanottanut on Kristuksen todistaja aina ja kaikkialla missä hän on ja liikkuu ja on siis tässä, sanan hyvin laajassa merkityksessä, lähetyssaarnaaja tai lähetystyöntekijä. Tähän on kuitenkin tehtävä se lisäys ja rajaus, että kukin on Kristuksen todistaja omien armolahjojensa mukaan, oman uskonsa ja persoonallisuutensa mukaan sekä oman elämäntilanteensa kehyksissä. Ketkään kaksi Kristuksen todistajaa eivät ole täsmälleen samanlaiset eivätkä elä kristittyinä täsmälleen samalla tavalla, vaikka kristinuskon totuudet ja eettiset periaatteet tietenkin ovat kaikille kristityille tarkalleen samat. Jokainen Kristuksen ruumiin eli Kristuksen maailmanlaajan seurakunnan jäsen on kutsuttu yleisellä kristillisellä kutsumuksella todistajaksi, valoksi ja suolaksi tähän maailmaan.

Tämän kutsumuksen toteuttamisesta voidaan sanoa kaksi asiaa: se ei edellytä mitään muodollista, järjestettyä opiskelua tai koulutusta. Siihen riittää henkilökohtaisesti saatu Kristuksen kutsu. Toiseksi voidaan sanoa: toki kaikki oikea, Jumalan sanan mukainen järjestelmällinen koulutus, perehtyminen Raamattuun ja kristillisen uskon sisältöön auttaa kristityn todistajantehtävän suorittamisessa eikä ole ristiriidassa Kristuksen antaman yleisen todistajankutsumuksen kanssa. Jos koulutus on raamatullista, evankeliumin mukaista, ei siitä voi olla vahinkoa.

Lähetystyöntekijä -sanaa käytetään kuitenkin normaalisti suppeammassa merkityksessä tarkoittamaan erityisesti lähetystyöhön kutsuttuja ja siihen siunattuja ihmisiä. Tällöin tulee mukaan lähes poikkeuksetta myös asianomaisten kouluttaminen tehtävään eli lähetyskoulutuksen antaminen hänelle.

On epäilemättä totta, että lähetystyöntekijän työ on yleisesti ottaen kaikista seurakunnan tehtävistä yksi vaativimpia, raskaimpia ja kuluttavimpia. Näin ollen lähetystyöntekijän koulutuksesta on todettava, että sen merkitys ja siihen sisältyvä vastuu on suuri. Jossain mielessä - en halua ylikorostaa - lähetit ovat etulinjan ihmisiä tai eräänlaisia kommandojoukkoja. Näille ei sotataidoksi riitä, että he erottavat kiväärin konepistoolista tai tykin hyökkäysvaunusta. Lähetystyöntekijällkäkin tulee olla todellista asiantuntemusta, ei vain välineistä vaan koko lähetystyöstä. Ennen kaikkea heillä tulee olla kristillisen sanoman tuntemus.

Teoriassa ainakin on tietysti mahdollista ajatella, että lähettejä voidaan myös kouluttaa väärin. Koulutuksesta voi seurata suoranaista haittaa. Tiedämme miten teologisissa tiedekunnissa voi käydä, kun opiskelijoille opetetaan liberaalisen raamattukritiikin tuloksia tieteellisenä totuutena: oppilaat ovat voineet joutua jopa kuolettavaan kriisiin. Tämä mahdollisuus on aina otettava huomioon myös lähetyskoulutuksessa. Mahdolliset väärät opetukset eivät ole tuhoisia ainoastaan lähetysoppilaille itselleen, vaan nimenomaan niille, joiden parissa he myöhemmin saavat työskenellä. Myös lähettävälle järjestölle tulokset väärästa opetuksesta ovat ajan mittaan kohtalokkaat. Vääräksi opetukseksi on katsottava myös opetuksessa tapahtuneet laiminlyönnit, ts. että on jätetty sanomatta jotain oleellista. Näin voi tulla otetuksi suuria riskejä lähetystyöntekijöiden kestokykyyn liittyvissä asioissa, joissa tietty "ennaltaehkäisy" ennen kentän kaikkien vaikeuksien päällekaatunista olisi ollut mahdollista ja yksinkertaistakin antaa.

Jolle lähetystyö on tärkeä ja rakas, sille myös lähetyskoulutuksen on luonnollista olla tärkeä ja rakas. Niinkuin lähetystyöntekijä on oleellinen osa lähetystyötä, niin lähetyskoulutus on oleellinen osa lähetystyöntekijän elämää. Lähettikoulutusta ja lähetystyötä ei voida erottaa toisistaan. Lähetyskoulutus on kenties hieman sivussa lähetystyötä tukevien ystävien katseelta ja ehkä se ei myöskään yleensä herätä kovin paljon mielenkiintoa. Informaatiossakaan ei juuri koulutuksesta puhua. Kenties ajatellaan, että "se menee omalla painollaan". Tällainen uutispimento kuitenkin kertoo siitä, ettei koulutuksen oleellista merkitystä ehkä täysin nähdä. Kokemukset tästä asiasta voivat luonnollisesti olla erilaiset eri järjestöissä. Kun kirkko tukee järjestöjen lähetystystyötä, sen pitäisi myös tiedostaa tukevansa lähetystyöntekijöiden koulutusta.

Lähetystyöntekijän tehtävä ei ole mikä tahansa kristillinen "kansalaistehtävä". Se on kristillinen erityistehtävä, johon kuuluu tietty tieto ja pätevyys, tiettyjen asioiden osaaminen, tietyt valmiudet ja asenteet. Lähetystyöntekijän tehtävän erityisluonne on todellisuutta, ja se määräytyy sekä Jumalan sanasta että siitä erityistilanteesta, jossa lähetystehtävää suoritetaan.

Tähän on kuitenkin aivan välttämätöntä lisätä se lähetyshistorian näköala, että kristinuskon leviämisessä on tavallisten, kouluttamattomien kristittyjen panos ollut suunnaton ja ratkaiseva. Silti ei kuitenkaan koskaan voida perustellusti väittää, ettei lähetin erityistehtävää ja koulutusta siihen tarvittaisi kristillisessä lähetystyössä. Alkuvuosisadoilta ei tosin ole aivan helppoa pelkistää esiin lähetystyöntekijän virkaa "sinänsä". Nykyajan kirkko ja alkuvuosisatojen kirkko eivät kuitenkaan ole tässä asiassa täysin vertailukelpoiset. Itse lähettäminen, lähettäjät ja lähtijät ovat kuitenkin yksiselitteisen selvästi esillä, esim. Room. 10. Tavalliset seurakuntalaiset ovat joka tapauksessa aina olleet seurakunnan suurin voimavara lähetystyön julistustehtävääkin ajatellen. Samalla on tarvittu koulutettuja lähetystyöntekijäitä, joita olisi pitänyt olla jo paljon, paljon aikaisemmin ennenkuin uudella ajalla herättiin tekemään lähetystyötä sen nykyisessä muodossa.


II
Suomessa annettavan lähetyskoulutuksen rakenne ja muoto

Väitöskirjassaan Missionärsutbildningen i Norden eli Lähetystyöntekijäkoulutus pohjoismaissa Allan Franzén ryhmittelee Suomessa kirkon sisällä annettavan lähetyskoulutuksen raamattukoulukehyksistöön kuuluvaksi. Sitä ei siis anneta varsinaisissa akateemisissa instituutioissa eikä pappisseminaareissa kuten esim. Norjan lähetysseura (NMS)ja Ruotsissa Evankelinen Isänmaasäätiö (EFS) tekevät. Suomessa annettavaa raamattukouluotoista lähetyskoulutusta ei myöskään voida nyky-yhteiskunnassa oikeastaan katsoa lähetystyöntekijän varsinaiseksi ammattikoulutukseksi. Joka tapauksessa yhden lukukauden mittaiset lähetyskurssit, joita SLS, SLEY, ELK ja Sansa tarjoavat läheteilleen ovat siihen liian lyhyitä. Poikkeuksen tästä muodostaa SEKL:n Lähetyskorkeakoulu. Se on verrattavissa Norjan Luterilaisen Lähetysliiton (NLM, Misjonssambandet) antamaan neljän vuoden mittaiseen lähetyskoulutukseen miesylioppilaille. Allan Franzénin osuu oikeaan kuvatessaa Suomessa kirkon piirissä annettavaa lähetyskoulutusta luonteeltaan täydennyskoulutukseksi, jota annetaan muihin ammatteihin jo valmistuneille. Pohjoismaissa varsinainen ammatillinen lähetystyöntekijäkoulutus on harvinaista; luterilaisista järjestöistä sitä antaa oikeastaan vain NLM Oslossa. Yhden ja kahden vuoden mittaiset raamattu- ja lähetyskurssit ovat sen sijaan runsaasti käytössä esim. juuri Norjassa. Suomesssa vuoden mittaisia lähetyskursseja järjestää SEKL.

KLK:n johdolla järjestetään joka loka- ja huhtikuussa viikon mittainen koulutustapahtuma kaikille silloin pidettävien lähetyskurssien oppilaille. Viikon suunnittelee KLK:n lähetyskoulutustyöryhmmä, jossa on edustus jokaisesta koulutusta antavasta järjestöstä. Luennoitsijoina on käytetty järjestöjen työntekijöitä, KLK:n henkilökuntaa sekä joskus muita eri alojen asiantuntijoita. Nämä viikot ovat saaneet yleisesti ottaen tunnustusta opiskelijoilta ja myös järjestävä taho on kokenut ne myönteisiksi. Yleensä ne ovat sujuneet varsin sopuisasti. KLK:n taholta on esitetty yhteisen kurssiajan pidentämistä; järjestöjen edustajat ovat kannattaneet lyhyempää, yhden tai kahden viikon kursia. Lähetysjärjestöille on erittäin tärkeätä voida välittää oman järjestönsä tuntemusta ja järjestöidentiteettiään uusille työntekijöille eikä yhden lukukauden mittaisesta kurssista ole helppoa ottaa kovin pitkää aikaan yhteiseen, joskin sinänsä varsin tärkeään ja mielekkääseen opiskeluun.

Suomessa annettava koulutus littää kuitenkin toisiinsa akateemisen maailman ja seurakunnan koulutuksen hedelmällisellä tavalla. Koulutuksen tasoa ajatellen voidaan hyvin puhua akateemisuudesta monen oppiaineen ja yksityiskohdan suhteen. Tämä perustuu siihen, että periodiopetus mahdollistaa vierailevien opettajien käytön ja näin laajentaa opettajakunnan kattavuutta. Akateemisuus tässä yhteydessä perustuu myös siihen, että akateemisuuden ja tieteellisyden sinänsä ei periaatteessa katsota olevan pahasta - ellei sillä tarkoiteta ns. tieteellistä liberaalieksegetiikkaa. Siihen on periaatteessakin syytä ottaa kriittinen asenne nimenomaan silloin, kun se ei ansaitse historiallisen raamatuntutkimuksen nimeä. Akateeemisuus tarkoittaaa näin ollen oikeastaan vain oikeellisuutta, tarkkuutta ja laaja-alaisuutta koulutuksen sisällössä ja opetusmenetelmissä.

Omaa ammattia täydentävä lähetyskoulutus saa myös ammattikoulutuksen piirteitä sen myötä, että koulutus katsotaan välttämättömäksi lähetystyöntekijäksi siunaamiseen. Työhön siunattu ja kenttäkokemusta saanut lähetti kasvaa normaalitapauksessa omalla alallaan ammatti-ihmiseksi; hänen osaamiseensa ja kokemukseensa voidaan luottaa ja hän voi kouluttaa uusia lähettejä. Tässä toteutuu vanha historiasta tuttu mestari-oppipoika -kaava kirkollis-akateemisessa muodossa.

Yksi lähetyksen melko muokkaamaton sarka on se jatkokoulutus, joka lähetit voivat saada kentiltä palattuaan ennen seuraavaa kentälle lähtöä. Ensimmäiseltä työkaudeltaan palanneet, hyvin sopeutuneet lähetystyöntekijät olisivat ilmeisesti motivoituneita jatkokoulutukseen. Tilanne näyttää kuitenkin olevan aika hajanainen. Tässä asiassa voitaisiin tehdä paljon uudisraivaustyötä. Erilaiset kurssit jo olemassaolevien pitkien kurssien yhteydessä, etäisopiskelu, viikonloppuseminaarit, luentopäivät jne. voisivat olla sopivia muotoja tällaisen jatkokoulutuksen toteuttamiselle. Lähettien koulutuksessa kotimaanvuosien aikana on järjestöjen mahdollisuus käyttää myös toistensa sekä eri hiippakuntien tarjoamia mahdollisuuksia.


III
Suomessa annettavan lähetyskoulutuksen sisältö

Väitöskirjassaan Franzén luettelee kolme tekijää, jotka vaikuttavat lähetin koulutukseen. Näkohdat on poimittu esiin varsin nerokkaasti. Nämä kattavat po. asian laajasti eikä niitä ei voi olla huomioonottamatta. Niistä nousee myös lähetyskoulutuksen sisältö.

1. Uskonnollinen tilanne maailmassa, ensisijaisesti lähetyskentillä: sekularisaatio ja sekularismi ja uskonnollisen etsinnän nousu ovat samanaikaista todellisuutta. Kentillä huomataan uskontojen voima. Nykyaikana pitää kentälle lähdettäessä tietää etukäteen kohdemaan kokonaistilanteesta, uskonnosta, kulttuurista jne. ja saada valmiudet tilanteen kohtaamiseen. Nyt myös koulujen uskonnon oppikirjat puhuvat kehitysyhteistyöstä ja lähetyksestä; tämän on tuonut mukanaan kehitysmaatietouden tarve, jonka maailmantilanne on herättänyt.

2. Yhteistyötilanne: kullekin lähetystilanteelle on olemassa aina ja kaikissa lähetystilanteissa ikäänkuin monta juurta. Tämä tarkoittaa, että kaikissa tilanteissa on olemassa edustus (tai "kosketus") hyvinkin monilta eri maailman kolkilta ja eri tunnustuksista. On olemassa lähetysalueita, joilla työssä on mukana kymmeniä järjestöjä ja kirkkoja. Esim. Nepalissakin pelkästään on 38 järjestöä. Eli voidaan sanoa kuten Allan Franzén ilmaisi asian eräässä lähetyskoulutusseminaarissa viime keväänä: "kukaan ei istu yksin puun alla." Työ tapahtuu hyvin monella lohkolla ja tilanteessa, jossa kansallisuus- ja tunnustusrajat ylitetään työssä mukana olevien kristittyjen välillä.

3. Lähetin elämänura. Yksittäisen lähetin tai perheen elämänkaari on hahmoteltava kokonaisuutena. Tässä ennakoidaan tehtäväjako tulevissa työtilanteissa sekä erilaiset toiminnan tasot, joissa ihmiset tulevat työskentelemään. Elämänuraa ajatelleen otetaan huomioon kaikki mahdolliset lähetin elämänkaareen vaikuttavat tekijät, avioliiton mahdollisuus, lasten koulunkäynnin vaikutus työkausien rytmitykseen jne. Tässä yhteydessä monet myytit läheteistä osoittautuvat täysin paikkansapitämättömiksi. Yksi tällainen on tunnetun missiologin J. Herbert Kanen sanoja lainataksemme se, että "lähetti on jokin primitiivinen eläjä". Viimemainittu, Kanen torjuma ajattelu, on vaikuttanut ilmeisesti hyvin vähän kurssien sisältöön Suomessa ja pohjoismaissa. Tähän yhteyteen littäisin myös lähettien oman siiviiliammatin alueella saatavan ammatillisen jatko- ja täydennyskoulutuksen.

Emme voi tässä yhteydessä määritellä lähetystehtävää yksityiskohtaisen tarkasti teologisesti tai ilmiönä. Pääkohdat sen erityisluonteesta on syytä kuitenkin mainita:

1. Työkuvauksensa puolesta lähetystyö on kristillistä todistamista, saarnaa, seurakuntien muodostamista sekä erityistehtävien ja palvelujen suorittamista sekä pioneeritilanteissa että yhteistyössä kansallisten kirkkojen kanssa.

2. Kohderyhmänsä puolesta lähetystyö tapahtuu pääosin kastamattomien ei-kristittyjen parissa vieraissa kulttuuri- ja kielioloissa ja usein maantieteellisestikin etäällä lähetetyn työntekijän kotimaasta.

3. Suorittajan näkökulmasta lähetti osallistuu lähetystyhön oman koulutuksensa, armolahjansa ja tehtävänsä mukaisesti suuremman kokonaisuuden osana ja yhä useammin yhteistyötilanteessa sekä toisten lähetysten että yhteistyökirkkojen kanssa.

Tämän lisäksi on syytä ottaa esille kaksi polttopistettä, joissa hahmotellaan lähetystyö sen

4. vaativuuden näkökulmasta. Nämä kaksi polttopistettä ovat:

4.1. Vieraat uskonnot, kulttuurit ja kielet merkitsevät tavallista suurempaa rasitusta ja kamppailua työntekijän koko elämään, sekä uskonelämään että henkiseen kestokykyyn (yksinäisyys ja välimatkojen pituuden vaikutus, itsensä ilmaisemisen vaikeus) eli kaikkeen ihmisen lihaan ja soomaan (ruumiiseen) liittyvää; tähän sisältyy myös kaikki se, mitä kutsumme "ihmisen hengeksi" (1 Kor. 2).

4.2. Sanoman perillemeno kohtaa tietyllä tavalla suurempia vaikeuksia kuin julistettaessa sitä oman kulttuurin sisällä. Tämä väite ei kuitenkaan ole aivan suoraviivainen tai yksiselitteinen. Nyt ei ole puhe työn helppoudesta tai vaikeudesta sinänsä; jokin työmuoto paikasta ja ympäristöstä riippumatta, esim. keskellä tekijänsä kotiympäristöä, saattaa olla suunnattoman vaikeata ja jokin toinen taas vähemmän rasittavaa tai kuluttavaa tehtiin sitä omassa tai vieraassa kulttuurissa, pakanallisessa tai uuspakanallisessa ympäristössä. Lähetystilanteessa ollaan pääosin ei-kristittyjen keskuudessa ilman Jumalan sanan runsasta tarjontaa.

Nämä kaksi näköalaa kietoutuvat toisiinsa. Mitä vaikeammassa työtilanteessa lähetti on, sitä suurempi henkis-fyysinen rasitus siitä seuraa ja sitä vaikeampi on käyttää sitä tietämystä ja taitoa, jolla voidaan silloittaa esim. kulttuurien erilaisuus. Kuitenkin on oikein joka hetki muistaa, että Herra antaa väsyneelle ja heikolle voimaa ja virvoitusta.

Edellä hahmoteltu käytännön näkökohdista nouseva ja sinänsä ehkä riittämätön kuva lähetin tehtävästä merkitsee joka tapauksessa erittäin selkeätä ja tiedostettua tarvetta ainakin seuraavien asioiden sisäistämiseen lähetyskoulutuksen aikana. Luettelo ei ole täysin kattava ja se voitaisiin muotoilla ja yhdistellä monin eri tavoin.

a. Kristuksen evankeliumin olemus ja ainutlaatuisuus sekä siihen liittyen lain ja evankeliumin erottamisen näkökulma; tähän asiayhteyteen kuuluu oleellisesti hyvä Raamatun tuntemus kristillisen luterilaisen tunnustuksen näkökulmasta tulkitun uskonsisällön vahvistamiseksi, syventämiseksi ja ilmaisemiseksi.

b. Uskontoteologia, joka on sidottu sanan pohjalla kristinuskon ainutlaatuisuuteen, absoluuttisuuteen ja eksklusiivisuuteen, eli toisen pelastustiet poissulkevaan luonteeseen. Selvyyden tarve on tällä kohdalla suorastaan huutava. Tämä kohta kuuluu läheisesti yhteen edellisen kanssa.

c. Vieraan kulttuurin ja kristillisen sanoman kohtaamisen problematiikka; tähän liittyvät kysymykset evankeliumin saarnasta ja todistuksesta ja eri työmuodoista. Yhteistyökirkojen todellisuus tulee muistaa tässäkin.

d. Yhteistyötilanteen aiheuttamat vaatimukset: toisten tunnustusten ja myös toisten länsimaisten kulttuurien kohtaaminen sekä yhteistyö lähetyskentän kansallisten kirkkojen ja seurakuntien kanssa. Tässä tulevat esiin symboliikka eli eri kirkkokuntien ja tunnustusten selvittäminen ja ekumeniikka eli kysymys siitä, mitä on sanottava kristittyjen yhteydestä Raamatun pohjalta. - Muureja on myös eurooppalaisten kulttuurien kesken. Eräät meistä ovat yhteistyössä norjalaisten kanssa ja ovat huomanneet heidän ja oman kulttuurimme välillä selviä joitain eroja.

e. Lähetin omaan kestokykyyn vaikuttavat tekijät evankeliumin sisäistämisen pohjalta ja sen lisäksi. Tässä on kysymyksessä lähetin kristillinen identiteetti, evankeliumin sisäistämisen ja sen pohjalta nouseva oma sielunhoito. Tähän asiakokonaisuuteen on aivan välttämättä liitettävä tänä aikana myös ihmissuhdekysymykset sekä psyykkinen kestokyky ja sen ennaltavahvistaminen, burn-out -problematiikka, ylirasitus, elämäntaito jne.

f. Lähetyksen ja yhteyskirkkojen suhteet.

g. Tietyllä tavalla kaikkeen tähän kietoutuneena ja kaiken tämän havainnollistajana kuuluu kokonaisuuteen erittäin tärkeä lähetyshistoria.

Näihin voitaisiin sitten lisätä vielä monia painaviakin näköaloja erillisinä ryhminä tai muihin sisältyvinä. Joku kyselee, missä ovat eri työmuodot. Sisällytän ne ylläolevassa luettelossa kohtaan c, vieraan kulttuurin kohtaaminen; siellä ovat työmenetelmät, evankelioimistyö, henkilökohtainen työ jne, koska niitä tehtäessä on koko ajan otettava huomioon ympäröivä vieras kulttuuri. Koko ajan on muistettava, että tehdään minkälaista lähetystyötä missä tahansa, kristillinen evankeliumi ei muutu. Evankeliumia ei saa muuttaa, mutta sitä tulee kyllä tulkita ja soveltaa eri tilanteissa.

Nämä sisällölliset pääkohdat on ehkä useimmin ryhmitelty kolmeen pääaineeseen: 1. Raamattu, 2. Dogmatiikka ja sielunhoito, 3. Missiologia. Lisäksi voidaan hahmottaa 4. ryhmäksi lähetyksen tukiaineet, autonkorjauksesta ja putkitöistä kirjanpitoon ja englanninkieleen, ensiavusta taloussuunnitteluun. (Em. sisällölliset kokonaisuudet sisältyvät tässä tapauksessa pääaineiksi siten, että kohta a. jaetaan raamattutietoon ja dogmatiikkaan. Dogmatiikkaan liitetään kohdan d. eli yhteistyökohdan sisältämät hyvin systemaattiset aineet symboliikka ja ekumeniikka sekä myös mielellään sielunhoito eli kohta e. Kolmannen pääaineen muodostaa missiologia, johon sisällytetään muut kohdat eli b, c, f ja g, sekä sekä käytännön sovellukset kohdasta d eli ekumeenisesta kysymyksestä).

Franzén on tullut siihen tulokseen, ettei Pohjoismaissa kuten Suomessakaan annettavassa lähetyskoulutuksessa ole ratkaisevan suuria eroja eri pääaineitten suhteellisessa keskinäisessä osuudessa. Hänen mukaansa erot tulevat esille todellisen annetun opetuksen sisällössä. Oppiaineiden prosentuaaliset osuudet eri järjestöillä vastaavat yllättävänkin paljon toisiaan. En ole suorittanut asiassa tutkimusta, mutta poikkeamat näyttäisivät olevan korkeintaan +- 10-15%. Vertailua vaikeuttaa tietysti aineiden erilainen nimeäminen ja ryhmittely. Järjestöjenväliset erot, joita toki on, tulevat esiin varsinaisesti siinä, mitä tunneilla opetetaan eli ts. vaikka aineen nimi yhden järjestön opetussuunnitelmassa on sama kuin toisella järjestössä, oppilaiden kuulema sanoma ei välttämättä - tietenkään - ole täsmälleen sama. Tässä näkyy elämän luonnollinen moninaisuus, erilaiset herätysliiketaustat jne.

Suomalaiset lähetystyöntekijät taitavat olla maailmalla hieman huonon englannin kielen taitajan maineessa, mutta erittäin hyvässä maineessa, mitä tulee kansallisten kielten oppimiseen ja käyttämiseen. Kenties tässä heijastuu suomalaiselle lähetystyölle tyypillinen piirre pyrkiä lähelle kansaa ja myös käytännössä kyetä tekemään se. Valtaosa suomalaisista läheteistä opiskelee kansallisen kielen lähetyskentällä. Tästä voidaan tehdä ainakin kaksi rinnakkaista johtopäätöstä: 1. Kentällä tapahtuva opiskelu onnistuu; 2. Jos kentällä voidaan oppia uusi vieras kieli, voidaan siellä opiskella ja oppia paljon muutakin; kaikkea opittavaa ei siis tarvitse oppia ennen kentälle lähtöä. Jälkimmäinen näkokohta siis merkitsee, että periaatteessa lähetyskoulutusvaihe jatkuu kentällä muidenkin aineiden kuin kansallisen kielen opiskelun suhteen. Tässä on tulevaisuudennäkymä, joka pitää ehdottomasti pitää mielessä. Lähetit itse ovat tavallisesti niin kypsiä, että he mieltävät alkuvuosien kentällä olevan monen, monen uuden asian oppimista ja jatkuvaa koulutusta joka tapauksessa ilman järjestettyä opiskeluakin. Järjestettynä koulutus voisi muodostua monin verroin paremmin tarkoitustaan vastaavaksi. Heitän esiin kysymyksen, olisiko lähetysjärjestöjen syytä hahmottaa ja organisoida kentälläolon alkuaikana tapahtuva opetus ja koulutus huomattavasti tähän astista perusteellisemmin ja kiinteämmin.


IV
Kirkon suhde lähetyskoulutukseen

Kun kirkko tukee lähetystyötä, sen tulisi mieltää lähetyskoulutus tukemansa lähetyskokonaisuuden tärkeäksi osa-alueeksi. Tämä perustuu siihen jo aluksi mainittuun tosiasiaan, ettei lähetystä ja lähetyskoulutusta voi erottaa toisistaan. Meillä ei ole varsinaista tietoa siitä, miten kirkko kirkkona - jos tällaista sanontaa yleensä voidaan käyttää - arvostaa järjestöjen antamaa lähetystyöntekijäkoulutusta. Tosin välillisenä merkkinä annetun koulutuksen hyväksymisestä on, että kirkko ole asettanut mitään tarkistuselintä koulutuksen valvojaksi ja että piispat ovat valmiit siunaamaan läheteiksi järjestöjen kouluttamat lähetit. Tässäkin näkyy kirkon luottamus lähetysjärjestöjä kohtaan.

Toinenkin perustelu löytyy lähetyskoulutuksen tukemiselle. Länsimailla alkaa esiintyä yhä enemmän tilanteita, jotka muistuttavat perinteistä rajalinjaa lähetyksen eturintamassa. Oikeastaan koko lähetystyöksi nimetyn kokonaisuuden rakenne on jonkinverran muuttumassa maantieteellisen ulottuvuuden suhteen. Lähetystyön kokonaisuus ei silti ole vielä muuttunut ja tuskin koskaan täysin muuttuukaan. Tämä kaikki merkitsee, että lähetyskoulutuksen ja lähetyskokemuksen antama kokemus ovat suunnaton avu täällä vallitsevassa tilanteessa kristillistä todistusta ajatellen. Lähetyskoulutuksen ja lähetyskokemusta saaneet ihmiset ovat kotimaanlomillaan ja lähetyskautensa päätettyään erittäin merkittävä ja käyttökelpoinen voimavara, palveluresurssi ja iskujoukko kirkossamme. Tämän joukon merkitys lisääntyy jatkuvasti siinä määrin kuin lähetyskenttien rajalinjat ja tilanteet alkavat yleistyä kirkkomme sisällä.

Tämä merkitsee, että kirkon tulisi aivan uudella tavalla nähdä tämän joukon, siis sen keskuudessa elävien koulutettujen lähetystyöntekijöiden todellisuus ja panos ja käyttää sitä. Tämän silmien avautumisen myötä kokonaiskirkon tulisi samalla uudella tavalla nähdä vastuunsa järjestöjen toimesta annettavan lähetyskoulutuksen tukemisesta. Tukiessaan lähetystyötä kirkon siis tulisi tiedostaa tukevansa myös ja nimenomaan lähettikoulutusta, koska ensinnäkin lähetyskoulutus on oleellinen osa lähetyksen kokonaisuudesta ja toiseksi koska kirkko voisi nähdä sen ikäänkuin osana omaa seurakuntakoulutustaan.

Tässä tulemme kuitenkin dilemmaan, koska lähetyskoulutus on luonteeltaan lähetystyön eri osa-alueista kaikkein teologisin. Näin se on myös ja erityisesti kotirintamalla kaikkein ratkaisevin alue ei vain järjestöjen omaa identiteettiä ja sen säilymistä ajatellen, vaan koko kirkkomme tulevaisuutta ajatellen. Lähetyskoulutus on eräänlaista syväkyntöä moneen muuhun koulutus- ja kasvatustoimintoon verrattuna. Siihen liitetään ja siinä näkyvät ne teologiset korostukset, joita järjestö haluaa pitää esillä. Näin kuvaan tulee mukaan myös kirkon ja lähetysjärjestöjen keskinäinen potentiaalinen jännitys. Koulutus, johon kirkko ei voi suoranaisesti vaikuttaa, saatetaan kokea vaikeasti tuettavaksi kohteeksi. Ei ole välttämättä itsestään selvää, että kirkko - vaikka tämä käsite on hieman vaikea määritelläkin juuri tämäntapaisessa yhteydessä - "rakastaa" ja pitää tärkeänä kirkon lähetysjärjestöjen antamaa lähetyskoulutusta. Tämä koulutus saattaa poiketa ns. kirkon virallisesta linjasta joissain keskeiseissä kohdissa. Toki kirkossa tälläkin hetkellä varsin hyvin tiedetään herätysliikkeiden teologiset korostukset ja muut painotukset. Asian äärellä päädytään joka tapauksessa kysymykseen koko kirkkomme teologisesta linjasta ja sen sisällöstä tulevina vuosina.

Takaisin
=> Lähetys