Takaisin
=> Lähetys

Lähetys ja ekumenia

Esitelmä Perustan teologipäivillä. Sa. [ante 1995]


Kysymys ekumeniasta on ollut viime aikoina esillä maamme konservatiivisten teologien keskuudessa vähemmän kuin 1960-luvulla. Monet tärkeät sisällölliset kysymykset, kuten esim. uskonvanhurskaus sekä vanhurskauttamisen ja pyhityksen suhde ovat oikeutetusti saaneet osakseen enemmän huomiota. Syynä vähäisempään kiinnostukseen ekumeenisia kysymyksiä kohtaan on kenties ollut myös ajatus, että Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) on jotenkin neutraloitunut, mahdollisesti muuttunut ratkaisevasti parempaan suuntaan. Tämänsuuntaiset ajatukset ekumeenisesta liikkeestä eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Ekumeenisessa liikkeessä sallitaan ja jopa aktiivisesti suositaan erittäin ongelmallisia teologisia ajatuskulkuja. Liikkeen 1960-luvulla alkaneesta alennustilasta ei suinkaan ole, valitettavasti, toivuttu. Kenties on myös ajateltu, että KMN on ajautunut niin kauaksi kirkkojen todellisuudesta, ettei sillä enää ole reaalista vaikutusta niiden arkeen eikä siitä näin ollen tarvitse enää huolehtia.

Tässä esityksessä katsotaan KMN:n ekumeenista liikettä lähetyksen näkökulmasta. Teema "lähetys ja ekumenia" tarkoittaa ensinnäkin kysymystä, onko kristittyjen ja kristillisten yhteisöjen näkyvä ja organisatorinen yhteys tarpeellinen ja välttämätön maailmanlaajan lähetystyön onnistumiseksi. Tämän kysymyksen esittäjillä on tavallisesti mielessäään ajatus, että ilman kristittyjen ja kirkkojen näkyvää yhteyttä tai ykseyttä (organic union, kirchliche Einheit) kristittyjen antama todistus Kristuksesta menettäisi uskottavuutensa eikä lähetystyötä näin pystyttäisi mielekkäästi suorittamaan. Asian kääntöpuolena on kysymys kristittyjen hajaannuksesta skandaalina eli sen aiheuttamasta loukkauksesta maailmalle ja sitä myöten esteestä ihmisten kääntymiselle. Raamattuperusteluna käytetään mielellään Jeesuksen rukousta kristittyjen ykseyden tai yhteyden (oneness, unity) puolesta ja sen uskoa herättävästä vaikutuksesta: "...että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt" (Joh. 17:21).

Tämän kysymyksen teologinen ilmaus on lähetyksen ja ekumenian keskinäinen finaalisuhde eli tarkoituksen ja pyrkimyksen näkökulma: lähetyksen tulee tähdätä, ei ainoastaan ihmisten tulemiseen kristityiksi, vaan mahdollisimman laajat kristittyjen piirit sisäänsä sulkevan yhteisön syntymiseen. Ja toisinpäin: ekumeenisen yhteisön olemassolon oikeutus on, ei vain kristittyjen ykseyden näkyväksi tekeminen, vaan että se tekee maailmanlaajaa lähetystyötä. Tunnetun lähetyshistorioitsijan ja ekumeenikon Kennet Scott Latouretten mukaan esim. KMN menettää merkityksensä, ellei se tee lähetystyötä.
Näiden ongelmien havainnollistamiseksi voidaan maailmanlaajoista yhteyksistä käyttää ajankohtaista pohdintaa Lausannen liikkeen ja Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskinäisestä suhteesta.

Toiseksi otsikko lähetys ja ekumenia tarkoittaa kysymystä, kuuluvatko sekä lähetys että kristittyjen ykseys tai yhteys (oneness, unity) kumpikin kristinuskon olemukseen eli sen "ytimeen" ja ovatko ne siis kristillistä uskoa oleellisesti rakentavia tekijöitä, joita ilman jotain oleellista jäisi puuttumaan sen sisällöstä ja todellisuudesta. Teologisesti asia voidaan ilmaista puhumalla lähetyksen ja ekumenian imperatiivisuhteesta eli tarkastelemalle näiden suhdetta välttämättömyyden näkökulmasta. Tämän mukaan jommankumman, joko lähetyksen tai yhteyden, puuttuessa myös jäljelle jäänyt osa on ikään kuin invalidisoitunut ja kokonaisuus on epäaito, mahdollisesti tuhoutuva.

Tausta-ajatus on, että tasapainon vuoksi molempien pitää olla olemassa sekä ilmetä myös käytännössä kiinteässä yhteydessä toinen toiseensa. Tämän ongelman havainnollistamiseen voidaan käyttää Kansainvälisen Lähetysneuvoston (KLN) ja KMN:n yhteensulautumista (integraatiota), mikä tapahtui KMN:n 3. yleiskokouksessa New Delhissä 1961.

Ensin käsittelen integraatiota ja sen jälkeen Lausannen liikkeen ja KMN:n keskinäistä suhdetta. Ennen näitä kuitenkin kaksi asiaa. Toinen on muistikuva kolmen vuosikymmenen vuoden takaa ja toinen historiallinen katsaus siihen, miten KLN suhteutti lähetyksen ja ekumenian toisiinsa omassa peruslinjassaan. Nämä palvelevat johdantona molempiin edellä hahmoteltuihin pääkysymyksiin.

Ensin muistikuva. Professori, sittemmin Helsingin piispa, Aimo T. Nikolainen, antaumuksellinen ekumeenikko, yritti vilpittömästi saada meitä kriittisesti KMN:n ekumeniaan suhtautuvia opiskelijoita myönteisemmälle kannalle. Yksi hänen perusteluistaan oli seuraavanlainen: koska ekumeeninen liike on saanut syntynsä lähetystyöstä, pitää niiden, jotka haluavat olla tänä päivänä lähetyksen asialla, luonnollisesti ja ilman muuta tukea KMN:n ekumeenista liikettä ja olla siinä mukana. Monet meistä varmaan tunsivat ja lähetystyön historiaa sen verran, että tiesivät väitteessä olevan perää. 1800-luvulla, maailmanlähetyksen ns. suurena vuosisatana, juuri lähetystyön haasteen suuruus, taju omien voimien vähyydestä ja ajatus yhteistyön paremmuudesta yksinyrittämiseen verrattuna oli ajanut kristittyjä tunnustustenväliseen työyhteyteen lähetyksen ja evankelioimisen saralla. Puhtaasti historiallisena tosiasiana oli kyllä oikeutettua nähdä lähetyksen ja ekumeenisen liikkeen keskinäinen suhde tällaisena. Meille esitetty perustelu, näin muistan, varmaan syyllisti meitä. Petimmekö lähetyksen perinnön kritikoimalla KMN:n ekumeniaa?

Asia kuitenkin selvisi. Teologiset korostukset 1800-luvun ja 1900-luvun alkuaikojen suuren lähetysaallon herättämissä kristittyjen yhteyspyrkimyksissä olivat aivan ilmeisesti varsin erilaisia kuin 1950- ja erityisesti 1960 -luvun KMN:n johdolla toteutettavassa ekumeenisessa liikkeessä. Yhteyspyrkimyksiä oli syntynyt lähetystyön yhteydessä, mutta yhteyspyrkimyksillä ja yhteyspyrkimyksillä oli selvästi erilaiset teologiset lähtökohdat ja korostukset. Lähetysyhteistyöstä puhuttaessa ei siis ollutkaan kysymys vastakohdasta, jossa toisaalla oli "lähetystyö ja kristittyjen yhteyspyrkimykset" ja toisaalla täysin eristetyllä tavalla suoritettava lähetystyö. Valinta kohdistui sen sijaan keskenään erilaisten ekumeenisten teologioiden ja rakenteiden väliseen vastakohtaan.

Opiskelijat ymmärsivät, ettei KMN voinut vaatia yksinoikeutta suurten lähetysvuosikymmenien synnyttämään ekumeeniseen perintöön. Vaikka se historiallisesti olisi voinutkin sen tehdä, sen teologia joka tapauksessa oli muuttumassa toiseksi. Paljon epäselvyyttä on aiheutunut siitä, ettei ole osattu nähdä historiallisten periytymien sisällöllistä, teologista muuttumista.


KLN:n käsitys lähetyksestä ja yhteydestä

Vuosisadanvaihteen tienoilla vaikutti laaja ja vaikuttava herätys erityisesti opiskelijamaailmassa. Liike vahvisti NMKY:n toimintaa ja synnytti Akateemisten vapaaehtoisten lähetysliikkeen (AVL, Student Volunteer Movement for Foreign Missions eli SVM) ja Ylioppilaiden kristillisen maailmanliiton (World's Student Christian Federation eli WSCF) ja nosti lähetysjärjestöjen työn aivan uudelle tasolle sekä määrän että innostuksen suhteen. "Maailman evankelioiminen tämän sukupolven aikana" oli taisteluhuuto. Tunnussanan oikea tulkinta oli, että kullakin sukupolvella on vastuu omasta sukupolvestaan. Esiintyi voimakasta lähetysoptimismia. Aamuvartio ja henkilökohtainen raamatuntutkistelu tulivat laajasti käyttöön opiskelijoiden parissa. Lähetyskutusta puhuttiin jokaista uskovaa velvoittavana. Uskovalla opiskelijalla piti olla erityinen syy jäädä kotimaahan. Kirjallinen julkinen lähetyslupaus otettiin käyttöön: Haluan lähteä, jos Jumala suo, lähetyssaarnaajaksi". Mm. John R. Mott, Robert P. Wilder, Robert E. Speer, Sherwood Eddy, Tissington Tatlow, Joseph Oldham Harlan Page Beach ja Ruth Rouse olivat keskeisiä vaikuttajia. Lähetysliike ei rajoittunut opiskelijamaailmaan. Maallikoiden lähetysliike (Laymen's Missionary Movement) syntyi 1906 ja oli aktiivinen rekrytointikanava lähetysjärjestöille.

Tämän lähetysherätysliikkeen yhtenä näkyvänä hedelmänä oli Edinburghin maailmanlähetyskonferenssi 1910. Tämän ja sitä edeltäneiden samankaltaisten kokousten kantavana ideana ja keskeisenä vaikuttimena oli, että protestanttiset kristityt olivat niissä halunneet hakeutua yhteen voidakseen yhdessä vielä evankeliumin maailmalle (Latourette 1954, 355). Voimakkaasti korostettiin evankeliumin viemisen kiireellisyyttä niille, jotka eivät vielä olleet kuulleet sitä.

Mm. Latourette on tulkinnut lähetyksen ja ekumenian suhdetta tämän lähetysherätysliikkeen keskellä tähän tapaan:

"...liikkeellepanevana voimana kaikessa siinä (ekumeenisessa) yhteistyössä, jota olemme kuvailleet, on ollut evankelioiminen (evangelism)...lähetystyö nousee Jumalan käskystä antaa todistus evankeliumista kautta maailman ja voittaa kaikki ihmiset Kristuksen opetuslapsiksi. Tästä syntyi ekumeeninen liike ja tästä sai se pääasiallisesti voimansa. Yhteyttä ei etsitty sen itsensä vuoksi, vaan evankelioimisen vuoksi (as a means to evangelism)...ekumeenisen yhteistyön tarkoituksena oli suorittaa yhdessä se, mikä oli niin parempi tehdä" (Latourette 1954, 402).

Tämän kehityksen peruslähtökohta, niin suurenmoisen lähetyspainotteinen ja herätyskristillinen kuin se monin tavoin olikin, merkitsi luonnollisesti opillisten erojen jäämistä sivuteemaksi - ensin selvästi Edinburghin lähetyskonferenssissa 1910 ja sitten vuonna 1921 perustetussa Kansainvälisessä lähetysneuvostossa (KLN). Opillisten kysymysten käsittely ei tietenkään voinut jäädä kokonaan pois, mutta mitään opillisesti sitovia päätöksiä ja kannanottoja ei katsottu voitavan ottaa edes keskusteltavaksi. Tämäntapaisesta asenteesta oli jo sovittu ennen Edinburghin kokousta. Näin oli mm. korkeakirkolliset anglikaanit saatu mukaan kokoukseen (Ibid, 360). Mahdollisimman laaja osanottajapohja oli järjestäjille tärkeä ja kuvasi hyvin tuolloisen lähetysliikkeen ajattelua. Opillisia eroja luonnollisesti kosketeltiin jonkin verran. Niitä koskeva keskustelu ei kuitenkaan saanut johtaa päätöksiin, jotka olisivat voineet tulla yhteisen toiminnan esteiksi. Koettu yhteys ja lähetysyhteistyö olivat opillista pohdintaa tärkeämpiä. Tästä löytyi ekumenian sisältö KLN:ssa.

Tähän liittyi Edinburghissa 1910 KLN:ssa ajatus, että Jeesuksen ykseysrukouksen Joh. 17:21 toteuttamiseen tuli pyrkiä ekumeenisessa liikkeessä "suunnittelemalla, tekemällä työtä ja rukoilemalla yhdessä" (Ibid, 402). Lähetystyön haasteen suuruus koettiin ilmeisen vilpittömästi niin suureksi, että uskonnäkemysten erot minimoitiin ja suuretkin erot jätettiin sivuun. Ajateltiin, että "eroihin kiinni jääminen" estäisi suuren yhteisen tehtävän suorittamista. Tämänsuuntaiset ajatukset nousivat esiin ja kirjattiin KLN:n ensimmäisissä kokouksissa Lake Mohonkissa 1921, Oxfordissa 1923 (pykälä 32) sekä erityisesti Atlantic Cityssä 1925 (Appendix).

Vuosisadan alun lähetysliikkeen ja sen perintöä vaalineen KLN:n linjaa voisi jollain lailla kuvata Peter Meuderlinin eli Meldeniuksen lauseella (jota tunnettu ireenikko Calixtus sitten myös käytti oman ekumeenisen linjansa kuvaamiseen:) "Oleellisissa asioissa ykseys, epäoleellisissa asioissa vapaus, kaikissa asioissa rakkaus."

KLN: pitäessä jollain tavalla pintansa, tapahtui AVL:ssa 1930-luvulla yllättävän nopea ja masentava teologinen kehitys. Rauhaa rakastava Latourette, itse AVL:n kasvatti ja yksi sen kunniapuheenjohtajista, suomi liikettä voimakkaasti. Kysymyksessä ei ollut pelkkä lähetysinnon laskeminen, vaan teologinen muuttuminen koko lähetystehtävän tulkinnassa sosiaaliseen ja sekulaariin suuntaan. Kielteisen kehityksen kärjessä kulki kuitenkin WSCF, vaikka sen linjanmuutos ei ollut tasaista. Mm. barthilaisuuden kautta tulleet vaikutteet evankeliumin ja inhimillisen uskonnollisuuden jämäköittivät liikettä 1930 luvulla jonkin aikaa. nootti: Tästä asiasta Ruth Franzénin erinomainen väitöskirja Studentekumenik och väckelse antaa selkeän kuvan. AVL:n ja WSCF:n kehitys ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta KLN:oon.

Tulos KLN:n kehityksestä oli yhdeltä kannalta katsottuna "opittomuuden salliminen lähetystyön vuoksi" nimenomaan teologisissa rajakysymyksissä, vaikka monia suuria ja merkittäviä teologisia kysymyksiä olikin jatkuvasti pohdittu. Pelkkä lähetysyhteistyö ei ollut riittänyt. nootti: Tässä on syytä viita Thomas Shivuten väitöskirjaan, jossa tämä näköala selvästi todetaan. Opittomuuskorostus oli kuitenkin kiistaton.
Tällä oli kaksi rinnakkaisseuraamausta. Ensimmäinen oli hyvin suuri inklusiivisuus: tavoitteena oli mahdollisimman suuri ekumeenisen yhteyden kattavuus eli valmius hyväksyä mukaan myös sellaisia tahoja, joita ei voitu tai haluttu tutkia opillisesti. Mukana tässä kaikessa oli todellista huolta lähetystodistuksen yhtenäisyydestä, mutta hinnan suuruutta ei oikein tajuttu: todistuksen antajien keskinäisellä näkyvällä yhteydellä ei ole suurta merkitystä, jos todistuksen sisältö samalla altistuu relativismin ilmapiirille.

Toinen rinnakkaisseuraamus oli, että totuuskysymys jäi sivuun ja yhteyttä rakennettiin totuuden kustannuksella. Tämä jos mikä merkitsi myöhemmässä vaiheessa valmiutta opilliseen relativismiin. KLN:n lähetystraditio - huom: ei sen opittomuustraditio - merkitsi kuitenkin tiettyä erityisesti käytännön tasolla toimivaa sisäänrakennettua kontrollia, eräänlaista aina läsnä olevaa kriteeriä kaikkien uusien vaikutteiden lähetyspainotteisuudesta. Tämän toiminto tai mekanismi oli tietysti jossain määrin teologisesti varjeleva. Samanlaista ei ollut KMN:n puolella. Kun KLN:n sulauttaminen KMN:oon tuli ajankohtaiseksi 1950-luvulla, KLN ei voinut yhtäkkiä muuttaa perinnettään voimakkaasti opilliseen suuntaan. Näin ollen se ei pystynyt, vaikka monet sen sisällä olisivat epäilemättä sitä halunneet, ottamaan KMN:ssa oleviin lähetyksen kannalta ongelmallisiin teologisiin korostuksiin riittävän kriittistä teologista kantaa.

Nootti:
(Yhä tänään:Pohjoismaisen lähetysneuvoston kokouksessa: ei eroilla ole mitään merkitystä; Urhatun neuvottelu: ei mitään 1600-luvun dogmatiikkaa (ei jostain asiasta siksi keskustellakaan, että se on 1600-luvun dogmatiikkaa, vaan siksi, että siinä asiassa saattaa olla kysymyksessä jokin erittäin tärkeä raamatullinen totuus, jota mahdollisesti ja todennäköisesti myös 1600-luvun dogmatiikassa on pohdittu.)


KLN:n ja KMN:n integraatio


KLN:n ja KMN:n integraatio eli yhteensulautuminen, jota perusteltiin yhteyden ja lähetyksen yhteenkuuluvuudella, toteutettiin melko voimakkaasta vastustuksesta huolimatta KMN:n 3. yleiskokouksessa New Delhissä 1961. Teologisesti ja periaatteessa tämäntapaisia asioita tulee katsoa sen valossa, miten lähetyksen ja yhteyden keskinäinen suhde on Raamatussa esitetty. Ilmoituksen mukaan sekä lähetys että kristittyjen ykseys kuuluvat kiistatta kristilliseen uskoon. Tässä voidaan viitata uudelleen Joh. 17:21 sekä esim. Ef. 4: 4-5: "...yksi ruumis, yksi Henki, yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa" sekä yleensä koko siihen ajatuskulkuun, että Jeesuksen ruumis on yksi; ei ole monta Jeesusta, ei ole monta Jeesuksen ruumista. Muistettava on myös, että Jeesuksen ruumis eli Herran omien kokonaisuus ei voi olla monena, hajallaan, ikään kuin eri palasina, minkä monet innokkaat ekumeenikot näyttävät ikään kuin unohtavan.

Kristillinen ilmoitus on tunnetusti tulkittu kovin monin eri korostuksin ja perustulkintojen välillä on suuria kuiluja; myös erilaiset historialliset ja kulttuurelliset ympäristöt ovat luoneet erilaisia tulkintoja. On myös runsaasti ihmisistä, valtapyyteistä, luonnehäiriöistä, ja itsepäisyydestä, ylpeydestä yms. johtuvaa hajaannusta ja eripuraa, erimielisyyttä, eriseuroja ja lahkoisuutta, mikä näkyy suurena kirkollisena moninaisuutena. Kaikki tällainen synnyttää myös jatkuvaa jakautumista.

Kun sitten puhutaan kahdesta ekumeenisesta järjestöstä, KLN:sta ja KMN:sta, eivät raamattuargumentit tietenkään ole suoraan sovellettavissa. On otettava huomioon myös ekumeenisten järjestöjen teologianhistoriallinen kehitys, johon KLN:n osalta on viitattu edellä.

Integraatio perusteltiin massiivisesti ja monin varsin kestäviltä näyttävin argumentein. Lähetyksen ja yhteyden keskinäinen finaalisuhde johdettiin raja-arvoonsa. KMN:n keskuskomitean Rollen kokouksessa vuonna 1951 hyväksymä asiakirja "Kirkon kutsu lähetystyöhön ja ykseyteen" määritteli termin "ekumeeninen" lähetyksestä käsin siten, että käsitteet muodostuivat oikeastaan saman asian kääntöpuoliksi. 1950-luku oli KMN:ssa hyvin nopean muuttumisen aikaa mm. sen käsityksessä omasta "seurakuntaopistaan".

Integraatiota vastustettiin konservatiivien taholta KMN:n teologiaan vetoamalla. Tunnetuin vastustajista oli ehkä Stephen Neill, joka pelkäsi lähetyksen joutuvan integraation toteutuksessa täysin lapsipuolen asemaan kirkkojenväliseen yhteyteen nähden.

Integraatio oli yksi tämän vuosisadan suuri lähetysongelma, käytännössä eräänlainen lähetysumpikuja eräiden sen teoreettisten perustelujen oikeellisuudesta huolimatta. Tulkitsen integraation niin, että se merkitsi yhteyden voittoa lähetyksestä: Yhteen sulauttaminen ei käytännössä edistänyt lähetystä, vaan päinvastoin sulautti sen isoon koneistoon, jossa kaiken lisäksi oli alkamassa kiihtyvä teologinen liberalisoituminen.

Se merkitsi kahden erilaisen tähtäyspisteen ja korostuksen liittämistä yhteen. Neillin ja monen muut pelot osoittautuivat hyvin aiheellisiksi. Toisaalta integraatio toi näkyviin entistä kipeämpänä vanhan lähetysajattelun uuden tulemisen tarpeen ja valmisti näin hyvin pian toteutumisensa jälkeen tietä Lausannen lähetysajattelulle ja -liikkeelle. Kuuluisa Wheatonin evankelikaalisten teologien kokous ja julkilausuma näkivät päivänvalon jo 1966, saman vuonna, jolloin Lausannen liikkeen ensimmäinen suurtapahtuma, Berliinin maailmanevankelioimisen konferenssi järjestettiin.


Lausannen liike ja KMN

Lausannen liike ja KMN pitivät kumpikin omat maailmankokouksensa kesällä 1989, toinen Manilassa, toinen San Antoniossa. Kokousten referoinneissa on esiintynyt neljä tai viisi eri linjaa: 1. Kokoukset esitellään rinnakkain ja siinä valossa, että je ovat oleellisesti lähentyneet toisiaan. Perusteluina esitetään, että sosiaalinen vastuu on nyt nähty Lausannen liikkeessä aivan uudella tavalla ja vastaavasti KMN:ssa on ruvettu suhtautumaan evankelioimiseen oleellisesti myönteisemmin kuin aikaisemmin. Liikkeiden tulisi oikeastaan yhtyä yhteisen lähetystodistuksen vuoksi ja niin niitä ikään kuin patistetaan lähempään kanssakäymiseen. 2. Lausanne-liike vaietaan kuoliaaksi. 3. Tarkastellaan vain Lausanne-liikettä ja ajatellaan, ettei sen tarvitse olla mikään vastapaino KMN:lle, koska lähentymistä ajatellaan todella tapahtuneen; tämä kanta heijastaa tiettyä välinpitämättömyyttä siitä kielteisestä teologisesta kehityksestä, mikä KMN:ssa on jatkuvasti tapahtunut ja on jollain tavalla ehkä myönteinen, mutta samalla epärealistinen kokonaisuuden arvioinnissa. 4. Lausanne-liike ja KMN sekä niiden lisäksi vielä Rooman kirkon ja luterilaisuuden lähetysajattelu esitellään rinnakkain mahdollisimman objektiivisesti ilman kritiikkiä paitsi ehkä viitteen omaisesti.

(Nootti: Tätä edustavat mm. periaatteessa James Schererin tunnettu Gospel, Church, & Kindgom, joka on kirjoitettu jo 1987, sekä esim. meillä Smedjebackan Vidgade missionsvyer (1990). Tämän linjan kirjoittajat voivat omassa teologiassaan olla hyvin konservatiivisia.)

5. Objektiivinen ja kriittinen vertailu. Tätä on ollut ilmeisesti hyvin vähän. Käsittelyä edustaa hienosti Euroopan tunnustavien yhteisöjen teologisen killan laatima Frankfurtin julkilausuma vuodelta 1990
(Nootti: (World Missions Following San Antonio and Manila. Frankfurt Statement of the European Convention of Confessing Fellowships. Sen ovat allekirjoittaneet julkaisijan puolesta professori Peter Beyerhaus ja Oskar Sakrausky.

Julkilausumassa annetaan Manilan kokoukselle hieno tunnustus ja myönteisinä asioina mainitaan erityisesti Jeesuksen ainutlaatuisuuden korostus, julistuksen ensisijaisuus, sosiaalisen vastuun korostus ja vammaisten huomioon ottaminen, koko kirkon ja paikallisseurakuntien huomioiminen, vainottujen muistaminen sekä tunnuslausemuotoilu "Mission in the modern world without wordliness in mission" eli vapaasti suomennettuna "lähetys tämän hetken maailmassa mutta ei tämän päivän maailmasta".

Kokouksen omassa julkilausumassa, kohdassa 8 "Yhteistyö evankelioimistyössä" todetaan, että evankeliset kristityt ovat omalta osaltaan vastuussa "Kristuksen ruumiin rikkinäisyydestä, joka on suuri kompastuskivi maailman evankelioimisen tiellä." Kokous sanoo pyrkivänsä kohti "sitä totuuden yhteyttä, jonka puolesta Kristus rukoili". Tässä on merkittävää sanat "totuuden yhteys". On huomattava, että Lausanne I:n eli Lausannessa vuonna 1974 pidetyn kokouksen julkilausumassa kohdassa "Evankelioiminen ja kirkko" sanotaan, että "kirkon näkyvä yhteys totuudessa on Jumalan tarkoitus". Totuus-käsityksen ottaminen mukaan yhteydestä puhuttaessa on aivan ratkaisevaa ja oleellista näissä molemmissa Lausannen liikkeen keskeisissä asiakirjoissa.

Frankfurtin julkilausumassa arvioidaan San Antonion kokousta niin, että siinä nähdään "hyviä oivalluksia" ja muutamia "irrallisia anteja" (isolated contributions). Lopputulos on kuitenkin selvä: Julkilausuman laatijat toteavat valittaen, etteivät he voi nähdä mitään suunnanmuutosta Geneven Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen osastossa eli siis itse asiassa KMN:ssa; samat henkilöt ovat yhä vastuussa sen toiminnasta nootti: (Frankfurt statement 1990, 3).

San Antonion kokouksesta lähetettiin 160 delegaatin allekirjoittama avoin kirje Manilan kongressille. Kirjeessä viitattiin "moniin hyviin kokemuksiin" San Antoniossa, sekä pyydettiin Manilan kokousta antamaan tunnustusta KMN:n sosiaaliselle ja poliittiselle toiminnalle. Edelleen kirjeessä esitettiin, että on olemassa "konsensus" "ekumeenikkojen" and "evankelikaalien" kesken ja että Geneven Maailmanlähetyksen ja evankelioimisenosasto ja Lausannen liike järjestäisivät seuraavat konferenssinsa yhteistyössä yhtaikaa samassa paikassa (Ibid, 4). Lausannen liikkeen valtuuskunta ei hyväksynyt kirjeen ehdotusta. Perustelu hylkäämiselle esitettiin sanoilla "koska teologiset lähtökohdat ovat niin erilaiset, liikkeiden yhteys tai yhteen tuleminen johtaisi tuhoavaan sekaannukseen."

Nootti: "Because of the given theological pre-requisites such a coming together of both movements would lead to ruinous confusion"[!]. Kirjeen lähettäjien hyviä intentioita ja motiiveja ei ole syytä epäillä. Mielestäni kuitenkin Lausannen liikkeen tekemä päätös asiassa oli oikea ja ainoa mahdollinen.

On totta, että mainitussa kahdessa asiassa, diakonisen vastuun käsittämisessä toisaalla ja evankelioimisen legitimoinnissa toisaalla on tapahtunut muutoksia. Perusasetelmat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Lausannen liike on säilyttänyt pyrkimyksen yksiarvoisuuteen peruskysymyksissä keskeisenä linjakriteerinään. KMN taas on sallinut lähes rajattoman hajonnan/vapauden keskeisissä kysymyksissä. Tämä näkyy selvästi esim. lähetykseen liittyvissä perusasioissa. Kristillisen perustulkinnan ja muodollisen(kin) lähetyksen kokonaisrakenteen romahdus KMN:ssa 1960 alkaen dialogi-ohjelman sekä Upsalan 1968 ja Bangkokin 1972 kokousten myötä ei suinkaan ole, valitettavasti, korjaantunut. Esimerkkinä Eugene L. Stockwellin San Antoniossa antama vastaus kysymykseen "Onko Jeesus ainoa tie?". Hän antoi kysymykseen kolme vastausta: "on", "ei" ja "en tiedä". Hänen henkilökohtainen vastauksensa oli "on": hänelle kristittynä Jeesus on ainoa pelastustie. Mutta ei-kristityille, jotka etsivät rehellisesti Jumalaa ja joilla voi olla syvällinen Jumala-suhde, on Stockwellin mielestä vastattava: "Ei, Jeesus ei ole ainoa passi Taivaaseen." (Stockwell 1989, 343; Harjula 1990, 2)

Jos Lausannen liike "yhtyisi" nyt KMN:oon jollain organisatorisella ja/tai virallisella tasolla tai tavalla, seuraisi siitä ainakin, että nykyinen Lausannen liike hajoaisi ja että mahdollisesti perustettaisiin uusi Lausannen liike. Lausanne liikkeen tavoitteena yhteysajattelussa ei voi koskaan olla sellainen yhteys, joka tapahtuu opillisen, Kristuksen ainutlaatuisuutta ja eksklusiivisuutta koskevan kompromissiajattelun varassa nykyisen Lausannen liikkeen ja KMN:n kesken. Tämä tarkoittaa siis sitä, että Lausannen Liikkeen nykyinen perusta ei voi hävitä jonnekin. Jos taas käy niin, että siihen tähän asti sitoutuneet luopuvat siitä ja siirtyvät muualle, löytyy varmasti uusia ihmisiä, jotka haluavat sitoutua nykyiseen pohjaan.

Lähentymistä voi siis tapahtua käytännössä tietysti koko ajan siten, että henkilökohtaisella tasolla solmitaan kontakteja sekä siten, että eräät yksilöt puolin ja toisin lähestyvät toista linjaa ja joko jättävät omansa tai saavat omalleen toisen linjan tähänastisia kannattajia. Ne perustulkinnat, jotka ovat leimallisia kummallekin eri taholle, eivät häviä.

Kirjallisuutta:

Anastasios of Androussa
1989Keynote Address at San Antonio. IRM.

Beyerhaus, P. & Padberg, E. von, ed.
1990Der konziliare Prozess - Realität und Utopie.

Frankfurt Statement
1990 World Missions Following San Antonio and Manila. Frankfurt Statement of the European Convention of Confessing Fellowships. Issued by the Theological Convention, March 6-8, 1990.

Franzén, Ruth
1987 Studentekumenik och väckelse. Finlands kristliga studentförbund i internationell brytning 1924-1950. Diss. (Student Ecumenism and Revivalism. The Student Christian Federation of Finland at the International Crossroads 1924-1950.) - Finska kyrkohistoriska samfundets handlingar 140. Helsingfors.

Harjula, Raimo
1990 Kristillisen lähetystyön kohtalonkysymys 1990-luvulla: Minkä sisällön annamme käytännössä pelastukselle Jeesuksessa Kristuksessa. Esitelmä Nokian Urhatun lähetysteologisessa seminaarissa 10-11. 10.1990. Moniste.

IMC Lake Mohonk
1921Minutes of the first meeting of the IMC at Lake Mohonk, N.Y. October 1-6, 1921.

IMC Oxford
1923Minutes of the second meeting of the IMC at Oxford. July 9-16.

IMC Committee Atlantic City Appx
1925Minutes of the Committee of the IMC. Atlantic City, N.J. January 11-15, 1925. Appendix: International Missionary Co-operation.

Shivute, Thomas: 1981 The Theology of Mission and Evangelism in the International Missionary Council from Edinburgh to New Delhi. Diss. Missiologian ja ekumeniikan seura r.y. SLS. Helsinki/ Pieksämäki. 1980. - Kirjaesittely. - Perusta.


Smedjebacka, Henrik
1990Vidgade missionsvyer. Vasa.

Stockwell, E.
1989Mission Issues for Today and Tomorrow. IRM.

Asiaan on meillä perehtynyt mm. Timo Vasko. Hänen laaja esitelmänsä aiheesta (elokuu 1991) on pidetty vasta tämän kirjoittamisen jälkeen.
---------------------------

Myös tätä kysymystä (integraatiota) lähetyksen ja yhteyden yhteen liittämisestä on mahdollista tarkastella teologisesti lähetyksen ja yhteyden finaalisuhteen kannalta.

Takaisin
=> Lähetys