Takaisin
=> Lähetys

Luther ja maailmanlähetys

Artikkeli Perustaan 1992 teoksen Öberg, Ingemar: Luther och Världsmissionen pohjalta.
Öberg, Ingemar: Historisk-systematiska studier med särskild hänsyn till bibelutläggningen. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi. 1991. Lunde Forlag, Oslo & EFS-förlaget, Uppsala. - Artikkeli/ Kirjaesittely. - Perusta. Liitteenä lyhyt bibliografia.

Viime vuonna (1991) ilmestyi laaja, lähes 700 sivuinen Lutherin lähetysajattelusta tehty tutkimus Luther och världsmissionen (Luther ja maailmanlähetys, 1991).Öberg, Ingemar: Luther och världsmission. Historisk-systematiska studier med särskild hänsyn till bibelutläggningen. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi. Åbo. 1991. 670 s. Lunde forlag, Oslo & EFS-förlaget, Uppsala.
Sen on kirjoittanut ruotsalainen professori Ingemar Öberg, joka on Norjan lähetysseuran Lähetyskorkeakoulun (Misjonshögskolen) systemaattisen teologisen professori Stavangerissa. Tämä oppilaitos on samalla yksi Norjan kolmesta teologisesta tiedekunnasta. Kirjoittaja on tehnyt merkittävän suurtyön tutkiessaan perusteellisesti Lutherin lähetysajattelua. Tutkimus perustuu Lutherin koko lähdeaineiston huolelliseen selvittämiseen.

Otsikon kysymys Lutherista ja lähetyksestä on ollut jo pitkään monien keskustelujen kohteena. Puhdasoppisuuden ajan luterilaisuus torjui kirkon lähetysvelvoitteen mm. sellaisen oletuksen perusteella, että "apostolit olivat jo vieneet kristinuskon sanoman koko maailmaan". Alkuseurakunnan saaman tehtävän ei enää katsottu olevan voimassa. Tällaisen ajattelun vallitessa oli luonnollista pyrkiä tulkitsemaan Lutherin ajattelua samansuuntaisesti. Osittain tästä seurasi luterilaiseenkin kirkkoon iskostunut ajatus, että lähetys olisi ollut Lutherille vieras sekä periaatteessa että käytännössä. Tämä tulkinta osoittautuu Öbergin tutkimuksen valossa perusteellisesti vääräksi.

Eri tulkintoja Lutherin suhteesta lähetykseen

Ajatus Lutherin vieroksuvasta suhtautumisesta lähetykseen on luonnollisesti levinnyt luterilaisten kirkkojen ulkopuolellekin. Uuden ajan lähetystyön ja lähetysteologisen tutkimuksen tuomio Lutherista on siis lähes kautta linja ollut pääosin kielteinen. Keskustelussa on kuitenkin esitetty ainakin seuraavat kolme tasapainottavaa näkemystä.

Ensinnäkin on haluttu painottaa Lutherin uskonpuhdistehtävää kaiken uuden ajan protestanttisen lähetystyön mahdollistajana. Ilman vapauttavaa evankeliumia ei lähetystyö luonnollisestikaan voisi elää. Ilman evankeliumin sanomaa lähetystyö kuihtuisi kulttuurin leivittämiseksi, hyväntekeväisyydeksi, kehitystyöksi. Näin Lutherin teologinen panos on nähty - vaikka epäsuorastikin - ratkaisevaksi uuden ajan lähetystä edistäneeksi tekijäksi.

Toiseksi Lutherin reformatorinen löytö on nähtävissä kuin "kiven heittämiseksi veteen": evankeliumin aallot leviävät veden pintaa pitkin joka suuntaan, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kiven putoamispaikasta. Tämä painotus liittyy läheisesti edelliseen kohtaan, mutta dynamisoi sen ja lisää puhtaasti dogmaattiseen näkökulmaan evankeliumiin itseensä kätkeytyvän eteenpäin hakeutuvan, käytännön tasossa toteutuvan ulottuvuuden. Näin Lutherin evankeliumilöytö on jo sinänsä maailmanlähetyksen uusi alku.

Kolmanneksi: Lutherin elämäntilanteesta on esitetty painokkaasti historiallis-maantieteellis-yhteiskunnallinen tulkinta, jonka mukaan lähetystyön käytännöllinen suorittaminen Lutherin ajan saksalaisista protestanttisista seurakunnista käsin oli sula mahdottomuus. Tällöin on viitattu toisaalta roomalaiskatolisten maiden merenkulkumonopoliin ja toisaalta turkkilaisten hallussa olevien kaakkois-Euroopan alueiden muodostamaan läpipääsemättömään muuriin. Tältä pohjalta on osoitettu syvällistä ymmärtämystä sitä kohtaan, ettei Luther organisoinut käytännön lähetyshankkeita. Tässä näkökulmassa on arvokasta nimenomaan se, ettei Lutherin toiminnassa havaittavaa käytännön lähetystyön puutetta tai vähyyttä tulkita kielteiseksi tai välinpitämättömäksi suhtautumiseksi lähetystyöhön. Tähän tulkintaa on luonnollisesti liitettävä se näkemys, että turkkilaisten islam-vyöhyke ei ollut ainoastaan muuri, jonka yli ei päästy, vaan että se itsessään oli Lutherin ajattelussa selvä lähetyskohde.

Nämä ja niihin verrattavat tasapainottavat ajatukset Lutherista ja lähetyksestä keskusteltaessa ovat oikeaan osuvia ja totuudellisia. Niitä ovat tuoneet viime vuosina esille mm. yhdysvaltalainen James Scherer kirjoissaan Mission and Unity in Lutheranism (1969), ...that the Gospel May be Sincerely Preached Throughout the World (1982) ja Gospel, Church, & Kingdom (1987), norjalainen Jan-Martin Berentsen, myös hän Stavangerin proofessoreita, tutkimuksessaan Teologi og misjon (1990) sekä tanskalainen Johannes Aagaard useissa Lutheria lähetystä koskevissa julkaisuissaan. Suomessa on Per-Olof Malk käsitellyt Lutherin ja lähetyksen suhdetta huomiota herättäneessä artikkelissaan Onko lähetys luterilaisuudelle vierasta? (Perusta, 1978). Öberg viittaa erittäin myönteisesti Juhani Forsbergin tutkimuksiin Abraham als Paradigma der Mission in der Theologie Luthers (1982) ja Das Abrahambild in Theologie Luthers (1983) sekä mainitsee Juhani Pörstin artikkelin Luthers syn på evangelisation (1984).


Lutherin lähetysajattelun tutkiminen

Öbergin laaja tutkimus osoittaa, ettei Luther käytä termejä "maailmanlähetys" ja "lähetys" niiden nykyisessä teknisessä merkityksessä, jossa ne viittaavat maailmanlaajan evankeliumin julistamiseen. Tällainen terminologia on paljon Lutherin aikaa myöhäisempi. Käsitteet senden/Sendung ja mittere/mission (lähettää/lähettäminen) sen sijaan esiintyvät Lutherilla. On myös selvää, että Lutherin kirjoituksissa lähetyksen perusteet ja periaatteet ovat enemmän esillä kuin lähetyskäytäntö. Aineisto osoittaa kuitenkin, että Luther ei esitä ainoastaan lähetyksen perustelua syvällisesti ja laajasti, vaan myös vetoomuksia ja ehdotuksia lähetystyön käytännön suorittamiseen.

Etsiessään Lutherin lähetysajattelun sisältöä Öberg tarkastelee Lutheria ennen kaikkea uskonpuhdistajana ja raamatunopettajana. Näin Lutherin raamatunselitys (bibellutläggning) nousee suhteellisen keskeiseen asemaan lähteistön läpikäymisessä siitä rippumatta, missä muodossa ja yhteyksissä raamattuopetus on annettu (kommentaarit, saarnat, pääteokset jne.). Tutkimuksen luvussa 2 käsitellään Lutherin teologian eräistä keskeisiä alueita, kuten hänen käsitystään ilman Kristusta elävän ihmisen asemasta ja tilasta, Jumalaa koskevan tiedon lähteistä, kirkkokäsityksestä (seurakuntaopista) ja Kristuksen kirkon ykseydestä sekä yleisestä pappeudesta ja virasta. Luvussa 3 Öberg erittelee Lutherin raamatunselityksen VT:n, evankeliumeiden ja UT:n muun aineiston osalta. Luvussa 4 tutkitaan Lutherin suhdetta lähetyksen konkreettiseen toteuttamiseen. Tässä Öbergin lähdeainestoon tulevat keskeisesti mukaan Lutherin erityisteokset mm. juutalaisista ja turkkilaisista.


Ihmisen luonnollinen Jumalan-tuntemus

Lutherin mukaan evankeliumia tuntemattomalla ihmisellä ei ole mitään todellista tietoa Jumalasta, kun tarkoitetaan tietoa pelastuksen mahdollisuudesta ja kun Jumalalla tarkoitetaan Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. Jotain tietoa Jumalasta Luojana ihmisellä kyllä on esim. Rm. 1: 19-20 ja 2:14-15 mukaan, mutta tällä tiedolla ei ole mitään pelastavaa merkitystä. Jumalan yleisen ilmoituksen piirissä ihmiselle välittyy täysin vääristynyt kuva Jumalasta.

Öbergin tulos Lutherin perusnäkemyksestä Roomalaiskirjeen alkulukujen sanoman valossa on pääkohdissaan seuraava. Ihminen odottaa tuntemattomalta jumaluudelta hyvää, eli pitää jumalanaan sitä tai häntä, jolta hän odottaa apua. Syntiinlangenneessa tilassaan ihminen ei kuitenkaan voi uskoa, että Jumala olisi armollinen juuri hänelle eli "juuri minulle" (pro me). Niinpä ihminen luo ajatuksissaan turmeltuneen ymmärryksensä ja toiveittensa mukaisen oman jumalan. Mutta tilanne osoittautuu umpikujaksi: juuri tällainen jumala ei voikaan auttaa ketään ja on ehdottoman varmasti epäjumala, jonka edessä ihminen katsoo voivansa tulla ansiolliseksi lain tekoja tekemällä.

Luonnollinen Jumalan-tuntemus johtaa ihmisen ainoastaan lainomaisuuden/laintekojen ja omavanhurskauden läpitunkemaan epäjumalanpalvelukseen. "Cognitio naturalis on aina ja ainoastaan cognitio legalis" eli luonnollinen Jumalan-tuntemus on välttämättä aina ja yksinomaan sellaista uskonnollista ajattelua, jossa ansiollisuus Jumalan edessä katsotaan saatavan lain vaatimuksia täyttävillä ihmisen teoilla. Ihmisen (uskonnollinen) järjenkäyttö ja Jumalan viisaus sulkevat toisensa pois pelastuksen asiassa (mm. 49-75, 107-108, 248, 495). Luonnollisen ihmisen tila on syvimmältään pimeyttä (160, 173).


Pelastuksen lähde

Tämän yhteydessä on erittäin valaisevaa seurata Lutherin selitystä kohdasta Jh. 1:4 ja 8: Ja hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus...Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Lutherin mukaan näissä jakeissa ei ole kysymys pelastumisesta Kristuksen kirkon ulkopuolella tai, nykytermeillä sanottuna, "anonyymista Kristuksesta", joka jo olisi nimettömänä kaikkialla läsnä. Jakeiden sanoma on päinvastoin, että pelastukseen välttämättä tarvittava "valo" on absoluuttisessa mielessä sidottu vain ja pelkästään Kristukseen, jonka ainoastaan evankeliumin sana ja sakramentit välittävät ihmiselle ja joka on otettava uskolla/uskossa vastaan.

Lutherin ajatus pelastavan sanan kulusta ja vaikutuksesta on seuraava: Isä -> Poika -> Pyhä Henki -> sana ja sakramentit -> maallikoiden todistus ja virkaan liitetty armonvälineiden käyttö -> uskon syntyminen ja säilyminen (117). Periaatteessa ei voida tehdä eroa sisä- ja ulkolähetyksen välillä, kun asioita tarkastellaan tästä näkökulmasta, ts. sama järjestys pätee aina ja kaikkialla; myös sanoma on sama (380).

Saarnavirkaan liittyy aina oikea, julkinen kutsu, mutta Luther tiedostaa erityistilanteiden vaatimukset, joihin kristitty joutuu keskellä pakanallista ympäristöä: "Kun kristitty on paikassa, jossa ei ole ketään kristittyä, hän ei tarvitse muuta kutsua...hän on velvollinen saarnaamaan eksyneille pakanoille ja epäkristillisille ihmisille ja julistamaan veljellisen rakkauden tähden..." (131). Luther tunnustaa tässä periaatteen, jonka mukaan lähetystyö voidaan nähdä (myös) erityistilanteena seurakunnan perusjärjestyksen/konstituution näkökulmasta.

Luther näkee evankeliumin leviämisen ja levittämisen olevan kaikkialla Saatanan hyökkäysten kohteena. Perkeleen teot ovat jatkuvasti nähtävissä kaikessa tapahtumisessa, luomakunnassa ja langenneessa ihmisessä (46-48, 368-369). Öberg ilmaisee Lutherin ajatuksen varsin nykyaikaisesti: Lähetyskenttä on Saatanan linnoittamaa ja miinoittamaa aluetta (47). Lutherin realistinen näkemys demonisesta todellisuudesta on erittäin tärkeä painotus nykyiseen missiologiseen keskusteluun, jossa tämä näkökohta varsin yleisesti vaietaan kuoliaaksi.


Lutherin VT:n tulkinta

Aabrahamin siemen, Kristus, ja syntien anteeksiantamus hänessä ovat Lutherille luovuttamaton osa kristillisesti tulkittua Vanhaa testamenttia. Näin vanhan liiton lähetys on mahdollista mieltää ja esittää kristillisin käsittein. Lutherin Abraham-tulkinnalla on keskeinen sija hänen VT:a koskevassa lähetysajattelussaan. Abrahamin saamaan lupaukseen kytketty pelastusevankeliumi ja sen universaalisuus olivat Jumalan näkökulmasta täyttä todellisuutta jo kauan ennen Moosesta, lakia ja omaisuuskansaa Israelia. Jo patriarkat levittivät sanomaa tietoisesti lähiympäristöön missä he kulkivatkin. Aabraham oli kuin "piispa". Siinä toteutui Jumalan lähetys (missio Dei) seurakunnan lähetyksen (missio ecclesiae) kautta, mikä jatkuu yhä.

Luther näkee, että evankeliumi välittää pelastuksen sekä pakanoilla että juutalaisille (287-296) ja että se hänenkin aikanaan kulkee jatkuvasti eteenpäin maailmassa, jossa se joko otetaan vastaan tai hylätään (142). Lähetystehtävää ei ole suoritettu loppuun (149, 193). Evankeliumi on pantu liikkeelle, mutta se ei ole saavuttanut vielä kaikkia. Lähetystehtävä on luonteeltaan sentrifugaalinen, keskustasta ulospäin suuntautuva. Se rikkoo Siinain liiton partikularismin. Öberg huomauttaa, että Luther kääntää sentrifugaaliseksi jopa sellaisenkin kohdan, joka sisältää sentripetaalisen, keskihakuisen, lähetysmotiivin (Jes. 66:18-19; s. 162)!


Lähetys evankeliumeissa

Lähetyskäsky on Jeesuksen testamentti seurakunnalle. Matteuksen lähetyskäsky kytkeytyy Lutherilla kolminaisuusoppiin ja kasteteologiaan. Keskeisimmän sijan saa Markuksen lähetyskäsky (16:15). Tehtävä on suunnattava koko maailmaan, mikä tuli mahdolliseksi helluntain Hengen vapautettua seurakunnan periaatteessa kaikista niistä siteistä, jotka muuten olisivat sitoneet sen yhteen paikkaan (173). Ainoa tapa rakentaa seurakuntaa on sana ja sakramentit, joita ilman Jumalan valtakunta "ei voi tulla". Vertaukset ovat Lutherille lähetysvertauksia.

Valtakunnan leviäminen ei pysähdy meihin, vaan jatkuu pakanoiden keskuudessa aikojen loppuun asti. Tässä yhteydessä Iso katekismus on hyvä lähde. Missio ei päättynyt apostolien aikaan (183, 193). Evankeliumi on pantu liikkeelle, mutta ei ole saavuttanut vielä kaikkia (194). Lähetyskäskyn kohteeseen sisältyvät sekä saksalaiset että kaikki pakanat. Öberg toteaa, että evankeliumin universaalisuuden painotus vie Lutherin teologiassa väistämättä julistamisen velvoitteeseen eli lähetyksen käytäntöön (188). Kaikilla seurakunnan jäsenillä on vastuu viedä evankeliumia eteenpäin.

Ihmeet ovat nimenomaan siinä, että evankeliumi ja sakramentit pitävät ihmiset uskossa ja näin kaatavat perkeleen. Lähetyksessä sanan julistus on näin keskeisintä, ei esim. parantaminen. Erityisesti Luukkaan lähetyskäsky painottaa sanomaa, jonka varsinainen sisältö on sanoma Jeesuksesta lain ja evankeliumin sekä uskonvanhurskauden näkökulmasta julistettuna.

Lutherin lähetysajattelussa kolmiyhteinen Jumala on aina painotetusti työn subjekti ja sinänsä välttämättömät työn inhimilliset välikappaleet jäävät usein taka-alalle. Koska Kristus on korotettu Isän oikealle kädelle, kytkeytyvät Kristuksen lähetys (missio Christi) ja seurakunnan lähetys (missio ecclesiae) toisiinsa erittäin läheisesti (186, 212, 250, 369). Jumalan valtakunnan leviämistä leimaa salattuna oleminen. Kirkon on lisäksi jatkuvasti taisteltava syntiä ja harhaoppeja vastaan. Työhön kuuluvat aina myös risti ja kärsimys sekä vastustus (211, 242, 256). Lähetystyön tulosten vähyys ei saa masentaa (365). Lähetystyötä pitää kuitenkin aina muistaa esirukouksin. Erityisesti vastakääntyneiden puolesta tulee rukoilla. Tällöin tulee erityisesti pyytää sitä, että he kasvaisivat uskonvanhurskauden tuntemisessa (367). Esirukoukseen kuuluu aina myös kiitos (359-369).


Lähetys Apostolien teoissa ja UT:n kirjeissä

Helatorstain ja helluntain tapahtumat aloittavat kirkon lähetysajan. Kristuksen seurakunta lähetetään maailmaan viemään armon sanomaa (225, 227). Pyhä Hengen paikka lähetyksessä avautuu siitä käsin, että Hän toimii sanan ja sakramenttien kautta (186, 207). Näin Pyhä Henki, julistus ja saarnavirka kuuluvat yhteen (212). Monelta kannalta hyvin merkittävä on se Lutherin tulkinta, että helluntai suuntaa lähetyksen näköalat ennen kaikkea globaalisuuteen, ei yksinomaan Pyhään Henkeen (229).

Opillisuuden painotus kasvaa tässä osassa lähteistöä. Kuten edellä on jo käynyt ilmi, Lutherin koko tulkinnan perustana on trinitaarinen kokokonaiskehys. Painotus on kuitenkin hyvin toisenlainen kuin esim. Luterilaisen Maailmanliiton lähetysasiakirjassa Yhdessä Jumalan lähetyksessä (Together in God's mission, 1988), jossa trinitaarinen kokonaistulkinta on suoritettu pitkälle ilman lain ja evankeliumin erottamisen näkökulmaa, ikään kuin siitä erossa. Tämän on maininnut myös Juhani Koivisto arvioidessaan Öbergin tutkimusta Uusi tie -lehdessä 11.3.1992.
Tällainen ei ole Lutherille mahdollista: kolmiyhteinen Jumala suorittaa lähetystään tietyn sanoman välityksellä. Ilman tätä sanomaa ei ole mitään Jumalan lähetystä, koska lähetys edellyttää sekä Suorittajan, suorittajat että sanoman.

Lain ja evankeliumin erottamisen sekä uskonvanhurskauden näkökulma olivat Lutherille absoluuttisella tavalla keskeiset (278-286). Esim. itsessään välttämätön rakkauden osoittaminen ei saa tulla "liian lähelle" vanhurskauttamisen opinkohtaa (299). Apostoli on oikea apostoli vain, jos hän julistaa evankeliumia Kristuksen (käskyn) mukaan (373). Lähetyksen tulee aina julistaa samaa, apostolista sanomaa (383), jonka sisältö on Kristuksen vanhurskaus (412-413). Uskon aitouden tae eivät ole ihmeet, vaan evankeliumi; kääntyminen Kristuksen puoleen on suurempi ihme kuin parantuminen (394-395). Mission ainoa "ase" on sana (412).

Luther puhuu julistetun sanan uskoa synnyttävästä voimasta; sana on armon välikappale, ei ainoastaan informaatiota armosta (242, 270-278). Sellainen mystiikka, joka sivuuttaa ulkoisen sanan, torjutaan (232). Jos julistuksesta puuttuu anteeksiantamus, on kysymyksessä Saatanan oppi (244).

Evankeliumin tullessa ei-kristilliseen maahan ei maallisen regimentin piirissä toimivia oikeita (luomisjärjestysten mukaisia) asioita tarvitse muuttaa. Ei-kristillistä esivaltaa on toteltava, mikä on osa oikeasta ja hyvin välttämättömästä elämän todistuksesta (252, 332-359). Tämä mukautuminen eli akkommodaatio ei saa kuitenkaan koskaan merkitä evankeliumin tuhoa eli lain ja evankeliumin sekä uskonvanhurskauden kaatumista (247).

Kaikkien kristittyjen on mitä suositeltavinta oppia antamaan henkilökohtainen todistus uskostaan (406-408) ja jokaisen pakanoiden keskellä olevan kristityn tulee julistaa Kristusta. Tämän Luther sovittaa hypoteettisesti myös itseensä: "Jos olisin turkkilaisten keskellä, julistaisin majapaikkani isännälle" (240, 620, 623, viite 462)!

Apostolit lähetettiin koko maailmaan, mutta työ on yhä kesken (375-376, 419, 424). Vastuu työstä on annettu Kristuksen koko kirkolle - ei kenelläkään yhdellä kirkkoherralle tai piispalle. Näin Luther samalla torjuu paavin vaateet johtaa kristikunnan lähetystyötä (ks. myös 621-622). Maailmanlähetyksen toteutuminen tapahtuu Lutherin ajattelussa rajoitettujen alueiden puitteissa, mutta on silti globaalia, maailmanlaajaa, koska tämän "aluejaon" tulee kattaa koko maailma (375-376, 414-415).


Luther ja juutalaislähetys

Dass Jesus Christus ein geborner Jude sei (1523), Wider die Sabbather (1538) sekä Von den Juden und ihren L~ugen (1543)
(Jeesus Kristus, juutalaisista syntynyt; Sapattikiihkoilijoita vastaan sekä Juutalaisista ja heidän valheistaan) ovat päälähteet selvitettäessä Lutherin näkemystä juutalaislähetyksen teologiasta ja käytännöstä. Ensimmäinen teos on tutkijoiden keskuudessa aivan yleisesti nähty suoranaiseksi lähetyskirjoitukseksi (457), viimeisessä sen sijaan lähetysmotiivi on kutistunut ja jäänyt muun aineksen alle, mutta ei ole täysin kadonnut. Lutherin asenne juutalaisiin tiukentui selvästi 1540-luvulle tultaessa. Öbergin tutkimus osoittaa, että Lutheria ei voida missään tapauksessa pitää antisemitistinä tai -juutalaisena (438,460). Lutherin mukaan Jumala on osoittanut juutalaisiin kohdistuneella valinnallaan heille suuremman kunnian kuin millekään muulle kansalle (459).

Syvin ristiriita oli juutalaisiin oli teologisella taholla: nämä eivät tunnusta Jeesusta Messiaaksi (lue: Kristukseksi; 439, 442-445,480) eivätkä uskonvanhurskautta (442, 444, 490, 507) ja häpäisevät näin Kristusta. On merkillepantavaa, että Luther ei perustele kantaansa juutalaisten syyllisyydellä Jeesuksen tappamiseen (447, 482, vrt. 551).

Luther mainitsee usein neljän tahon liittoutuman (juutalaiset, paavi/paavin kirkko, nimikristityt, hurmahenget; myöhemmin turkkilaiset ovat usein väärien kristittyjen tilalla), joka vastustaa Kristuksen evankeliumia (444, 445,470,535,552 ym.). Samalla kun nämä ryhmät ovat 'saatanan puolella taistelevia joukkoja', he ovat kristittyjä lähinnä oleva lähetyskenttä (475-476).

Luther samaistuu Paavalin parahdukseen Rm. 9:1-5, joka heijastaa syvää rakkautta Jumalan omaisuuskansaa kohtaan (443, 524,ks. myös 497). Luther varoitta kristittyjen ylpeydestä juutalaisia kohtaan ja toteaa, että kristikunnassa itsessäänkin on epäselvyyttä uskonvanhurskaudesta. Joka kiroaa juutalaisia, ei voi johtaa heitä kääntymykseen Kristuksen puoleen (443). Juutalaisia ei saa vihata, vaan heitä on päinvastoin rakastettava (448-452, 478-479), vaikka Luther välillä ajatteli, että hänen oma ystävällisyytensä vain syvensi hänen kohtaamiensa juutalaisten paatumusta (487).

Sekä juutalaisia että pakanoita on kutsuttava Jumalan valtakuntaan (446). Luther uskoi sanan ja rukouksen voimaan voittaa (ainakin muutamia) juutalaisia Kristukselle (446, 448,450,454,536), mutta koki tilanteen käytännössä usein toivottomaksi juutalaisten paatumuksen vuoksi (523). Juutalaisille on ilmoitettava evankeliumin totuus, minkä jälkeen heidän on kaikessa rauhassa saatava ottaa siihen kantaa (450-451). Jeesuksen osoittaminen VT:n lupaamaksi Messiaaksi saa keskeisen sijan Lutherin omassa raamattuopetuksessa suhteessa juutalaisiin (491). Usein toistuvia kohtia ovat mm. Gen. 49:10 messiaaninen Silo-teksti (508) sekä Daavidin kanssa tehty iankaikkinen liitto (512).

Toisaalta Luther sanoo, että pakkokeinot juutalaisia vastaan vain pahentaisivat lähetystilannetta (439), esim. juutalaisten kirjoja ei saa polttaa (445). Toisaalta hän kuitenkin esittää ankaria toimenpiteitä, erityisesti ns. 7-kohdan ohjelman. Mistä muutos johtui? Lutherin kiristynyt yhteiskunnallinen asenne juutalaisiin johtui osittain juutalaisten itsensä tekemästä käännytystyöstä (499). Hän halusi myös välttää saksalaisten joutumisen osasyyllisiksi juutalaisten harjoittamaan pilkkaan; tämä näytteli selvästi ratkaisevaa osaa Lutherin suostumisessa synagogien polttamisajatukseen (526,530). Myös koronkiskonta (jota saksalaiset Lutherin mukaan itsekin harjoittivat!) saa jatkuvasti tuomion Lutherilta (mm. 528-529). Juutalaisten olo Saksassa oli problemaattista ajan yhtenäiskulttuurin ja siis nimenomaan cuius regio, eius religio (kenen maa, sen uskonto) -periaatteen valossa. Tältä kannalta katsottuna juutalaisten tulisi olla omassa maassaan (527,530). Heillä ei ollut oikeutta kumota saksalaista yhteiskuntaa. Lutherille oli selvää, että mahdolliset toimenpiteet juutalaisia vastaan tuli valtion suorittaa, ei kirkon.

Näiden seikkojen valossa tarkasteltuna Lutherin kireä asenne juutalaisiin 1540-luvulla tulee aivan uuteen valoon, vaikkei ei tietenkään sellaisenaan hyväksyttäväksikään. On myös huomattava, että Luther vaati saksalaisille samoja rangaistuksia kuin juutalaisille. Lutherin perusteluissa ei ole lainkaan kysymys samankaltaisesta asenteesta, joka aikanaan vei juutalaiset keskitysleireille (533-534). Luther palaa lopuksi täysin reformatoriseen, evankeliumi-keskeiseen lähetysnäkyyn suhteessaan juutalaisiin (543). Öberg ihmettelee oikeutetusti, miksei tätä ole tutkimuksessa tuotu selvemmin esiin. Mm. muuten niin kriittinen Von den Juden und ihren Lügen päättyy lähetysrukoukseen juutalaisten puolesta (545).


Luther ja islamlähetys

Toisin kuin juutalaislähetyksen suhteen Lutherin ajattelu evankeliumin julistamisesta turkkilaisille (=muslimeille) ei juurikaan muuttunut vuosien varrella. Apologia, lähetyksen perustelu sekä sen toteuttamisohjeet ovat koko ajan esillä. Turkkilaiset ovat Jumalan ruoska länsimaiden kirkon kurittamiseksi sen katumattomuuden tähden. Tällainen piiska voi olla esim. rutto, paavi tai sitten juuri turkkilaiset (563 ym.). Samalla nämä edustavat pahan valtaa ja ovat väärän oppinsa vuoksi Saatanan työkaluja. Paavi on Lutherille antikristuksen henki ja turkkilaiset antikristuksen liha (564).

Turkkilaisten uhatessa Eurooppaa on kansan ensisijaisesti tehtävä parannus ja rukoiltava paljon (566-568). Siinä ei ole mitään ongelmaa, että (kristillinen) valtio käy (puolustussotaan) turkkilaisia vastaan tilanteen niin vaatiessa ja että yksittäiset kristityt palvelevat tällaisessa sodassa (569-574). Luther ei alkuunkaan hyväksy paavin suunnittelemaa uskonsotaa/ristiretkeä turkkilaisia vastaan. Tällaiset miekkalähetykset ja vastaavat yritykset kohdistuvat suorastaan itseään Jumalaa vastaan, elleivät kristityt ennen kaikkea taistele ensin (omaa) syntiä(än) vastaan (560-561, 570-). Ristiretkissä myös sekoittuvat maallinen ja hengellinen regimentti (569).

Sen, joka haluaa puhua Kristuksen puolesta muslimille, on tunnettava Koraani (579). Luther valittaa vuonna 1529, ettei hänellä ole vielä käytettävissään Koraanin koko tekstiä. Lähteistä käy ilmi, että hän kuitenkin tunsi varsin hyvin suuria osia Koraanista. Hän arvosti Ricolduksen Confutatio Alcorani -teosta, jota hän oikeutetusti piti tasapuolisena islamin kritiikkinä. Monien vaiheitten ja mm. Lutherin esittämien voimakkaitten vetoomusten jälkeen julkaistiin Sveitsissä 1542 latinankielinen Koraani, jota Luther saksansi vapaasti Ricolduksen teoksen uuden painoksen yhteydessä (577). Ensimmäinen täydellinen latinankielinen vapaaseen käyttöön päästetty koraanilaitos julkaistiin lopulta monien empimisten jälkeen Theodor Biblianderin nimissä Z~urichissä 11. tammikuuta 1543.
Luther katsoo, että Koraani paljastaa islamin valheet (633).

Luther koki islamin mieltävän itsensä absoluuttiseksi ja lähetystyötä tekeväksi uskonnoksi (585,588). Islam on ihmisoppia, joka ei tunnusta Kristusta, Kolminaisuutta eikä evankeliumia. Se on areiolaisuutta ja rakentaa ihmisten omaa vanhurskautta; se on lain uskonto (590, 595, 599, 600, 603-609), jonka kannattajat ovat tuomion alla ja Kristuksen ulkopuolella. Samalla Luther samaistaa Allahin ja saatanan (Allah...är...en Satan; 590) eli pitää Allahia demonina. Muhammed on Saatanan apostoli (597).

Luther antaa tunnustusta muslimien järjestäytyneestä yhteiskunnasta ja pitää heitä yleisesti ottaen kunnollisina, rehellisinä ja järkevinä ihmisinä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat usein 'parempia kuin saksalaiset' (610). Samalla Luther kuitenkin syyttää heitä tappamisesta, ylpeydestä, kostonhimosta, aistillisuudesta, moniavioisuudesta, naisen halventamisesta ja homoseksualismista (612-617).

Luther kysyy, mikseivät paavilaiset julista turkkilaisille; heillä olisi nimittäin ollut siihen aivan toisenlaiset käytännön mahdollisuudet kuin uskonpuhdistuksen alueiden ihmisillä (621-622). Luther toteaa terävästi myös, että muslimien hurskaus vetää ja kirkon ulkokultaisuus työntää vastenmielisyydellään ihmisiä islamiin (583).

Luther tiedostaa islamtyön vaarat ja vaikeudet (621). Käytännön islam-lähetystä ajatellen on erityisesti pantava merkille Lutherin toistuvat maininnat niistä monista kristityistä, jotka ovat jääneet tai mahdollisesti jäävät sotavankeina turkkilaisten vallan alle (620,627). Heidän on ennen kaikkea pysyttävä uskossa ja todistettava oikealla, nöyrällä elämällään; he eivät saa paeta eivätkä tehdä itsemurhaa (628-630). Luther ilmaisee halunsa itsekin saarnata Turkissa (ks. yllä; 240, 620, 623, viite 462).

Tässä erittäin hienossa ja suunnattoman tärkeässä tutkimuksessa herättää kysymyksiä ainoastaan pitkähkö ekskurssin omainen jakso UT:n kehotuksista, pareneesista. Aines ei tunnu sopivaan muuhun yhteyteen kiinteästi ja toiseksi pareneesi esitetään evankeliumiin, ei lakiin kuuluvaksi. Vaikka pareneesia ei välttämättä haluttaisikaan nähdä samanmuotoiseksi laiksi kuin esim. dekalogi, on se aina kuitenkin palautettavissa Jeesuksen täydelliseen esimerkkiin ja on näin luonteeltaa nimenomaan lakia eli ts. kehotusten noudattamatta jättäminen on syntiä.

Berentsen, Jan-Martin
1990 Teologi og misjon. Trekk fra protestantismens historie fram til vårt århundrade. Oslo.

Forsberg, Juhani
1982 Abraham als Paradigma der Mission in der Theologie Luthers. - Lutherische Beiträge zur Missio Dei. Veröffentlichungen d. Luth.- Akad. Ratzeburg 3. Erlangen.

1983 Das Abrahambild in der Theologie Luthers. Pater fidei sanctissimus. Diss. Veröffentlichungen des Instituts fur europäische Geshichte Mainz. Abteilung fur Abendländische Religionsgeschichte. Hg. von Manns, Peter. Band 117. Stuttgart.

Koivisto, Juhani
1992 Luther ja maailmanlähetys. - Uusi tie.

Malk, Per-Olof
1978 Onko lähetys luterilaisuudelle vierasta? - Perusta.

Pörsti, Juhani
1984 Luthers syn på evangelisation. - Ekumenisk
orientering. Sigtuna.

Scherer, James
1969 Mission and Unity in Lutheranism. A Study in Confession and Ecumenicity. Diss. Philadelphia.

1982 ...that the Gospel May be Sincerely Preached Throughout the World. A Lutheran perspective on Mission and Evangelism in the 20th Century. LWF Report 11/12. Stuttgart.

1987 Gospel, Church, & Kingdom. Comparative Studies in World Mission Theology. Minneapolis.

Yhdessä Jumalan lähetyksessä
1988 Kirkon lähetystyön keskus. Helsinki. Original: Together in God's Mission: A LWF Contribution to the Understanding of Mission Mission. - LWF Documentation No. 26. Mimeographed. Geneve

Takaisin
=> Lähetys