Takaisin
=> Lähetys

Platon ja uskontoteologi?

Niin lähellä - ja niin äärettömän
kaukana toisistaan. Julkaisematon käsikirjoitus. Ilman vuotta (välillä 2000-2004).


Maailmanlaaja lähetysyhteisö elää entistä tiedostetummin uskontojen - perinteisten korkeauskontojen, sekulaarin kulttuurin, shamanismin ja animismin, uuspakanuuden, uususkontojen, okkultismin sekä erilaisten ideologioiden ja filosofioiden - kohtaamisen aikaa. Lähetyksellinen uskontoteologinen pohdinta on yhä ajankohtaisempaa ja samalla myös vaativampaa. Työskentelyn pohja ja perustus on muuttumaton, vaikka maailmamme kokema muutos on uskomattoman nopeaa. Mitä ajatuksia antiikin filosofia voisi avata nykyaikaiselle uskontoteologialle?

Mitä on uskontoteologia?

Uskontoteologiaksi (Christian theology of religion/s) nimitän sitä systemaattisen teologian ja missiologian osa-aluetta, joka suorittaa vertailua toisaalta kristillisen evankeliumin ja toisaalta ei-kristillisten uskontojen, ns. yleisuskonnollisuuden ja luonnollisen teologian välillä. Uskontoteologia on lähtökohdaltaan aksiomaattisesti kristillinen. Sitä ohjaa kristillisen evankeliumin määrittämä pelastuskäsitys. Tämän lähtökohtansa ja esiymmärryksensä vuoksi se eroaa radikaalisti uskontotieteestä (comparative religion), joka pyrkii olemaan ns. objektiivinen ja "arvovapaa" tutkimusala. Tästä pyrkimyksestään huolimatta uskontotiede kuitenkin kulkeutuu varsin usein voimakkaan anti-kristillisen dogmatismin poluille ja puolueettomuus jää haaveeksi.

Uskontoteologia ja uskontotiede, niin kuin eivät mitkään muutkaan tieteenalat, eivät voi toimia ilman tutkijansa esiymmärrystä. Tätä tosiasiaa on turha yrittää kätkeä. Uskontoteologia ei peitä eikä häpeä lähtökohtaansa. Evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta ja sen edellyttämä ja määrittämä totuusvaatimus on uskontoteologian perustus. Uskontoteologia ja -tiede edustavat siis kahta varsin eriperusteista ja erisuuntaista lähestymistapaa samaan materiaaliin, kristillisen uskon ja ei-kristillisten uskontojen vertailuun.

Kaikessa vertailussa on kysyttävä, asetetaanko vastakkain tai rinnakkain kokonaisuuksia vai yksityiskohtia. Samankaltainen yksityiskohta yhdessä kokonaisuudessa saa usein aivan eri merkityksen ja sisällön kuin perusteiltaan toisenlaisessa kokonaisuudessa. Tätä painotti aikoinaan voimakkaasti mm. Hendrik Kraemer. Uskonnoilla voidaan katsoa olevan tietty identiteetti. Aitoihin uskontoihin kuuluu aina myös absoluuttisuuden vaatimus. Silti yksityiskohtiakin voidaan mielekkäästi verrata, kun ne nähdään oman kokonaisuutensa osina ja kun niitä tarkastellaan laajempien näkymien "edustajina".

Laajemmat ei-kristilliset kokonaisuudet ovat joskus myös niin synkretistisiä, hyvin erilaisista uskonnollisista aineksista koostuvia kompleksisia ja heterogeenisia suureita, että yksityiskohdat saattavat olla lähes irrallisia toisistaan. Tällaisissakin tapauksissa ko. uskonnolla on oma identiteettinsä, johon näin ollen kuuluu totuus synkretismin totuusvaade. Platonin ajattelussa on kysymys enemmän filosofiasta ja/ tai uskonnonfilosofiasta kuin uskonnosta, vaikka sillä onkin tiettyjä uskonnon piirteitä. Vertailukohtana evankeliumiin on seuraavassa jokin esiin nostettu yksityiskohta, jota ei tietenkään voi irrottaa taustastaan, ja vertailu on mielekkäästi suoritettavissa.

Platonin nerous yleisen ilmoituksen asioissa
Platonin tieto-oppi on rationalistinen, järjestä, ihmismielen sisältä kehkeytyvä, eikä siinä ole sijaa ihmisen ulkopuolelta tulevalle ilmoitukselle. Silti hän aikansa lapsena ja terävänä ajattelijana esittää monia hienoja asioita, joista jotkut ovat yhä tänäkin päivänä valideja ja päteviä yleisen ilmoituksen alueella. Ajattelen erityisesti hänen käsityksiään siitä, mitä tieto on (Theaitetos-dialogi), hänen pohdintaansa (ei-kristillisen) jumalan/ jumaluuden ominaisuuksista, maailmankaikkeuden järjestyksestä ja kauneudesta sekä hänen yhä tänäkin päivänä tunnustettuja ja voimassaolevia matemaattisia hahmotelmiaan, jotka ovat omalla alallaan aivan uskomattomia ja heijastavat selvästi Jumalan luomijärjestyksiä (Timaios-dialogi). Hänen matematiikan (aritmetiikan) tieto-oppinsa seisoo lujalla perustalla, vaikka sitä vastaan on jatkuvasti hyökkäilty (ks. Platonin puolustusta esim. artikkelissa Divers & Miller: Philosphical Studies 1999).

Erityisesti on syytä huomata se juonne Platonin maailmansyntyajattelussa (kristittyinä puhumme luomisesta), jonka mukaan luotuun maailmaan on sisäänrakennettu tietty suhteiden ja muotojen yhteys, luomisharmonia, joka voidaan ilmaista myös luvuilla ja matemaattisin käsittein ja joka muodostaa perustan sille, mitä ihminen kutsuu kauniiksi. Ajatelkaamme esim. ns. kultaisen leikkauksen sopusuhtaisuutta ja kauneutta. Platon puhuu innostuneesti 'kolmioista' perusaineitten rakennusosasina ja tavalla, joka nykykielen valossa on ilmaisultaan huuhaata, mutta joka pyrkii tuomaan esiin hänen käytössään olevilla termeillä maailmassa havaittavaa järjestyneisyyttä. Tästä juonteesta avautuu tietty samankaltaisuus Raamatun luomis- ja kauneuskäsitykseen sekä luomistyössä vallitsevaan järjestykseen, jonka varaan luomisen teologia ja kristillinen estetiikan teoria pitää rakentaa.

Esimerkkinä uskontoteologisesta yksityiskohdasta voi palvella Platonin ajatus ns. luonnollisten lukujen olemassaolosta. Asia kuulostaa aluksi puhtaalta matematiikalta, ja sitähän se tietysti jossain mielessä onkin. Mutta asialla on samalla merkittävä kosketuskohta yhteen merkittävään ja ajankohtaiseen periaatteelliseen kysymykseen. Platonin idealismissa eli hänen ajatuksessaan ideoitten maailmasta, oli paikka luonnollisille luvuille (natural numbers) ja muille matemaattisille "suureille" (suomenkielinenn termi on huono, engl. mathematical objects). Oleellista on huomata, minkälaisen olemassaolon Platon ajatteli näillä luvuilla olevan: se oli ajasta, paikasta ja ihmismielestä riippumatonta olemassaoloa (non-spatiotemporal, mind-independent). Viimemainittu tarkoittaa sitä, että luvut ovat olemassa vaikkei olisi (yhtään) ihmismieltä niitä ajattelemassa tai "havaitsemassa".

Kristityn on ajateltava - muutettavat asiat muuttaen - Jumalalle hyvin "samankaltainen" olemassaolo: Jumala on olemassa, hän ei ole aikaan eikä paikkaan sidottu. Ja mikä tärkeintä: hän on olemassa ihmisestä, tämän mielestä, uskosta, havainnosta yms. riippumatta. Ihmismieli ei luo Jumalaa. Vaikkei olisi yhtään ihmistä, Jumala on olemassa. Moni myöhempi filosofi on ajatellut J/ jumalasta toisin, Nietsche yhtenä tunnetuimmista. Tämän ajan monet teologit seuraavat filosofisia rakennelmia, joiden kahleissa ollessaan he eivät voi tunnustaa Jumalan todellista persoonallista olemassaoloa. Hänellä ja häneen liittyvällä todellisuudella ei filosofiassa useinkaan ole ihmisen ulkopuolista ja hänestä riippumatonta olemassaoloa. Muuttuvuuden alaisen fyysisen maailman "takana" ei olekaan mitään, eli metafyysinen todellisuus puuttuu. Puhe kristillisestä ontologiasta (oppi olemisesta, siitä, mitä ja miten jotakin on olemassa) muodostuu tällaisten edellytysten vallitessa sadunomaiseksi kuvitteluksi.

Platonin ajatus luonnollisten lukujen olemassaolosta ihmisen mielestä riippumattomana tosiasiana on tietyllä tavalla yllättävä. Samalla se on analogia - vaikkakin hyvin kaukainen - analogia Raamatun sanomalle Jumalan olemassaolon tavasta. Tämä samankaltaisuus on hämmästyttävä, mutta ehdottoman erilaisuuden kuilun reuna on pian vastassa. Tämä tietty samankaltaisuus olemassaolon tavassa ei siis puhu lainkaan J/jumala-käsityksen huikeista eroista!

Kristityn ajatus Jumalan olemassaolon tavasta ei kuitenkaan tule mielekkääksi pelkästään sen toteamisella, että Jumala on olemassa ihmisestä riippumatta. Perkelekin tunnustaa Jumalan olemassaolon ihmisen ulkopuolisena persoonana. Ihmisestä riippumattoman olemassaolon tosiasia on merkittävä ja teologisesti välttämätön, muttei itsessään riittävä esim. ihmisen Jumala-suhdetta ajatellen. Platonisti voi rakentaa suurenmoisia matemaattisia rakennelmia yksinkertaisen luku-uskon ja -tiedon varaan. Timaios-dialogin avaruusgeometria ja mm. ns. "Platonin (3-ulotteisten) kappaleiden" hahmottaminen sen sivuilla on aivan huikeaa, eikä nykymatematiikalla ole mitään huomauttamista Platonin tätä asiaa koskevaan ajatteluun. Antiikin matematiikan rakentajana on ihminen, tietynlainen inhimillinen ajatusprosessi, ihmisen järki. Rationalismi (järki tiedon lähteenä) ja rationaalisuus (tässä yhteydessä: järjen järjenmukainen käyttö tiedon käsittelyssä) ovat molemmat läsnä.

Kristillisessä ajattelussa Jumala ei hahmotu rationalistisesti eli ihmisen järjestä ei voi ammentaa Jumalaa koskevaa tietoa. Jumala ei myöskään voi jäädä "ideaksi", jota "työstetään" ja jota tai josta rakennetaan jotain - vaikka kuinka kaunista ja ylevää. Kristillisessä todellisuudessa varsinainen tieto Jumalasta on ilmoitustietoa. Kristillisessä todellisuudessa ei myöskään varsinainen asiaa työstävä subjekti ole ihmismieli, vaan Jumala itse ihmismielen kautta. Tieto-opin, epistemologian, kohdalla kuilu on jälleen äärettömän syvä.

Erottava kuilu on pohjaton
Asia käy selvemmäksi, kun yhdistämme ihmisestä riippumattoman platonistisen olemassaolokäsityksen esim. Timaios-dialogin jumala-käsitykseen. Jumala on sen mukaan hyvä ja täydellinen, ja hän on luonut maailman itsensä kuvaksi, täydelliseksi ja ikuiseksi. On enemmän kuin todennäköistä, että Vanhan testamentin luomiskertomukset ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet Platonin ajatteluun ja kirjoituksiin. Tämä on erityisen selvästi nähtävissä Timaios-dialogin sisältämässä yksityiskohtaisessa kuvauksessa ihmisen luomisesta.

Luojajumalastaan Platon ajattelee kaiken muun pohdintansa keskellä kauniisti. Hieno yksityiskohta Timaios-dialogiassa on kysymys ajasta. Aikaa ei oikeastaan tulisi ilmaista käsitteillä "oli", "on" ja "on tuleva", vaan jumalassa on vain "on", eräänlainen preesens. Tämä voidaan rinnastaa Raamatun siihen ajatukseen, jonka mukaan aikasuora on Jumalan luomana sellainen, että hänelle menneisyys ja tulevaisuus ovat täydellisesti ja koko ajan olemassa hänessä itsessään (ks. Jes. 40-45). Imperfekti ja futuuri yhtyvät Jumalan kaikkivaltiudessa ja -tietävyydessä. Kristilliseltä kannalta olisi suorastaan omituista ajatella, ettei Jumala tuntisi tulevaisuutta yhtä hyvin kuin menneisyyttä. Timaios-dialogista löytyy siis kaukainen analogia tai kosketuskohta yhdelle kristillisen teologian juonteelle, Jumalan kaikkivaltiudelle suhteessa aikaan. Samalla on tietysti koko ajan muistettava, että itse jumala-käsitys on syvästi ei-kristillinen, mihin myöhemmin viitataan tarkemmin. Mitään "yhteistä ydintä" antiikin filosofialla ja kristillisellä uskolla ei hengellisessä mielessä ole siinä mielessä kuin esim. Steuchus (1400-luvulla) ja Leibnitz ym. ovat väittäneet.

Luomista kuvaavien jaksojen välissä ja niiden jälkeen seuraa mielikuvituksellista taikauskoa, uskomattomia käsityksiä "sielusta", sielunvaellusoppia ja alkuainefilosofiaa (maa, tuli, ilma ja vesi). Yhteydet intialaiseen ajatteluun ovat tunnetusti hyvin selvät. Mieleen tulevat nykyilmiöistä lähinnä steinerilaisuus, teosofia ja new age -ajattelu. Kristillisen uskon ja 'modernin tieteen' - sitä on kyllä monenlaista - näkökulmasta Platon esittää huikeata huuhaata.

Samasta aineistosta, mistä näimme tietyn rinnakkaisuuden raamatulliselle aikakäsitykselle, nousee esiin voimakas anti-analogia, suorastaan ristiriita eräälle toiselle teologiselle juonteelle. Platonin aikakäsitykseen kuuluu siis jumalallinen "preesens", se että jumalassa aika oikeastaan vain "on". Tämä käsitys ilmentää syklistä, kehää kiertävän ajan tajua. Törmäämme rajuun vastakohtaisuuteen suhteessa kristilliseen uskoon. Kysymyksessä on tyystin erilainen ymmärrys siitä inhimillisen elämän ulottuvuudesta, jota nimitämme historiaksi. Historiaa (sekä saksan Historie että Geschichte) ei nimittäin ole olemassa ilman "oli" ja "on" -näköaloja. Lineaarinen aikakäsitys tunkee läpi koko juutalais-kristillisen ilmoituksen. Käsitteet "ensin" ja "sitten", "jo" ja "ei vielä" jne. ovat reaalisia ja todellisuuden aitoja kuvaajia. On olemassa aika, joka etenee, "aikasuora", jolla ja jota edetään. Jotkut asiat ovat nyt (ajallisesti) lähempänä kuin aikaisemmin. Jotkut asiat toki toistuvat, mutta on myös asioita, jotka eivät toistu, eivät palaa uudestaan eivätkä siis kierrä syklistä kehää. Historiaan sisältyy myös ainutlaatuisuuden aines.

Tästä tullaan jälleen pohjattoman kuilun partaalle tarkasteltaessa Platonia Raamatun ilmoituksen valossa. Platonin jumala, joka "loi" maailman, ja ne jumalat, joihin hän viittaa, eivät ole koskaan astuneet askeltakaan historiaan. Yksikään eikä kukaan näistä olennoista ole (ollut) "muualla" kuin historian ulkopuolella. Historiaan tulo tuhoaisi/ olisi tuhonnut jumalan muuttumattomuuden, hyvyyden, täydellisyyden ja "koskemattomuuden". Historiassa tai aistimaailmassa voi olla korkeintaan joitain 'jäljitelmiä'.

Kristinuskon Jumala on totaalisesti toisenlainen. Hänkin on kyllä ihmisestä riippumatta olemassa - kuten edellä merkittävästi todettiin - mutta hän myös tuli historiaan. Hän tuli ihmisten keskelle ilmoituksen sanassa, teoissaan, johdatuksessaan ja kaitselmuksessaan ja ennen kaikkea Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Myös Pyhä Henki on historiassa toiminut ja toimiva Jumala, aina yhdessä Isän ja Pojan kanssa. Jumalan tulo historiaan tarkoittaa sitä, että kolmiyhteinen Jumala haluaa ja voi luoda persoonallisen suhteen ihmiseen, elää Pojan ja Pyhän Hengen kautta ihmiskunnan keskellä ja vaikuttaa maailman asioihin reaalisesti. Tässä(kin) on kuilu Platoniin.

Jumalan persoonan sekä hänen tekojensa ja sanojensa tarkoitus ja merkitys kohdistuvat ja liittyvät historiassa elävään ihmiseen. Se, mitä todellisessa historiassa tapahtui ja tapahtuu ja on tapahtuva Jumalan tekoina, sanoina ja johdatuksena eli kaitselmuksena, on ihmiselle kaikkein merkittävintä ja ratkaisevinta tässä maailmassa. Tällöin Jumalan olemisen tapa ei olekaan enää (vain) ajasta ja paikasta riippumaton, vaan nimenomaan ajassa ja paikassa eli historiassa toteutuvaa.

Platonistinen historianvieraus on yhä voimissaan
Sellainen oppi, jossa J/ jumala jää ideoiden maailmaan ja historian ulkopuolelle, on yhdeltä kannalta tarkasteltuna aina perusteissaan (myös) platonistinen. Tämän ajattelun mukaan kaikki se, mikä tulee historiaan, kuten esim. ilmoitus, Jumalan Poika Jeesus Kristus eikä Jumalan puuttuminen ihmisten asioihin, ei voi olla missään mielessä absoluuttista. Näin esim. modernissa raamatunselitysopissa saatetaan ajatella, ettei historiallinen, historiassa (Historie) oleva, voi olla ehdotonta.

Jumalan kosketus todelliseen, konkreettiseen historiaan Jeesuksen ylösnousemuksessa on monelle teologille tämän opin mukaisesti itse asiassa merkityksetöntä. Oleelliseksi muodostuu vain opetuslasten "pääsiäisuskon" herääminen ja asioiden tarkastelu Geschichte-tasossa, jossa katsotaan voitavan ajatella 'merkitystä' ilman historiallista tapahtumaa (bultmannilaisuus). Tässä on hämmästyttävä analogia platonistiselle ajatukselle siitä, että jokin olemassa oleva voi tulla maailmaan vain jonkinlaisena "jäljitelmänä", ei reaalisesti. On kysymyksessä suoranainen historianvastaisuus - sekä Historie- että Geschichte-tasossa.

Kaikki Jumalan vaikutus täällä ei tietenkään olekaan ehdotonta, mutta on myös sitä Jumalan historiaan tuloa, joka ei ole hänen ehdottomuuttaan ja jumaluuttaan tuhonnut eikä tuhoa. Kristillinen perustelu historiaa vieroksuvan teologian kritiikille löytyy siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että Kristuksen evankeliumi edellyttää todellisen historian tason reaalisuutta Jeesuksen toiminnan, hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa suhteen (1 Kor. 15).

Takaisin
=> Lähetys