Takaisin
=> Lähetys

Alustavia kriittisiä kommentteja Jaakko Ripatin lähetysselvitykseen "Lähetettynä kirkossa"

(syyskuu 2005, Jaakko Ripatti) teologisista ja käytännön lähetyksellisistä lähtökohdista


1. Paperin otsikko "Lähetettynä kirkossa" on minulle uusi ja keinotekoiselta tuntuva ilmaisu, joka ei sano lähetyksestä ainakaan minulle mitään. Ketkä ovat lähetettynä kirkossa? Vai onko kirkko lähetetty (kuten on yleisesti totuttu sanomaan)?

Kristityt ovat maailmassa elävä Jumalan kansa, jonka tehtävänä on lähetys. Ehkä ilmaisu aukenee paperin lukemisen myötä.

2. Johdannon 1. lause "Perinteinen lähetystyö on muuttunut viime vuosikymmeninä kirkkojenväliseksi yhteistyöksi" ei sano myöskään mitään. (Lause toistetaan selvityksessä useita kertoja.) Onko tarkoite, että kirkot tekevät nyt lähetystyötä yhdessä? Tällöin ei sanota/ sanottaisi lähetystyön sisällön muuttumisesta mitään, vaan kerrotaan jotain sen toiminnallisista rakennemuutoksista.

Kommentti: Perinteinen lähetystyö ei ole sisällöltään muuttunut, kun ajatellaan sitä herätyskristillisten piirien tekemää työtä, jossa pyritään julistamaan Kristusta ihmisille ainoana tienä Isän luo (Joh. 14:6). Tätä työtä on valtaosa käynnissä olevasta lähetystyöstä. Tässäkin toki tapahtuu "laidoilta murenemista" osan vastuuhenkilöistä liberalisoituessa ja evankeliumin julistuksen keskeisyyden jäädessä tämän seurauksena vähemmälle.

Konservatiivinen evankelikaalinen lähetysliike (mm. Maailman Evankelinen Liitto, WEA sekä herätyskristilliset tunnustukselliset järjestöt, mm. Kylväjä) kasvavat tilastojen (Barrett) valossa maailmassa, vaikka evankelikaaleillakin on omat taannehtimisen kautensa. Sen sijaan Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) yhteyksiin tukeutuva ja liittyvä ns. konsiliaaristen kirkkojen ja järjestöjen lähetyksellinen kokonaispanos on jo 20-30 vuotta ollut määräisesti selvästi hiipumaan päin.

(Konsiliaarinen tulee sanasta konsiili eli kirkollis- tai kirkkojen yhteinen kokous. Tausta-ajatus on se, että KMN ajaa kirkkojen sellaista yhteyttä, jossa päästäisiin koko kristikunnan yhteisiin kokoontumisiin. Ainoalta mahdollisuudelta tämän toteutumiselle näyttää se, että paavi ja Rooman kirkon saisivat johtavan aseman. Tätä ei konsiliaarisissa piireissä ilmeisesti uskota tai ainakaan sitä ei sanota.)

Summa: Puheena oleva lause kuvaa (1) konsiliaarisen (ks. edell. kappale) lähetyksen luonteen muuttumista yhä selvemmin poispäin perinteisestä lähetystyöstä, jossa evankeliumi ja ihmisten pelastuminen oli, rakkauden tekoja ja palvelua unohtamatta, luovuttamattoman keskeistä. Samalla lause (2) viittaa rakenteellisiin tarkoitusperiin ja toiveisiin: kirkot ovat yhä keskeisimpiä toimijoita, järjestöjen aika on ohi.

3. Lähetyksen konteksti maailmassa on toki muuttunut. Tämän ja muiden tosiasioiden tunnustamisessa ei ole mitään ongelmallista. Pääasia on, että kontekstin muuttumisesta tehdä sitä johtopäätöstä, että perinteisen lähetyksen sisällön, olemuksen ja tavoitteiden tulee myös muuttua.

(LML:n uusi lähetysasiakirja näyttää tekevän kontekstin muuttumisesta suorastaan uuden ajan lähetyksen keskeisen tarkastelunäkökulman. Kontekstin muuttuminen ei saa koskaan merkitä perinteisen lähetyksen olemuksen ja tavoitteiden - Jeesuksen julistamisen, ihmisten pelastumisen uskon kautta Jeesukseen, seurakuntien ja kirkkojen syntymisen, kristittyjen uskonitsenäisyyden säilymisen jne. muuttumista.)

Monet rakenteet, strategiset tavoitteet ym. muuttuvatkin lähetystyössä kuten niiden tuleekin muuttua maailman muuttuessa, mutta lähetyksen ei tule sisällöllisesti muuttua niiden mukana. USA:ssa konservatiivisen lähetyksen menestys kertoo, että raamattu-uskollista näkemystä kunnioitetaan. Ja vaikkei sitä kunnioitettaisi, sitä olisi silti seurattava.

4. Sivu 5, Yhteistyökysymyksissä on törmätty … -alkava kappale antaa sen harhakuvan, etteivät tunnustuksellisuus ja evankelikaalinen lähetysliike voi sopia yhteen. Kylväjän kohdalla ei tässä ole ilmennyt vaikeuksia; päälinjaus on tunnustuskirjojen tarjoama raamatuntulkinta ja sen mukainen luterilaisuus. Sen sijaan ortodoksiluterilaisuus ei koe voivansa säilyttää teologista ja ajatuksellista itsenäisyyttään tunnustustenvälisessä herätyskristillisessä työssä, ja tuomitsee myös luterilaisten herätyskristillisten yhteydet tunnustustenväliseen liikehdintään sisäisesti ristiriitaisiksi.

(Ortodoksiluterilaisten kesken on eroja. Muistan, kuinka Simo Kiviranta oli varsin innostunut Billy Grahamin Suomen-aktiosta 1880-luvun lopulla! Paljon riippuu siis ao. ihmisen luonteestakin. Tunnetun ortodoksiluterilaisen teologin C.FW. Waltherin evankeliumitulkinta lain ja evankeliumin erottamisesta myöntää Jeesukseen uskoville protestanteille täyden kristityn aseman ilman sarvia ja hampaita. mainittu teos, ss- 11-117.)

5. S. 6 "Eriävässä mielipiteessään Suomen … -alkava kappale. Seppo Rissasen säätiö-torjuntan (SR:n eriävä mielipide piispa Laulajan johtaman 'kirkon väliaikaisen neuvottelukunnan' loppuraporttiin) on irti todellisuudesta ja kuvaus sen haitoista käsittämätön. Tärkein pointti on, että koska "lähetystehtävä on kirkon toiminnan ytimessä eikä tätä tehtävää voida ulkoistaa". Kirkko olisi voinut jo satojen vuosien aikana perustaa oman kirkkolähetyksen, mutta kehitys on kulkenut toisin. Kirkko ei ole piitannut riittävästi lähetystyöstä. Nyt on keksitty, että meille syntynyt järjestelmä on ulkoistamista. Muodollisesti se voidaan katsoa sellaiseksi, jos vertailukohtana on kirkkolähetys, mutta asiallisesti ulkoistaminen kohdistettuna lähetysjärjestöihin on horjuvilla jaloilla ja perusteeton.

Mielestäni ei ole niinkään kysymys siitä, mitä kirkko voi/ voisi tai sai/ saisi tehdä, vaan siitä, että uudelle kirkko- ja lähetysajattelulle on tärkeää saada kirkkomme lähetystyössä käytettävä valta keskitetyksi kirkkohallitukselle. Kysymyksessä on asiallisesti valtapoliittisten pyrkimysten perustelu sinänsä oikealta kuulostavalla teologisella perusteella ("lähetystehtävä on kirkon toiminnan ytimessä").

Suluissa oleva perustelu on esitetty meillä aivan liian yksiviivaisesti erityisesti Järveläisen komitean (toimi ennen piispa Laulajan johtamaa neuvottelukuntaa) työskentelyssä niin, että sen sovellus on mikä tahansa historiallinen luterilainen alueellinen kirkko. Teologisesti on kuitenkin kysymys Kristukseen uskovien muodostaman Kristuksen seurakuntaruumiin (Ef. 1 ja Kol. 1) todellisuudesta aukeavasta ja periaatteessa siihen sovellettavasta näköalasta. Toki lähetyksen oleminen kirkon ytimessä todentuu historiallisissa kirkoissa sen myötä, että universaalikirkko (Kristuksen seurakuntaruumis, kaikki uskovat) todentuu paikallisesti ja paikallinen ekklesia "edustaa" sitä. Tämä todentuminen ei tapahdu suoraviivaisesti tai automaattisesti niin, että esim. paavalilaista lähetystä vastustava historiallinen kirkko (missä sellainen sitten kohdattaisiinkin) olisi kirkko, johon "lähetys on kirkon ytimessä" -toteamusta voidaan ilman muuta soveltaa.

Rissanen paljastaa selvän valtatavoitteen s. 6 viimeisellä rivillä sanalla "määräysvalta". Juuri siitä on kysymys. Tarjous SLS:n luovuttamisesta kirkolle on kovin läpinäkyvä (s. 7, ylh.). Rissanen ei huomaa, että hänkin puhuu taas "toimielimestä" (siis yhdestä uudesta muiden rinnalle syntyvästä; hän voi tietysti ajatella, että muutkin järjestöt tarjoutuisivat itsensä lakkauttamiseen ja siten häviäisivät olemasta. Missä on realismi? ) .

6. Sivun 7 kesk. kappale puhuu Laulajan ehdotuksen kohtalosta. On huomattava, että säätiömallin kannalla olleet kuusi järjestöä, hyväksyvät kaikki teologisesti sen, että lähetys on kirkon ytimessä bona fide (hyvässä uskossa) -tulkintana myös Suomen kirkkoon sovellettuna periaatteellisena realiteettina. Mutta kuuden järjestön käytännön ratkaisu on toinen, kuin lähetyksen sitominen kirkon omaan valtarakenteeseen ja määräysvaltaan.

Onko Rissasen ja kuuden järjestön teologinen lähtökohta sittenkään sama? Epäilen. Rissaselle kirkko painottuu näkyvänä rakenteena, joka päättää totuudesta tarpeen mukaan sopivalla tavalla ("Minne kirkko menee, sinne SLS menee", SR:n lausunto Hämeenlinnan Lähetysjuhlilla.). Kirkko on siis katoliseen tapaan hänelle jonkinlainen totuuden mitta uusissa ratkaisuissa.

Kirkomme on kyllä elimellinen jatke Agricolan ajasta uskonpuhdistuksen ja uskonvanhurskauden ja luterilaisen sakramenttien hoidon ja viran sijana. Mutta kirkko voi, Lutherin mukaan, mennä myös harhaan eikä sen tulkinta ole erehtymätön. Emme voi hyväksyä kirkkoamme kirkkopaaviksi, vaikka kuinka sitä kunnioittaisimme. Raamattu (lue: Jumalan ilmoitus) on synnyttänyt kirkon, ei päinvastoin. Meille kirkko ei voi olla demonstraatio järjestelmäfundamentalismista (struktuurifundamentalismista), jossa kirkon tiettyjen elinten päätös on totuuden mitta Raamatun tullessa sivuutetuksi.

Sen sijaan kirkkohallituksen ja Rissasen seurakuntaoppi ovat varmasti löytäneet toisensa. Voi myös olla niin, että k-hallitus kokee jäävänsä paitsioon, ja haluaa itselleen lisää valtaa lähetyksessä, kun kirkolliskokous voidaan mieltää liian etäiseksi käytännön realiteeteista ja piispainkokous liian periaatteelliseksi ja (keskenään erimielikseksi). [Tosin hatunnosto khallitukselle sen kannanotosta hedelmöityshoidoista.]

7. S. 8 ylin rivi: oikea kannanotto Laulajalta, mutta valitettavasti asian käsittelyssä (olin silloin vielä neuvottelukunnassa mukana) ei huomattu merkitä ylös, että usko ja rakkaus ovat kristillisessä uskossa monesti vastakkaisilla puolilla, esim. pelastuksessa: pelastavaan uskoon ei saa sotkea rakkautta [uudistusta] vähääkään, muuten kaikki menetetään; yksin usko ja yksin Kristus pidettävä kunniassa. Asia kyllä tuotiin esiin, mutta sen kirjaaminen neuvottelukunnassa siis jäi tekemättä.

8. S. 9 kappale "Sopimuksen perustana on yhtäältä kirkko …" sisältää SLS:lle mahdottoman lauseen, jota ei kenties huomattu sellaiseksi aikanaan: sopimuksessa on toisaalta kysymyksessä lähetysjärjestöjen ja KUA:n (Kirkon ulkomaanavun) yhdenvertaisuudesta. Jos tämä tarkoittaa sekä lauseessa mainittua yhdenvertaisuutta että yhdenvertaisuutta myös l-järjestöjen kesken, se on utopistinen. SLS ei ole nyt eikä ilmeisesti voisi periaatteessa olla tasavertainen sen nykyjohdon käsityksen mukaan kenenkään toisen l-järjestön kanssa. Tämä kävi selvästi ilmi SR:n kannanotoista ja esitelmästä Hämeenlinnan lähetysjuhlilla.

9. S. 10. Jatkovalmistelussa luovun esittämästä säätiömallin mukaista ratkaisua … -kappale. Koko paperin keskeistä lausetta ei perustella ensimmäiselläkään perustelulla, vaan Ripatti asettuu Rissasen eriävän mielipiteen taakse ja työntää sivuun Laulajan neuvottelukunnan lähes yksimielisen loppuraportin.

10. Kohta 2.2.1, ens. kappale on missiologisesti mahdollisimman epäselvä ja sekava. Ev. julistus ja sakramentit yhtäältä erotetaan toiminnasta ei-kristittyjen keskuudessa. Lause on nähtävissä ristiriitaiseksi sen kanssa, mitä koko paperi muuten julistaa siitä, että lähetys kuuluu kirkon olemukseen.

11. Kirkon lähetystehtävä, seuraava kappale. Perusjako kirkon lähetystehtävän ja lähetystyön välillä on ollut olemassa myös käsitteellisesti jo kauan ja asiana jo UT:sta lähtien. Kirkon lähetystehtävä (missio) viittaa kirkon lähetykselliseen dimensioon, ulottuvuuteen, jonka yhtenä ensimmäisistä muotoili käsitteelliseen muotoon jo saksalainen Hans-Werner Gensichen KMN:ssä n. 50 vuotta sitten. Ulottuvuus viittaa juuri siihen, että lähetys kuuluu kirkon ytimeen - riippumatta siitä, toteutetaanko sitä vai ei. Dimension parikäsitteeksi hahmottui, viisaasti ja käyttökelpoisesti, käsite intentio, joka viittaa kirkon lähetystehtävän toteuttamiseen eli lähetystyöhön.

Puhe lähetystehtävästä ja lähetystyöstä ei millään tavalla liity siihen, että "lähetystyö sisältää julistuksen ja palvelun". Lähetystehtävän ja lähetystyön ero palautuu ulottuvuus (dimensio)- ja toteuttamis (intentio) -näköalojen erottamiseen. Kysymys julistuksen ja palvelun suhteista liittyy puolestaan lähetyksen ja lähetystyön sisäiseen erittelyyn: lähetystehtävään (ja siis sen toteuttamiseen myös) kuuluvat molemmat, kuitenkin tietysti niin, ettei palvelu sinänsä pelasta ketään, vaan sen tekee vain evankeliumi uskon kautta Jeesukseen.

Seuraavan kappaleen laaja missio-käsitteen sisältö näin määriteltynä pätee vain konsiliaarisessa, ei uusitestamentillisessa eikä sitä lähimmäksi tulevassa evankelikaalisessa lähetysliikkeessä.

Erottelu "lähetystyö ja kansainvälinen diakonia" voidaan taas nähdä evankelikaaliseltakin taholta katsottuna relevanttina ja perinteistä lähetystyötä tukevana: lähetystyöhön liitetään tässä jaottelussa siis selvästi evankeliumi, kun taas kansainväliseen diakoniaan ei tässä liitetä evankeliumin terminologiaan ja käytänteisiin (julistaminen, saarna, sielunhoito, raamattuopetus jne.).

Mutta jos ja kun näin tehdään, miksi pyritään lähetystyön ja kansainvälisen diakonian yhteen ajamiseen? Toisessa evankeliumi on oleellinen, toisesta se erotetaan "pois". Miksei kansainvälinen diakonia tunnustaudu kirkkaammin evankeliumiin? Miksi kirkko pitää sekä lähetystä että kv. diakoniaa kirkon toimintoina, ellei molempiin kuuluisi tai pitäisi kuulua evankeliumi?

Miksei kirkko pohdi asiaa yksinomaan l-järjestöjen näkökulmasta ja ajattele vain niille yhteiselintä? Miksi kirkko oli valmis "ulkoistamaan" KUA:n (se on säätiö), muttei lähetystyötä (mitä järjestöjen välityksellä tehty työ ei edes merkitsisi muussa kuin esiin nostetussa valta-ajattelun mielessä)?

Kohta 2.2.1. on mielestäni missiologisesti sekava. Kuinka mahdoton se myös on, ei aivan tule esiin. Pidän sitä kyllä mahdottomana, juuri sen vuoksi, että mainittua terminologiaa ei kytketä selvällä tavalla todellisuuteen. Sivun 11 alaosassa on mainittu, miten vuoden 1994 diakonian malliohjesäännössä kv. diakoniatyön kanaviksi nimetään KUA ja l.järjestöt (!).

11. S. 11 viim. kappale re KUN ja § 24 on minulle tuntematonta asiaa. Jatkan mahdollisuuksien mukaan. Kotisivulle 29.10.2005.

Takaisin
=> Lähetys