Takaisin
=> Lähetys

Miten kirkko suhtautuu omaan lähetystyöhönsä?

Perustaan pyydetty katsauskirjoitus kirjasta Vallisaari, Aleksi: Sadan vuoden missio. Näkökulmia kirkon lähetysvastuuseen. SLS. 1998. 136 s.


Ystäväni monen vuoden takaa, suuresti kunnioittamani lähetysmies, rovasti Aleksi Vallisaari on kirjoittanut kirjan kirkosta ja lähetyksestä. Teoksessa Sadan vuoden missio hän pohtii lähetyksen aseman kehittymistä kirkossamme kuluneen vuosisadan aikana. Vallisaari on itse elänyt vuosikymmeniä keskellä näitä kysymyksiä ja tuntee kirkkomme lähetysproblematiikan sisältä päin. Eläkevuodet ovat tarjonneet hyvän mahdollisuuden kirkkomme tämän vuosisadan lähetysajattelun erittelyyn ja sitä koskevaan historiallisten selvitysten laatimiseen. Kirjassa on koottuna paljon merkittävää tietoa. Teokseen sisältyy paljon, ei ehkä niin yllättävästikään, SLN työn esittelyä, mutta siitä ei tässä enempää.

Vallisaari kertoo tehneensä vuonna 1996 uuden ja merkittävän löydön. Tämä löytö hallitsee ja jäsentää hänen historiantulkintaansa ja aineistoaan täysin. Kirjasta tuleekin ajankohtainen keskustelupuheenvuoro. Tutkimuksellinen pohdinta väistyy ja tilalle tulee julistus. Tällaisia kirjoja kutsutaan (ilman arvovärityksiä) pamfleteiksi. Olisi ollut toivottavaa, että tällaisen asiantuntemuksen ja kokemuksen omaava lähetysmies olisi voinut tehdä asiasta myös perustellun tutkimuksen. Uusi löytö hänen elämässään on kuitenkin ollut niin voimakas kokemus, että hän on halunnut heti saattaa ajatuksensa ja tulkintansa keskelle kirkossa nyt käytävää keskustelua lähetystyön uudelleenorganisoimisesta ja lähetysjärjestöjen asemasta. Mutta pamflettejakin tarvitaan ja niitä tullaan julkaisemaan lisää.

Löytö on todellakin Vallisaarelle uusi. Allekirjoittanut sai ilon tavata SLS:n apulaisjohtaja Vallisaarta ja SLS:n silloista lähetysjohtajaa Alpo Hukkaa usean vuoden aikana monissa pienneuvotteluissa yhdessä rovasti Olavi Peltolan kanssa. Nelistään keskustelimme tuntikausia kirkkomme ja järjestöjemme (SLS ja Kylväjä) kysymyksistä ja lähetystyöstä yleensä. Kysymys lähetyksen ja kirkon suhteista oli usein esillä. "Lähetyksen kirkollistumista" kukaan ei todellakaan tuolloin ajanut eikä halunnut. Noilta vuosilta jäi päinvastoin voimakkaasti mieleeni SLS:n lähetysjohtajan miehekäs sana: "Lähetys ei saa koskaan kirkollistua kuoliaaksi." Kukaan meistä ei noussut tätä ilmaisua vastaan. Tämän lauseen Vallisaari muistaa hyvin ja mainitsee sen kirjansa saatesanoissa. Myös Lähetysseurassa pelättiin jatkuvan 'kirkollistumisen' kielteisiä seuraamuksia.

Lähetysjohtaja Henrik Smedjebackan aikana tilanne näytti muuttuvan Lähetysseurassa nopeasti. Puhe yhdestä (ainoasta) lähetysjärjestöstä alkoi kuulua yhä selvemmin, joskaan yhden järjestön mallia ei määritelty loppuun asti tarkasti. Sellaisen mainitseminen herätti kuitenkin välittömästi muissa järjestöissä mielikuvan Ruotsin kirkon 'kirkkolähetyksestä', jonka jäljet pelottavat syvästi. Kirkon nykyisistä keskusteluista tuntuu joskus kuuluvan ääniä, joiden mukaan jonkinlainen kirkkolähetys olisikin ihanne. Tällöin järjestöjä ei tarvittaisi. Kokonaiskirkko hoitaisi kaiken. Kansainväliset suhteet menisivät (jonkin aikaa) juuri niin kuin kirkko on ne lujasti linjannut. Tunnustukselliset ja herätyskristilliset luterilaiset työyhteydet jäisivät sivurooleihin. Tällöin se osa kirkkokansastamme, jolle lähetys on sydämen asia, vieraantuisi ja etääntyisi lähetyksen käytännöstä - ja perustaisi tietenkin uusia työrukkasia. Tässä uuden perustamisessa ei olisi tietenkään periaatteessa mitään pahaa eikä väärää, mutta tätä kehitystä en suosittele enkä jaksa mitenkään nähdä kirkon haluavan luoda tämänkaltaista tilannetta nykyisen tilalle ainakaan lähetyksellisistä perusteista.

Jonkin asteista kirkkolähetystä on Suomessa suunniteltu jo aikaisemminkin. Kirkkolakikomitea valmisti vuonna 1942 ehdotuksen "kirkon lähetysjohtokunnasta'. Perusteluissa edellytettiin, että SLS ja SLEY "luovuttaisivat työnsä uudelle kirkolliselle elimelle" (38, kursiivi JL). Vallisaari jatkaa: "Ehdotus oli vaikea erityisesti (kursiivi JL) Evankeliumiyhdistykselle, jonka toiminnasta lähetystyö muodosti vain yhden, tosin oleelliseen ja tärkeän osan. Omasta lähetystyöstä luopuminen olisi merkinnyt evankeliselle liikkeelle tärkeän työvuoden ja oman identiteetin osittaista menettämistä". Ehdotus oli tuolloin vaikea siis myös SLS:lle. Samoin vastaavanlainen ehdotus olisi "vaikea" lähes jokaiselle nykyisellekin järjestölle, jos vaadittaisiin "työn luovuttamista (!)". On aikoja eletty. Eletäänkö vieläkin?

Mielenkiintoisen käsittelyn kirjassa saa osakseen rovasti Kalervo Pulkkisen vuonna 1950 tekemä aloite Suomen Kirkon Lähetyksen perustamiseksi. SLS:n ja SLEY:n tuli liittää työnsä siihen, ja sen toimintaa johtaisi lähetyspiispa (59). Noihin vaiheisiin kuului myös Martti Simojoen esitys pysyvän lähetystoimikunnan asettamisesta. Tämä elin oli kuitenkin siinä määrin järjestöihin myönteisesti suhtautuva, että sekä SLS ja SLEY kannattivat sitä pitäen sitä parempana vaihtoehtona kuin muita ratkaisuehdotuksia. Simojoen toimikunta päätyi esitykseen, jonka mukaan "kirkkomme täyttää edelleenkin parhaiten lähetysvelvollisuuttaan toiminnassa olevien lähetysjärjestöjensä SLSn ja SLEY:n kautta ja niitä kaikin puolin tukemalla" (61). Tässä olisi hyvä malli ja periaate edelleenkin seurattavaksi. Jostain syystä ei ruotsinkielisestä evankeliumiyhdistyksestä eikä Suomen Pipliaseurasta puhuta mitään. Muita kirkon lähetysjärjestöjä ei tuolloin ollutkaan.

Simojoen linja on hallinnut ja kirkossamme on nyt järjestöt, jotka tekevät kirkon lähetystyötä. Vallisaari vertaa nykytilannetta 1950-luvun alkuun. Yhtäläisyyksiä onkin paljon. On kuitenkin hyvin erikoista, että Vallisaari on jättänyt pois esityksestään kirkkomme oleellisesti muuttuneen hengellis-teologisen tilanteen. Näin ei voida tehdä. Noista ajoista on kulunut lähes viisikymmentä vuotta. Kirkkomme tilanne on näinä vuosikymmeninä vaikeutunut sekä yhteiskunnassa että varsinkin kirkon omassa keskuudessa radikaalisti. Papiston koulutuksessa ovat ilmoitusteologiassa (raamattukysymyksessä) jo pitkään olleet vallalla räisäsläinen radikalismi sekä bultmannilaiset virtaukset. Hermeneutiikka, raamatuntulkinta, on muuttunut yhä radikaalimpaan suuntaan. Totuusrelativismi on vallannut alaa. Kirkkomme papistossa esiintyy yhä näkyvämmällä tavalla uskontoteologista agnostisismia ja suoranaista teoreettista uskontopluralismia. Kristuksen ainutlaatuisuus ja ehdottomuus ainoana Pelastajana saatetaan kylmästi kieltää. K(k)ylliäiset saavat vapaasti esittää mielipiteitään kirkon viranhaltijoina. Tosin kaiken tämän keskellä on sekä piispojen että pappien joukossa kuten myös kirkkomme johtoelimissä niitä, joille tunnustuksemme ja sen mukainen ilmoitus- ja uskonto- ja lähetyskäsitys ovat luovuttamattomia.

Meille, jotka tunsimme Vallisaaren mainitseman Kalervo Pulkkisen, on täysin selvää, että hänen lähetysehdotuksensa ja kannanottonsa nykykeskusteluun olisivat totaalisesti toisenlaisia kuin 1950-luvun alussa. Tämän tietää toki Vallisaarikin. Kirkkomme teologis-hengellisen ilmapiirin täydellinen muutos olisi ollut todella tärkeää mainita. Mutta Vallisaaresta riippumatta meidän muiden on nyt joka tapauksessa tuotava esiin tilanteessa tapahtunut ilmiselvä muutos. Piispat ovat piispoina, paimenvirkansa hoitajina, yhä ahtaammalle radikaalimielipiteiden hallitsemassa kirkossamme ja joutuvat kiusaukseen tehdä kompromisseja myös lähetyksen keskeisissä asioissa. Näistä kiusauksista ei kukaan ole vapaa. Piispakuntaa uhkaa myös sisältäpäin mielipiteiden radikalisoituminen uusien piispanvaalien myötä.

Nyt olemme kirkossamme keskellä voimakasta lähetystyön kirkollistamisprosessia. Yhtenä perusteluna on se sinänsä hieno ja oikea teologinen näköala, että lähetys kuuluu kirkon olemukseen. Tätä puolta Vallisaari ei sittenkään näytä kovin paljon koskettelevan. Tästä näköalasta ei kuitenkaan - tietenkään - voida tehdä johtopäätöksiä, joilla vaikeutettaisiin tai kyseellistettäisiin lähetysjärjestöjen toimintaa.

Toisena perusteluna yhä kirkolliseen kehittämiseen näyttää olevan kysymys struktuureista, rahasta, hallinnosta ja vallasta. Tämä näköala voidaan ankaramman kirkollisen kehityksen kannattajien perusteluja heijastaen tiivistää hieman kärjistäen seuraavasti: Jos kokonaiskirkko kerran tukee lähetystä, sen täytyy myös voida päättää sen toteuttamisesta ja suorittamisesta. Vallisaari toteaa, että koska lähetysjärjestöt ovat taloudellisesti tosiasiallisesti riippuvaisia kirkosta, on luonnollista, että kirkko on vastuullisessa esimiesasemassa lähetysjärjestöihinsä nähden (s. 126). Tähän on heti sanottava se yleisesti tiedossa oleva asia, että kokonaiskirkko ei järjestöjä tue. Lähetysjärjestöjen varat tulevat seurakuntien budjettivaroista sekä suoraan ns. vapaaehtoisina lahjoituksina, joiden osuus saattaa joillakin järjestöillä olla jopa lähes puolet kokonaistuloista. Myös valtion kehitysyhteistyövaroista järjestöt ovat viime vuosina saaneet varoja. Järjestöjen saattaminen kirkon "esimiesvastuun" alle sillä perusteella, että se tukisi lähetysjärjestöjä taloudellisesti, on epälooginen ja pohjaa vailla. Lähetysjärjestöt luonnollisesti elävät ja haluavat elää mitä läheisimmässä yhteistyösuhteessa paikallisseurakuntien kanssa ja niiden taloudellinen tuki on järjestöille pitkälle ratkaiseva.

Vallisaari puhuu tarpeesta perustaa kirkollinen elin, joka voisi vastuullisesti johtaa kirkkomme lähetystyötä. Samalla hän kuitenkin mainitsee muutamaan kerran lähetysjärjestöjen itsenäisyyden säilyttämisen tarpeellisuuden (130-132). Hän jopa toteaa järjestöjen itsenäisyyden "perusedellytykseksi" - tosin vain järjestöjen yhteistyöstä puhuessaan. Kun on puhe uudesta kirkollisesta elimestä, Vallisaari pitää tärkeänä kunkin järjestön edustusta siinä "järjestöjen itsenäisyyden säilymiseksi" (132). Maininta tarkoittaa hyvää ja tähtää oikeaan asiaan. Siihen voi kuitenkin todeta, ettei edustuspaikka kirkollisessa elimessä todista mitään järjestö(je)n tosiasiallisesta itsenäisyydestä. Jokaisen edustus on luonnollista, mutta muu kuin muodollinen itsenäisyys testataan muissa asioissa.

Kirkossamme on parin vuoden aikana toiminut ns. kirkon lähetystyön kehittämiseen tähtäävä toimikunta Kuopion tuomiorovastin Matti Järveläisen johdolla. Toimikunta on järjestänyt asian tiimoilta myös kaksi laajahkoa seminaaritapaamista vuonna 1997. Toimikunnan mietintö julkistetaan syksyllä 1998. Vallisaaren esitys ja toimikunnan keskusteluista julkisuuteen tulleet hakuisuudet ja suunnitelmat merkinnevät askeleita kohti voimakasta vallankeskitystä, mutta tästä ei vielä voi sanoa mitään kovinkaan tarkasti. Jäämme odottamaan. Seuraavaksi on tulossa pitkä keskustelu- ja lausuntokierros.

Tällä hetkellä kirkko on virallisesti delegoinut lähetystyön suorittamisen ns. kirkon lähetysjärjestöille. Näitä on seitsemän, Suomen Lähetyssseura (SLS), Suomen Pipliaseura (SPS), Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys (SLEY), Svenska lutherska evangeliiföreningen i Finland (SLEF), Suomen evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL), Sanansaattajat (SANSA) sekä Evankelisluterilainen lähetysyhdistys Kylväjä (ELK). Nämä eivät suinkaan suorita tehtäväänsä "yksin", kuten Vallisaaren kirjan takakannessa lipsautetaan. Nykyisen mallin kantavana voimana on, että järjestöjen työssä on kysymyksessä kirkon seurakuntien ja seurakuntalaisten työ ja sen suuntaaminen ulkokentille keskinäisessä yhteistyössä.

Keskusteluissa kirkkomme lähetystyön kehittämisestä elää edelleen joitain lähes myytinomaisia ajatuksia. Tietysti osa keskustelijoista on vakuuttunut siitä, että nämä ovat totuuksia, ja siihen heillä on täysi oikeus.

Ajatus lähetysjärjestöjen kirkollisuudesta on kirkon johdolle ja komiteoille jotenkin ongelma. Se voi sitä ollakin, jos kirkollisuuden kriteerinä käytetään struktuuri- ja hallintoperustetta. Mutta vaikka näilläkin perusteilla operoitaisiin, mitään epäkirkollista tai puolikirkollista tai vapaakirkollista ei lähetysjärjestöihin voi liittää, mikäli seurakuntalaisten vapaan (kansalais)toiminnan oikeus hyväksytään. Ratkaiseva kirkollisuuden kriteeri ei ole virka-asema, hallinnollinen rakenne, demokraattinen edustavuus jne., vaikka kaikki nämäkin ovat kansankirkossa välttämättömiä arviointiperusteita monessa asiassa. Rakennefundamentalismi nostaa kuitenkin helposti päätään: oikein on se, mitä kirkko päättää ja sopeutuminen sen rakenteisiin.

Ratkaisevaa kirkollisuudessa on tietysti tunnustus ja siihen pitäytyminen. Monet kirkollisen viran hoitajat ja merkittävät elimet saattavat yhtäkkiä todeta olevansa kirkollisuuden ulkopuolella, jos tätä kriteeriä käytetään. Näin saattaa aivan yhtä käydä myös mille tahansa (lähetys)järjestölle itselleen ja niiden johdolle. Siksi tunnustuskriteeri on asiakriteereinä koko ajan ajankohtainen, vaikka sen toteuttamista ja valvontaa ei voidakaan ajatella minkään psyykkisesti ahtaan kaavan avulla eikä Rooman kirkon keskiaikaisen käytännön mukaisesti. Keskustelu jatkukoon.

Vallisaari, Aleksi:
Sadan vuoden missio. Näkökulmia kirkon lähetysvastuuseen. SLS. 1998. 136 s.

Takaisin
=> Lähetys