Takaisin
=> Runot

Ei lapsuuden aarteita voi kaikkia muistaa

 

Ei kaikkia lapsuuden aarteita voi enää muistaa.

mistä ne tulivat, keneltä saatiin?

Paljolti saamme niistä Äitiä kiittää.

Kaiken ei lähteitä aina voi nähdä 

ja silti kaikki hyvä on yhä olemassa,

kuin salaisuudet ajatustemme edessä.

 

Tehtävään Jumala äidin asetti -

ihmisen rakentamiseen!

Näemme vähemmän kuin Jumala

toisin kuin Luojamme rikas ja suuruutta täynnä,

toisin, emme ymmärrä kaikkea pohjaan asti,

emme nähneet, emmekä varmasti vieläkään.

 

Oman äidin sydämeen, syvemmälle katsahtaa,

teoista, sanoista syvästi kiittää - sen saamme.

Yhä on äidin rakkaus lapselle salaisuus,

joskus läheinen, joskus etäinen, kuitenkin äidistä nouseva,

tutkimaton kiitosaihe meille, ihmetteleville

Emme koskaan ymmärrä tai voi vain sanoa:

”äiti” – noin vain yleensä – kun ”oma äiti” tarkoitamme.

Ja on rakkaus molemminpuolista.

 

Lukemattomat äidit kuolevat,

omani vain kerran,

sillä minulla ei ole kuin yksi äiti.

Niin paljon jää peittoon ja salaan,

monien vuosien varrelta

elämän uuteen vaiheeseen,

mikä joskus vielä aukeaa.

 

Riittävästi tiedämme voidaksemme kiittää.

voidaksemme ihmetellä, mietiskellä, muistella

kuinka paljon mahtuu elämään

äidin huolta huolenpitoon, kipua ja rakkauden kauneutta.

Jumalan luomisteko meidät äidissä kohtaa,

kukka, sävel, ajatus, muistinlahjat perheeltä,  

ilta kauneuden välittää

 

Asioista eilisen saan olla tämän päivän vapaa,

on Sanankukka Raamatun kaunis, monivaloinen,

se kuolemalta varjot taittaa, valollansa voittaa,

ja nähdä saan sen suuren loiston,

mikä meitä odottaa, kun kristittyinä katsomme – eteenpäin.

 

            (Kirjoitettu eräälle ystävälle hänen äitinsä kuoltua.)

 

Takaisin
=> Runot