Takaisin
=> Perhe

Nuuksion kansallispuisto 10 vuotta

Nuuksio ei nuukaile - käyttäjän näkökulma

Rauhallinen. Vaihteleva. Upea. Mahtava. Ainutlaatuinen. Uskomaton. Kaikkea tätä on Nuuksion kansallispuisto Vihdin ja Espoon rajamailla. Hämeenlinnalaisena lisäisin vielä "ja niin lähellä Hämeenlinnaa!". Helsinkiläiset voisivat panna paremmaksi ja todeta, että heiltä on Nuuksion kansallispuistoon vain 30 km. Hämeenlinnasta kertyy matkaa 100 km enemmän. Rakkauteni Nuuksioon alkoi, kun perheemme sai kesämökkipaikan Vihdin Tervalammen ja Järventaustan kylien takametsistä 1948. Kun kansallispuisto kymmenen vuotta sitten perustettiin (1.3.1994), jäi mökkimme sen sisälle.

Nuuksion usean tuhannen hehtaarin laajuinen kansallispuisto muodostaa Suur-Nuuksion ydinalueen. Tämä laajempi Nuuksio ulottuu Bodom-järvestä luoteeseen Poikkipuoliaisen järveen. Isomman Nuuksion sisään jäävät sekä Salmen että Luukkaan ulkoilualueet ja Nuuksion Pitkäjärvi. Aluetta rajoittavat Turunväylä etelässä ja Vihdintie pohjoisessa.

Tuhannet retkeilijät, marjastajat, sienestäjät, kuntoilijat, valokuvaajat, lintubongarit ja kasvien katsojat ovat löytäneet Nuuksion kansallispuiston. Loppukesän ja alkusyksyn viikonloput ovat vilkkainta käyntiaikaa. Haukkalammin porttialueen parkkipaikat ovat täynnä ja tulotien varret ovat satojen metrien matkalta pysäköityjen autojen lähes tukkimat. Suuren kansanjuhlan tuntu ei kuitenkaan ulotu kilometriä tai paria porttialuetta kauemmaksi.

Vuosikymmenien vaellukset näissä metsissä eivät ole häivyttäneet mielestäni alueen lampien, soiden, purolaaksojen, avarien ja karujen mäntykankaiden tai lehtojen kotoista viehätystä, etten sanoisi lumoa ja huumaa - päinvastoin. Vaihtelu ja monimuotoisuus eivät anna minun kyllästyä; sekä laajat näkymät ja että luonnon yksityiskohdat virittävät tajuntani kerran toisensa jälkeen ihmetykseen ja ihailuun Jumalan suurenmoisen ja rauhallisen luomistyön keskellä.

Naava on palaamassa kuusiin ja kalakanta ainakin kotijärvessämme tuntuu kasvavan. Syyskesän syvän sinipunaiset karpalomatot ovat palanneet joidenkin lampien rahkarannoille. Lakat rämeillä ovat harvemmassa kuin 50 vuotta sitten ja kehrääjän äänetön lentely iltahämyssä ja haukkojen kimeät huudot näyttävät puiston länsiosista häipyneen. Käki, laulurastas ja palokärki kuuluvat yhä, ja upeat, mutta ihmisarat kuikkaparit ovat kesällä tavallinen näky. Aikanaan yleistä valkolehdokkia tai maariankämmekkää ei ole viime vuosina juurikaan näkynyt, mutta mäntykukka, tuo läpeensä kelmeän kellertävä kasvi, on uudelleen valtaamassa alaa. Myrkyllinen näsiä ei ole paljon happosateiden vaihteluista välittänyt. Kangassieni on vähentynyt, mutta sateisempina kesinä ei kanttarelleista ole pulaa. Hirviä ja niiden jätöksiä olen havainnut oleellisesti vähemmän kuin 1980-luvulla. Myös teeri on vähentynyt, mutta mäyriä voi kohdata, näädänkin joskus. Mustapuron kettuyhdyskunnan yksilöitä näkee silloin tällöin läheisellä tukkitiellä. Alueen kuulut liito-oravat asustavat lähinnä Haukkalammen haavikoissa ja voivat säpsähdyttääkin, jos ne yllättäen lennähtävät polun poikki aivan vaeltajan vierestä.

Suurinta vaaraa eivät vaeltajalle aiheuta alueella asustava iäkäs uroskarhu, ei elpynyt kyykanta, eivätkä Isoholmalammen länsipuolisen suon pohjattomat suonsilmäkkeet. Vaarallisempia ovat täyttä vauhtia laukkaavat ratsukot ja hurjastelevat maastopyöräilijät, jota eivät juurikaan eteen sattuvia retkeilijöitä väistä tai varoita. Onneksi tämäkin vaara koskee vain erittäin pientä osaa reittiverkostosta.

Metsähallituksen hyvää tarkoittavat luonnon ennallistamiset, mm. suo-ojien umpeen ajot sekä avoraiviot ja pienkulotukset hämmentävät. Nämä ihmisen aiheuttamat yhtäkkiset muutokset näyttäytyvät tässä vaiheessa rajuina, pelottavinakin. Lapsemme ja lastenlapsemme saavat aikanaan nähdä, mitä ne vaikuttivat. Me puolestamme saamme varjella ja ihailla tätä eteläisen Suomen rauhallista metsähelmeä ja iloita siitä elämän levottomuuden keskellä.

Takaisin
=> Perhe