Takaisin
=> Tervehdykset

Per Wallendorffin muistolle


Per Wallendorff (22.12.1916-13.11.1995) oli sanan parhaassa mielessä hyvin omintakeinen uskova persoonallisuus. Haluaisin luonnehtia häntä viidestä hengellisestä näkökulmasta, joissa kaikissa hän oli monin tavoin esikuva kristilliselle seurakunnalle omassa maassamme ja laajemminkin.

Wallendorff oli ensinnäkin Jeesus-ihminen. Tuntuu liiankin tavanomaiselta sanoa, että Jeesus oli hänelle tärkeä, mutta näin on kuitenkin ehdottomasti sanottava. Hänen kohdallaan tämä myös näkyi selvästi. Hän puhui paljon Jeesuksesta eikä tämä rajoittunut ainoastaan sellaisiin tilanteisiin, joissa papin odotetaankin puhuvan hänestä, saarnoihin, raamattutunteihin ja kirkollisiin toimituksiin.

Wallendorff puhui Jeesuksesta kahdenkeskisissä keskusteluissa, pienissä tapahtumissa, työneuvotteluissa, oikeastaan jatkuvasti. Läsnäolevat saivat sen vaikutelman, että hän itse aidosti ja täydesti uskoi, sen mitä hän Jeesuksesta sanoi. Jeesus oli hänelle aidosti hyvin todellinen ja läheinen henkilö - ei pelkästään sydämessä asuvana, vaan myös ihmisen ulkopuolella ja heidän keskellään olevana Vapahtajana. Tässä todellisuudessa hän eli koko ajan. Ei yhtään tapaamista tai kokousta hänen luonaan tai hänen johdollaan pidetty ilman sanaa Jeesuksesta, ilman Raamattua ja rukousta.

"Kiitos, rakas Jeesus, jokahetkisestä avustasi!" Näin Wallendorff kirjoitti puheittensa alkuun, kirjeisiinsä ja työlappuihin. Tämä oppinut ja paljon kokenut kristitty koki aina olevansa riippuvainen Vapahtajasta kaikessa: uskossa, pelastumisessa, johdatuksessa, osaamisessa, päättämisessä, mielialoissa.

Hän myös otti Jeesuksen huomioon yllättävästi tilanteissa, joissa muut melkein unohtavat hänet. Yksi esimerkki tästä on hänen omistuskirjoituksensa väitöskirjan alkulehdellä. Kirja oli omistettu Jeesukselle. Jeesus-näköala tuli siinäkin esiin. Viimeisinä elinpäivinä hän ilmaisi elämänhalunsa, mutta lisäsi siihen "Jeesus saa päättää".

Toiseksi Wallendorff oli Raamattu-ihminen. Raamattu oli hänelle ehdoton auktoriteetti. Hän oli tarkasti perehtynyt Raamattuun alkukielillä monivuotisessa opinnoissaan. Hän tulkitsi Raamatun tekstit aina Jeesuksen kunniasta ja omien tuntojen lohdutuksesta käsin.

Yhdessä opiskelijakokouksessa hän otti Raamatun, asetti sen päänsä päälle ja sanoi: "Tämä on Raamatun ainoa oikea paikka meidän elämässämme." Raamatun tulee olla meidän yläpuolellamme. Kaikki meidän ajatuksemme tulee saattaa kuuliaisiksi Jeesukselle. Hän lisäsi: "Meidän ja Vapahtajan välissä ei saa olla mitään muuta kuin Raamattu."

Wallendorffin raamatuntuntemus ja sen arvovallan korostaminen yhdessä Jeesus-keskeisyyden kanssa kasvattivat hänestä arvostetun ja kuunnellun raamatunopettajan ja saarnaajan. Häntä pidettiin auktoriteettina kristillisen opin ja elämän kysymyksissä. Niinpä hänen puoleensa käännyttiin uskoa koskevissa ja sielunhoidollisissa kuten myös eettisissä ja kristityn yhteiskunnallista vastuuta koskevissa ongelmissa.

Kolmanneksi Wallendorff oli kaiken edellä sanotun myötä paljon käytetty sielunhoitaja. Tällä alueella kohtasimme armoitetun Jumalan palvelijan, joka sai auttaa lukemattomia ihmisiä heidän ahdistuksissaan ja vaikeissa umpikujatilanteissaan. Hänen kotipuhelimensa soi usein ja hän sai vastaanottaa paljon kirjeitä. Voimiensa mukaan ja jopa yli voimiensa hän antoi aikaansa keskusteluihin apua tarvitsevien kanssa. Tässä hänen kaksikielisyytensäkin oli siunattu avu.

Salattu, vaikeneva Jumala oli hänelle tuttu, mutta samalla hänen sielunhoitotyönsä lähti siitä, että Jeesus auttaa - omalla tavallaan ja omalla ajallaan. Myös sairaiden puolesta tuli rukoilla, mieluiten kahden kesken tai muutaman henkilön läsnäollessa öljyllä voidellen. Suuret parantamiskokoukset olivat Wallendorffille vieraita.

Neljänneksi Wallendorff oli rukous-ihminen. Ajattelen erityisesti hänen esirukouspalveluaan. Hänellä oli laaja esirukouslista, johon vuosien varrella karttui uskomaton määrä esirukousta pyytäneiden ja muiden esirukouskohteiden nimiä. Nimi nimeltä hän kävi listaa läpi ja pyysi Jeesusta siunaamaan siihen kirjoitettuja ihmisiä. Lähetystyöntekijät olivat siinä listassa, kaikki.

Tunnen paljon ihmisiä ja kuuluin itsekin niihin, jotka usein esittivät hänelle esirukouspyyntöjä. Kun tuli vaikeita ja raskaita asioita, soitettiin Perille tai kirjoitettiin hänelle kirje. Sekä ruotsin- että suomenkieliset kristityt laajalti eri puolilta maata kääntyivät hänen puoleensa esirukouspyyntöineen.

On totta, että hänen auktoriteettinsa ja vastuulliset tehtävänsä saattoivat monen mielessä luoda tietyn etäisyyden tunteen hänen ympärilleen. Tämä etäisyys kuitenkin silloittui heti kun tuli sielunhoito- tai esirukoustilanne. Wallendorff asettui kärsivänä ja paljon ahdistuksia ja vaikeuksia kokeneena ihmisen ahdistetun ja kärsivän rinnalle.

Viidenneksi Wallendorff oli lähetys-ihminen. Hän hakeutui heti sotilaspapin tehtävien loputtua lähetysyhteyksiin, ensin SLS:n ruotsinkieliselle puolelle, sitten Kansanlähetyksen ja viime vuosikymmeninä Kylväjän yhteyksiin, jonka hallituksen puheenjohtajana hän toimi 1974-1985. Usein hän puhui hallituksen ja työvaliokunnan kokouksissa siitä, kuinka "meidän varsinainen elämämme on lähetyskentällä".

Wallendorffille oli juutalaislähetys erityisen läheinen. Jumalan omaisuuskansalla ei ollut mitään muuta tietä Taivaaseen kuin uskon kautta Jeesukseen. "Juutalaisille ensin" oli hänen tunnuslauseensa. Tämä ei koskaan eikä millään tavalla rajoittanut lähetystyötä juutalaisiin, ei periaatteen eikä käytännön tasolla. Jokaisella lähetysyksiköllä vain tuli olla jokin elävä kosketus, vaikka pienikin, omaisuuskansan parissa tehtävään työhön.

Wallendorff eli lähettien kiertokirjeiden, raporttien ja uutisten välityksellä koko ajan ikäänkuin kenttien konkreettisessa tilanteessa ja siellä olevien työntekijöiden kanssa. Kun kentillä oli käyty, hän halusi aina kuulla terveiset ja kuulumiset ja tulkita ne "Jeesus-näkökulmasta", joka oli samalla hänelle lähetyksen näkökulma. Lähetysajattelussaan Wallendorff oli samalla erittäin käytännöllinen. Itse hän olla kaksi lyhyttä työjaksoa Israelissa.

Kaikkiin ylläoleviin näkökohtiin tulee liittää Wallendorffin usein toistama sana 1 Joh. 5:21: "Lapsukaiset, kavahtakaa epäjumalia" (1938). Jumala oli kirkastanut hänelle jo varhain uskonvanhurskauden lahjan, itsessään jumalattoman ihmisen pelastumisen uskon kautta ristiinnaulitun Vapahtajan täydelliseen vanhurskauteen. Tätä hän piti esillä koko ajan ja tästä hän eli. Kaikki omavanhurskaus, omiin tekoihin ja omaan pyhitykseen luottaminen pelastumisessa Jumalan edessä, oli epäuskoa, epäjumalan palvontaa. Meistä itsestämme on koko ajan vaarana tulla maailman keskipisteitä. "Iso uskonnollinen minä" meissä ihmisissä oli Jeesuksen sovitustyön tähden saatava koko ajan anteeksi.

Varoitus epäjumalista oli välttämätön myös lähetystyön perusteita ajatellen. Wallendorffille oli luovuttamatonta pitää kiinni siitä, että vain Jeesuksessa on pelastus maailman uskontojen ja ideologioiden keskellä. Muuta nimeä kuin Jeesus ei ole ihmiselle annettu pelastumiseksi.

Takaisin
=> Tervehdykset