Takaisin
=> Perhe

Runoja


 

Hiihtäjän mietteitä

(Pieni vastaus Eino Leinon ajatuksiin)

Tuskaa hiihtäjän hiihdellä
helmikuun hankia pitkin,
ummessa luminen latu,
voimattomuuttani itkin.

Suunta on hävinnyt täysin,
mielessä sekaannus suuri.
Raskas on syntien taakka,
paasi kuin korkea muuri.

Selässä hiertävä reppu,
sen soljissa, lukossa jää.
Avutta Toisen, vahvemman,
jo tässä on matkani pää.

Armahdus Ristillä saatiin,
lupa kuorma on jättää pois.
En oikein uskoa jaksa:
Se tottako minulle ois?

Sovitus suuri on totta,
saan uskoa pelastuksen.
En toivoa muusta löydä,
se on armosta Jeesuksen.

Kiitosta mieleni miettii,
se on heikko ja voimaton.
Ilon vain hitaasti näen,
minä syntinen, iloton.

Niin syvälle armo yltää,
en millään käsittää jaksa.
Suurta on uskossa luottaa:
ilmainen, vapaa, ei maksa.

Pelastus varma ja vahva,
sen toivoton uskoa saa.
Jeesuksen työtä on kaikki:
on kukassa luminen maa.

 


Kevätpolku


Keväällä
metsässä

jäinen nauha
puiden väliin kiemurrellen
kertoo
talvipolun elämästä

kylmyydestä, kuolemasta


Keväällä
metsässä

jäinen polku
sulaa hiljaa auringossa
syntyy
kesäpolku kulkijalle

Vapahtajan kuolemasta


 


Isän kuoltua

Minä sänkipeltoa aavaa kuljen:
kuin mainingit jäätyneet ois.
Nämä rinteet, notkot ja niemekkeet
elonkorjuun jälkeen eteen vaeltajan
paakkuisen pintansa paljastavat.

Jälki leikkuun on kaunista katsoa,
niin tasainen sänki ja harmaa maa:
ne kertoo sadosta ihmisen, ja
Jumalan lahjan ne maalaa
tähän syksyyn ja aurinkoon.

Niin kaunis on jäätyvä, kuoleva maa,
se kevättä armon odottaa.

 

 

Marjat meni, armo jää

Herukan mustan ja punaisen
maun makean suussani tunsin
kun puutarhamaata lähestyin.
Kuinka hyvinä Luojamme lahjat,
me ihmiset nauttia saamme!

Vain kuivat lehdet pensaissa näin.

Oli höyhenveijarit vikkelät,
suloiset linnut, ne siivekkäät,
pienet ja suuret, tirpuset, rastaat
kesän kuivuuden jälkeen
kaikki marjamme syöneet.

Ja sen heille soin.

Me ihmiset löydämme vettä
kaivoista kallion, pihan,
ja metallihanoista milloin vain.
Ravinto, juoma ja kaikki muu,
vaikkakin niukkana joskus,
on pöydillä rikkaan Suomen.

Sanan lähde on puhdas ja syvä,
ja autuuden kirkasta vettä
saamme uskossa ammentaa,
paljon tai vähän, pisara riittää.
Raamatun raikkaus elättää
ihmisen - syntisen, kadotetun.

Linnut vapaina liidellä saavat,
heitä ei tuomio kohtaa.



 

Kiitosruno
          joulutervehdyksenä ystäväperheelle käynnistä heidän maatilallaan kesällä

Avarat laakeat pellot
kasvavat Jumalan viljaa,
Kauniitten kukkien kellot
huojunnan toistavat hiljaa.

Saajana lahjojen Herran
saa katseensa kauas luoda
ja uskossa jälleen kerran
hänelle kiitoksen tuoda.

Ihminen Jumalan luoma
saa hiljetä rauhaan joulun.
Armo on Jeesuksen tuoma
lohduksi elämän koulun.

Uskossa, armossa Herran
jo syntinen anteeksi saa,
elämän matkalla kerran
kodin taivaan hän saavuttaa.

 


Ei uutta Vapahtajaa

Tietokoneeni oli viimeistä huutoa.
Kun se meni rikki, tuli täysin hiljaista.
Voin ostaa uuden tietokoneen.

Kun Jeesuksen viimeinen huuto ristillä loppui,
tuli täysin hiljaista.
Uutta Jeesusta en tarvitse, sillä hän on kaikki.
Hän on yksi ja ainoa, ei ole ketään toista.

Kaikki luotu ja tehty menee rikki, hajoaa.
Kaiken Luoja meni rikki, ristillä.
Hän nousi kuolleista eikä enää kuole.
Jokahetkinen armahdus kestää täältä ikuisuuteen.

 

 


Kristityn kiitollisuus
Mykän (maito)juhdan mietteitä

Otus outo, omituinen,
pöydässämme pällistelee.

Meitä katsoo iloisesti,
häntää pitkää heiluttaa.

Tukkatupsu terhakasti
ilman kampaa, totisesti.

Väri vaihtuu sujuvasti
sinisestä punaiseen.

Isoisän olkihatun
jostain etsi ullakolta.

Kesän kirkas aurinko
toi tummat lasit silmille.

Jouluun aikaan pimeään
tonttulakki päässä keikkuu.

Siisti on ja äänetön,
voi kumoon silti kellahtaa.

Ei siitä muutu ilme, hymy,
ei kylmässäkään protestoi.

Vaan pöydän ääreen istuja,
ei mistään tyydy, valittaa.

Otus outo, omituinen,
katsoo häntä sydämeen:


"Sinä olet lunastettu,
paljon saanut, arvokas."

"Mikset kiitä, iloitse,
saat elää, olla uskossa."

Otus outo, omituinen,
iloilme veitikka,

lahjastamme muistuttaa
ja hyvää kesää toivottaa.

Takaisin
=> Perhe