Takaisin
=> Raamattu

Pietarin ensimmäisen kirjeen selitystä

Raamattu rakkaaksi
Viinikan seurakunnan raamattuluentosarja 1997–1998

 

Johdanto

Kirjeen kirjoittaja on Jeesuksen apostoli Pietari. Kirjoittamispaikka on tekstin mukaan (5:13) ‘Babylon’. Tämä nimi on Raamatussa hyvin usein kuvaannollisessa merkityksessä. Ne, jotka aikanaan joutuivat pakkosiirtolaisina Baabeliin (Babyloniin), olivat viitekuva (typos, malli tai esikuva) Jumalan kansan muukalaisuudesta. 1 Piet. kirje on kirjoitettu hajallaan asuville muukalaisille (1 Piet. 1:1). Tällöin on luonnollista käyttää kirjoittamispaikasta piilonimeä Babylon, jonka keskellä kirjoittaja itsekin oli ‘muukalaisuudessa’. Babylon on myös yleisesti Jumalaa vastustavien voimien ja ihmisten tyyssija eli asuinpaikka (Ilm. 16:19; 17:5 ym.), ja kartalla se paikantuu UT:n aikana Roomaan, maailman valtioiden ja kansojen keskuspaikkaan.

Kirjoittamisaikaa pääteltäessä on lähdetty siitä, että kirkkohistorioitsija Eusebioksen mukaan Pietari meni Roomaan vasta elämänsä loppupuolella, siis 60-luvulla. Koska kirjeessä ei mainita Paavalia, voidaan ajatella, että hänen vankeusaikansa Roomassa oli jo päättynyt. On myös päätelty, että jos Neron vainot olisivat jo alkaneet, niiden olisi täytynyt tavalla tai toisella heijastua kirjeeseen. Siinä ei kuitenkaan ole niistä minkäänlaista mainintaa. Näistä asioista on päätelty, että kirjoittamisen aika sattuu vuoteen 63, jolloin Paavali ei enää ollut vankina Roomassa eivätkä Neron julmat vainot olleet vielä alkaneet. Eusebioksen tallentama perimätieto kertoo, että sekä Paavali että Pietari kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa, mahdollisesti ja ilmeisesti juuri Neron kuuluisissa vainoissa.

Kirjeen ensimmäisessä jakeessa mainitaan useita paikannimiä. Ne kertovat jotain kirjeen saajista. Nimet voidaan käsittää joko Rooman valtakunnan hallinnollisiksi maakunniksi eli provinsseiksi tai pienemmiksi maakunnallisiksi alueiksi. Laajempaa kannatusta tutkijoiden keskuudessa on saanut edellinen vaihtoehto. Tällöin kirjeen saajien asuinalueet olisivat kattaneet käytännöllisesti katsoen koko nykyisen Turkin alueen. Jos taas nimien ajatellaan viittaavan pienempiin alueisiin, monet apostoli Paavalin lähetystyön seudut (Ikonion, Lystra, Derbe, Pisidian Antiokia ym. nykyisen Turkin eteläisiä alueita) olisi jätetty saajiksi mainittujen ulkopuolelle. Joka tapauksessa on mahdollista, että kirjeen saajista ainakin pääosa on sellaisia seurakuntia, joiden syntymiseen Pietari itse on aikanaan vaikuttanut. Mainittu Eusebios esittää tällaisen mahdollisuuden. Kirjeessä esiintyvä Galatia on kuitenkin ilman pienintäkään epäilystä Galatalaiskirjeen (1:2) tarkoittama alue. Näin pakana- ja juutalaiskristillisten ryhmien välinen ongelma oli ajankohtainen myös Pietarin kirjeen saajien joukossa, kuten se oli ainakin Antiokian ja nimenomaan Galatian seurakunnissa (Apt. 15 ja Gal.). Jakeessa 1 lueteltuja alueita on myös mainittu niiden joukossa, joista oli kuulijoita helluntaina Jerusalemissa (Apt. 2:9-10).

Kirjeen sanoma keskittyy toivoon, ahdistuksiin ja kärsimyksiin sekä niiden kestämiseen, kuten myös oikeaan pyhään, elämään. Kristuksen ristillä on keskeinen asema (2:24). Muista apostolisista kirjeistä hieman poikkeavaa on opetuksellisten ja kehottavien kappaleiden vuorottelu pitkin kirjettä. Yleensä kirjeet alkavat opillisella osalla ja päättyvät kehotuksiin.
 

Huom!    Lihavoidut  sanat  ovat jatkossa
yleensä suoria lainauksia tai asia-
lainauksia Raamatun omasta
tekstistä.

Luku 1.

1 Piet. 1:1-12

Uskon päämäärä

Pietari, Jeesuksen Kristuksen apostoli (jae 1). Jeesus itse oli valinnut ja kutsunut Pietarin apostoliksi (esim. Matt. 16:18). Apostolin tehtävää ei kukaan voi itse ottaa itselleen. Jumalan valtakunnan ‘tapa elää’ (eräänlainen perusedellytys) on Jumalan valinta, hänen kutsunsa ja hänen lahjansa. Jumala valitsee ihmiset omissa suunnitelmissaan tiettyihin tehtäviin. Vakavia poikkeamia esiintyi jo apostolisena aikana (Apt. 15:24b). Myös omana aikanamme monet kristityt pyrkivät ja suostuvat ‘hengelliseen itsevalintaan’. Ihmiset itse tai heidän ystävänsä kutsuvat ja asettavat heitä tehtäviin seurakunnassa ilman Jumalan ja laajemman seurakuntayhteyden kutsua.

Jumalan valinta koskee jo perustasoa, kristityksi tulemista, ei vain erityistehtäviä. Siksi kristittyjä kutsutaan valituiksi. Jokaisen kristityn elämässä aloite uskoon on tullut Jumalalta. Valinta pelastukseen yksin Jeesuksen kautta on tapahtunut jo ennen aikojen alkua (Ef.1). Ajatus valinnasta ei saisi koskaan muodostua kysymykseksi, onko minut itseni tai joku muu valittu (tai määrätty) pelastukseen vai kadotukseen. Tällaista väärää kysymystä Perkele käyttää johtamaan ihmisiä epätoivoon. Luther näki valinnan riemullisena asiana: olen valittu, koska uskon Jeesukseen! Yhtäältä valinnassa siis toteutuu Jumalan aloite ja kaikkivaltius (Joh. 15:16). Toisaalta valinta on samalla tulkittava evankeliumista käsin Lutherin tavoin. Usko Jeesukseen ‘sinetöi’ valinnan. Koska uskon, olen siis valittu pelastukseen eli uskomaan häneen!

Kirjeen saajat olivat “valittuja, jotka asuvat hajallaan, muukalaisina”. Sana hajallaan (kr. diaspora) tarkoittaa tässä kirjaimellisesti ‘etäällä toisistaan, siellä täällä’ asuvia kristittyjä ja heidän seurakuntiaan. Kirjeen saajat muodostivat varsin pienen vähemmistön pakanallisen valtaväestön keskellä. Seurakunnat olivat myös kaikesta päättäen pieniä. Niiden jäseninä oli aluksi todennäköisesti vain muutama perhe, jotka hekin saattoivat asua etäällä toisistaan. Seurakunnat elivät suhteellisen kaukana vanhemmista ‘emäseurakunnista’ ja myös etäällä toisistaan. Näiden kristittyjen tilanne muistutti monella tavalla tämän ajan lähetyskentille syntyneiden seurakuntien elämää.

Sana muukalaisina (parepideemos) viittaa välillisesti kristittyjen todelliseen ja pysyvään kansalaisuuteen. Kristitty elää täällä oman maansa, kansansa ja yhteiskuntansa jäsenenä. Hänen tulee toimia vastuullisesti ‘oman kaupunkinsa’ eli yhteiskuntansa ja ihmisyhteisönsä parasta etsien (Jer. 29:7) ja inhimillistä elämää rakentaen (1 Moos. 2:15 ). Taivasten valtakunta on kuitenkin kristittyjen varsinainen isänmaa: Me olemme taivaan kansalaisia (Fil. 3:20). Jumalan kansa on aina tunnustanut olevansa maailmassa ‘vieraita ja muukalaisia’ (Hepr. 11:13).

Kristukselle kuuliaisina (2) tarkoittaa ensisijaisesti uskon kuuliaisuutta eli uskoa Kristukseen. Hänen verellään on selvä viittaus ristillä tapahtuneeseen sovitukseen. Usko ja sovitus kuuluvat yhteen. Pyhä Henki pyhittää kristityt eli erottaa heidät Jeesukselle kuuluvien joukkoon (seurakunta, kirkko, Jumalan kansa, ekkleesia), jonka keskuudessa vallitsevat jatkuva kehotus uskoon ja pyhään elämään. Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä (3) on UT:n tärkeimpiä ilmaisuja. Raamatun Jumala erottuu kaikista muista ‘jumalista’ (1 Kor. 8:4-6) juuri niin ja siinä, että hän on Jeesuksen Isä. Samaa ei voi sanoa esim. muslimien Allahista.

Uudestisynnyttäminen eli saattaminen osalliseksi uudesta, iankaikkisesta elämästä on Jumalan laupeuden (armon) teko (3, 10). Syntyminen uudesti tapahtuu Jumalan elävän sanan välityksellä (23). Joh. 3 katselee asiaa Hengen ja veden näkökulmasta (3-5). Myös Tiit. 3:5 yhdistää veden ja Hengen. Viittaus on nyt selvästi kasteeseen, joka on näkyvää sanaa. Kristityn elävä toivo perustuu Jeesuksen kuolleista herättämiseen (3). Ellei ylösnousemusta olisi, olisimme kaikki vielä synneissämme (1 Kor. 15: 14, 17). Ylösnousemus sinetöi sovituksen ja ilmaisi sen, että Jumala hyväksyi Jeesuksen uhrin (Room. 4:25).

Perintö on varattuna taivaissa kaikille kristityille (4). Heidän toivonsa perustuu ristin sovitukseen ja Jumalan iankaikkiseen suunnitelmaan (Joh. 14:2-3). Perintö ei turmellu, eli yhteys Kolmiyhteiseen Jumalaan perillä taivaassa on täydellistä ja iankaikkista. Uskossa olevan ei tarvitse koko ajan pelätä lankeavansa pois uskosta, koska Jumala on luvannut omalla voimallaan varjella ihmistä siinä (5). Kohta ei kuitenkaan osoita, että olisi olemassa ‘automaattinen pelastusvarmuus’, tila, josta ei voikaan langeta. Tämä alkaa vastaa iankaikkisuudessa, jolloin syntiä ei enää ole. Kristikunta tosin on voimakkaasti jakautunut tämän ns. iankaikkinen pelastusvarmuus (eternal security) -kysymyksen äärellä. Toivo on kuitenkin kristityille täysin varma - se ei ole epävarma!

Toivo on niin varma, että sen varassa voi suorastaan riemuita koettelemuksissakin (6-7). Koettelemukset voivat olla myös kiusauksia (peirasmos, sama sana kuin Isä meidän -rukouksessa) siinä mielessä, että niissä koko kristillisyytemme joutuu koetteelle. Suuret menetykset ja katkerat pettymykset voivat ahdistaa valtavasti ja kyseellistää koko uskomme. Koettelemukset kuitenkin voivat myös vahvistaa (Jaak. 1:12). Usko ja siinä pysyminen ovat arvokkaampaa kuin katoava kulta. Usko on todella uskoa: te ette ole nähneet häntä (ruumiillisesti) ettekä nytkään näe (8, ks. 2 Kor. 5: 7). Samoin toivon olemukseen kuuluu sen tarttuminen näkymättömään (Room. 8:24), joka kuitenkaan ei ole yhtään vähemmän todellista kuin näkyvä, päinvastoin (Hepr. 12:27). Kristitty voi ahdistuksissaankin elää sanoinkuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa. Hänen osallisuutensa perinnöstä, iankaikkisesta elämästä eli hänen kristillinen toivonsa, on varma (9).

Jakeet 10-12 avaavat profeettojen ennustusten synnyn ja tarkoituksen. Vanhan liiton profetiat ovat Pyhän Hengen synnyttämiä ja niiden tarkoitus on ollut puhua etukäteen siitä armosta, jonka Jeesus toi. Sama Pyhä Henki oli nytkin työssä. Hän kirkasti apostoleille evankeliumin. Tämän kirkkaus ja suurenmoisuus ovat niin valtavat, että enkelitkin haluaisivat päästä näkemään sen (12).

 

1 Piet. 1:13-25

Kutsu aitoon kristilliseen elämään

13: Toivon perustus, Kristuksen armo, on täydellinen eli täysin varma. Alkukielen mukaan voidaan puhua myös “toivo(mise)sta loppuun asti” (teleioos). Siksi meidän tulee olla raittiita (neefontes). Alkukielessä puhutaan “mielen (kupeiden) vyöttämisestä”. Tästä ja raittiina olemisesta ovat kääntäjät tehneet tekstiin pienen laajennuksen ‘ajatusten kirkkaudesta’, jota ei sellaisenaan ole alkutekstissä, mutta joka sopii yhteyteen luontevasti. Kristitty joutuu edelleen taistelemaan himoja (epithymia) vastaan (14). Tämä tapahtuu niin, ettei mukaudu niihin eli noudata niitä. Käännös on hyvä. Kristitty ei saa elää saman ‘kaavan’ tai ‘mallin’ (skheema, engl. scheme, malli, suunnitelma) mukaan kuin maailma noudattaa (Room. 12:2 käyttää samaa sanaa). Tässä on kysymys paljon enemmästä kuin yksittäisistä teoista. On kysymys koko maailmankuvasta, elämän kokonaistulkinnasta ja siitä aukeavasta oikeasta elämästä. Himo tarkoittaa kaikkea väärää halua, syvimmältään ihmisen halua olla (kuin) Jumala eli epäuskoa.

Kristityn pyhyyden täydellinen malli on Jumalan oma pyhyys (15-16). Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan täydellistä pyhyyttä. Niin suunnaton on lain vaatimus! Tämä on ihmiselle saavuttamatonta. Uskossa omistettu Jeesuksen pyhyys on Jumalan edessä kuitenkin meille luettu riittävä pyhyys. Tästä avautuu voima ja pyrkimys elää kaikessa Jumalan tahdon mukaan ja tehdä oikein. Tahto tehdä oikein ja elää pyhästi nousee jumalanpelosta (17). Jumalan loukkaamista tuleekin pelätä. Samalla kristitty lepää anteeksiantamuksen varassa. Hän tietää, että hänet on lunastettu Kristuksen kalliilla verellä (18-19). Tämä sovitus riittää ja on aina voimassa. Elämä isien sääntöjen mukaan ei voinut antaa lohdutusta eikä voimaa.

20-21: Kristus on kaiken keskipiste. Hänet valittiin Vapahtajaksi jo ennen maailman perustamista (Ef. 1). Nyt hänet on tuotu julki eli hänet on lähetetty ja hänestä on julistettu evankeliumia. Ei ole muuta Välimiestä kuin Jeesus. Vain hänen kauttaan on mahdollista uskoa Jumalaan lapsen lailla. Usko Jeesukseen tuo myös kestävän toivon (3,5,8-9,13). Pietarin 1. kirje huokuu tätä lujan ja varman toivon todellisuutta. Kirjeen sanoma on korostetusti se, etteivät edes ahdistukset ja vaikeudet eivätkä kärsimykset Jeesuksen tähden tee tyhjäksi tai hävitä tätä toivoa kristityn elämästä.

Toivon omistaminen merkitsee aivan uudenlaista elämää verrattuna siihen, miten maailma elää. Tuleminen tähän toivon hallitsemaan elämään on kuin syntymistä uudesti (23). Sana ja näkyvä sana eli kaste synnyttävät uudesti. Molemmat herättävät ja vahvistavat uskoa - sitä ilman ei ole uutta elämää. Uusi elämä merkitsee veljellistä rakkautta (22). Tähän kristitty saa panostaa kaikesta sydämestään tämän katoavan ja lyhyen ihmiselämän keskellä (23). Jumalan sana kuitenkin pysyy iäti (24).

 

Luku 2.

1 Piet. 2:1-3

Kristityn perusasenne

1. Kutsu pyhään elämään ja taisteluun syntiä vastaan kuuluu kaikille kristityille kaikkina aikoina. Kristitty on läpikotaisin syntinen, ja juuri siksi hän tarvitsee lakia ja rohkaisua. Emme voi jättää syntiämme ehdottomassa mielessä emmekä tulla synnittömiksi. Mutta: koskaan emme saa hyväksyä syntiä tai vähätellä sitä. Synti on kauhistus Jumalalle - sitä sen tulisi olla myös meille. Taistelussa uskon katse kohotetaan ristille (Hepr. 12:1-4).

2. Kristitty on aina ikäänkuin vastasyntynyt: pieni vauva tarvitsee maitoa elääkseen, me jatkuvasti Jumalan sanaa, jotta eläisimme. Myöhemmin tarvitaan vahvaa, kiinteää ruokaa, mutta sekin on olemukseltaan samaa sanaa, vain varttuneen uskon mukaan tulkittua (1 Kor. 3:2; sana myös synnytti kristityn, 1 Piet 1:23).

3. Uskossa sana maistuu, se avaa uusia näköaloja, jotka vahvistavat totuutta sydämessämme, se ohjaa, rohkaisee, lohduttaa. Se voi olla kuin hunajaa, jota täytyy saada lisää, muuten vatsaa alkaa kivistää, Ilm 10:10-11. Herran maistaminen hyväksi on sanan kokemista hyväksi.

 

1 Piet. 2:4-12

Kristus, seurakunnan kulmakivi

4. Ihmiset ovat hylänneet Kristuksen, Jumala rakentaa kaiken Kristuksen varaan. Jumalan ainoa vastaus ihmiskunnalle on Jeesus. Hän on ehdoton, hän on keskeinen. Hän on Jumalalle kalleinta, mitä voi olla. 5. Uskossa kristitty on elävä kivi Jumalan seurakunnassa, hänen huoneessaan. Hänellä on yhdessä muiden kanssa papillinen, Jumalalle (kaiken) antamisen tehtävä, “uhraaminen”. Kristusta ei enää saa uhrata, kaiken muun kylläkin. Uhri voi olla otollinen vain Jeesuksen Kristuksen tähden. Uskovan hyvätkin teot tarvitsevat puhdistuksen, Jeesuksen sovituksen.

6. Jeesus on Jumalalle kallis, mutta hänet on annettu (laskettu) ihmisille näiden pelastukseksi. Pelastuminen on iankaikkisen häpeään joutumisen välttämistä. 7. Pelastus on kunnia (timee), jonka Jeesukseen uskova saa (uusi käännös lisää itse sanan 'arvo'). Ei-uskoville Jeesuksesta - joka on kulmakivi - tulee 8. kompastuskivi, eli vaarallinen kivi, joka koituu vahingoksi (Lk. 20:17-28). Kristukseen loukkaannutaan (hän on petra skandalou eli loukkauksen kallio) Hänelle sanotaan “Pyh ja pah!” Tällöin me kaadumme ja loukkaannumme eli saamme vahingon, iankaikkisen. On määrätty kuulostaa predestinaatiolta, ennaltamääräämiseltä. Ei ole lainkaan kysymys joidenkuiden ihmisten ennaltamääräämisestä kadotukseen, vaan siitä, että kaikki Kristukseen loukkaantuvat ja epäuskoonsa jäävät, joutuvat kadotukseen. Pelastus on predestinoitu tapahtuvaksi Kristuksen kautta (Ef. 1), kadotus epäuskon kautta.

Jae 9 laajentaa ja tarkentaa jakeen 5 sanomaa. Kristityt ovat (Kristuksessa pelastukseen) valittu suku (genos, sukukunta, heimo, kansa, “rotu”). Ilmaisu kuninkaallinen papisto rohkaisee kristittyjen yleiseen pappeuteen, ilman että pappisvirasta (paimen, johtaja, opetusviran hoitaja) tarvitsee luopua. Käännös määrätty julistamaan on asiallisesti oikein, mutta alkutekstin “jotta julistaisitte” olisi parempi: julistaminen / lähetys kuuluu seurakunnan / kirkon olemukseen eikä ole jokin lisämääräyksellä sille annettu tehtävä. 10. Jakeen 9 loppu, pimeydestä valkeuteen, ilmaistaan nyt vastakohtaparilla ei-kansa - Jumalan kansa sekä armoa vailla - armahdettu. Ylenpalttista ja määrätöntä armoa välittävä Hoosean profeetallinen näky toteutuu. Kaiken tekijänä, subjektina, on Jumala. Kristitty elää maailmassa, 11-12.

 

  1 Piet. 2:13-17

Kristitty ja esivalta

13. Jumala on luomistyössään asettanut ihmisten keskuuteen esivallan (Room. 13:1-2). Ilman sitä elämä kaaostuisi synnin tähden. Vanhemmat ovat lapsen esivalta ja mies on vaimon pää, ilman että ihmisarvoa loukataan vähimmässäkään määrin tai että tasa-arvo kärsii. Esivallan ja yleensä luomisjärjestysten opetus on jäänyt sivuun kirkon omassa piirissä, vaikka juuri kirkon pitäisi tuoda asia esiin yhteiskunnallisissa kysymyksissä, perhe- ja koulupolitiikassa. 14. Esivallalla on eri tasot eli se on rakenteeltaan hierarkkinen. Oikein toimivan esivallan tarkoitus ja tehtävä on rangaista pahaa ja palkita hyvää (Room. 13:3-4). Ongelmallisinta kristitylle on, jos esivalta ei toimikaan sille luomisessa asetetun tehtävän mukaan, vaan suorastaan vastoin sitä, kuten monessa ateistisessa ja totalitaarisessa yhteiskunnassa tapahtuu. Silloin aja(nkohtai)stuu sana “enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä” (Apt. 5:29).

15. Kristityn oikea, yhteiskunnalliseenkin lakiin ja järjestykseen suostuva elämä katkaisee siivet vääriltä ja mielettömiltä huhuilta, joita kristityistä usein levitetään. Murrosaikoina väärät syytökset kasvavat. 16. Kristitty on vapaa tuomaan esille totuuden. Vapaus ei ole lihan vapautta, katso 2:1. Todellista vapautta on olla orjan tavoin liitettynä, suorastaan sidottuna, Kristukseen.

17. Jakso päättyy kaikkien ihmisten kunnioittamiseen (timeesate, kunnioittaa, uusi käännös on asiallinen), mikä koskee kaikkia. Tämä on erityisen tärkeää julistajalle ja kaikille Kristuksesta todistaville. Lähetystyö menee täysin vikaan, jos tätä kunnioitusta ei anneta. Kaikkia ei aina voi rakastaa, uskonveljiä tulee rakastaa - vaikka he olisivat ihmisinä aika vaikeitakin. Jumalalle kuuluu pelko (verbimuoto fobeisthe; fobos, pelko), keisarille vain kunnioitus (verbimuoto timaate; timee, kunnia), jota tulee osoittaa kaikille.

 

1 Piet. 2:18-20

Kristitty joutuu kärsimään myös tekemänsä hyvän tähden

18. Isännät ovat palvelijoiden esivalta. Heitä tulee siis kunnioittaa (‘alistua pelossa’) (13) riippumatta siitä, ovatko he ihmisinä ja tehtävässään hyviä tai ei. Inhimillinen epäoikeudenmukaisuus (laatusana skolios, kiero, vääntynyt, nurja) on isännän synti, mutta ei anna lupaa välittömään ‘kapinaan, lakkoon tai irtisanoutumiseen’. Joskus esimiehen epäoikeudenmukaisuus synnyttää niin syviä ongelmia alaisen elämässä, että tämän on oman itsensä vuoksi siirryttävä uusiin kuvioihin. Usein tuskan aiheuttamisen suunta on myös toisinpäin: alainen hiillostaa esimiestään. Jos esivalta (isäntä) määrää vastoin Jumalan selvää tahtoa, on Jumalan sanan mukaan eläminen asetettava etusijalle (Apt. 5:39). Lähetystyö pyrkii pysymään ao. maan politiikan ulkopuolella ja jatkaa työtään vallanvaihdoista riippumatta. 19-20. Epäoikeudenmukaisuuden kestäminen on suorastaan armoa. Kristitty joutuu usein tilanteeseen, jossa hyvä ja oikea elämä tuo hänelle rangaistusta muodossa tai toisessa. Ajatelkaapa kristittyjen vainoja vanhassa Roomassa! Armo ei tietenkään tule kärsimyksestä sinänsä, vaan se liittyy Jumalaan sitoutumiseen ja välittyy sen kautta. Kristityn tulee nurisematta myöntää oma syntinsä, omat erehdyksensä ja laiminlyöntinsä. Jumalan todellisuudessa pitäisi olla itsestäänselvää, että hän tekee näin eli siinä ei ole mitään erinomaista eli poikkeuksellisen myönteistä eikä erikoista.

 

1 Piet. 2:21-25

Kristus on sijainen ja esikuva

21. Kristityn elämään kuuluu valmius kärsiä syyttömästikin. Kristuksen esikuva viitoittaa tietä tähän. Hänenkin piti olla Gabbatalla (Joh. 19:13), paikalla, jossa julistetaan väärä tuomio, tehdään oikeusmurha. Joudumme hänen kanssaan sinne useinkin. Se on kristityn raskaimpia koettelemuksia. 22. Jeesus oli synnitön (Hepr. 4:15, jossa uusi käännös vesittää sanoman). Kysymyksessä on syvimmiltään viittaus Jeesuksen olemukseen. 23. Jeesus ei puolustautunut vääriä syytöksiä vastaan. Enkö minäkään saa puolustautua? Mielipiteet jakautuvat tässä. Pitääkö aina kääntää toinen poski? Yleensä täysin henkilökohtaisissa asioissa voi niin tehdä ja joskus pitääkin, Jumalan valtakunnan asioissa tilanne on toisenlainen (esim. kysymys Jumalan pilkkaamisesta). Asia on joskus vaikea, kuten esim. lähetyshistoria osoittaa.

24. Nyt teksti mainitsee sijaissovituksen. Jeesus otti meidän syntimme päälleen ja vei ne ristille, sovituksen paikalle, Golgatalle. Sovituksen seuraus on anteeksianto, syntien syyllisyyden poispyyhkiminen. Toinen, tähän mitä läheisimmin liittyvä, seuraus on kuoleminen synnille. Sijaisuus ja sovitus toisaalta sekä toisaalta pyhä elämä nivoutuvat tässä kohdassa kiinteästi toisiinsa. 25. Teksti liittyy läheisesti Jes. 53:een, joka ilmiselvästi on kuvaus ja profetia Jeesuksen sovitustyöstä. Ihminen ilman Jeesusta on täysin eksyksissä. Sanoma Jeesuksesta kertoo hänelle kuka ja millainen on maailman ainoa Vapahtaja. Ei ole muuta lopullista ja ehdotonta hengellistä paimenta (poimeen) eikä kaitsijaa (episkopos) ihmiselle annettu kuin Jeesus (Apt. 4:12).

 

Luku 3.

1 Piet. 3:1-7

Mies, nainen ja avioliitto

1-2. Aviovaimo voi todistaa elämällään hyvin väkevästi miehelleen ja muulle perheelleen. Tämä merkitsee, että hän elää jumalanpelossa ja puhtaudessa. Tällaisesta elämästä heijastuu koko ajan Jumalan todellisuus, omantunnon elämä sekä rakkaus eli toisen tarpeiden huomioon ottaminen. Toisen ihmisen voittaminen Kristukselle ilman sanoja tarkoittaa sitä, että ns. elämän todistus ensinnäkin välittää myönteisen kuvan kristityn elämästä ja herättää kiinnostusta uskoon ja toiseksi on sopusoinnussa kristityn sanallisen todistuksen kanssa. Ilmaisu ei tarkoita, etteikö saisi tai tulisi todistaa myös sanallisesti. Sitä tarvitaan. Sanoma sovituksesta tarvitsee aina myös sanat.

3-4 selittää puhdasta, Jumalan pelossa elettävää elämää, josta jae 2 puhui. Sydämen ihminen on kristityn - sekä naisen että miehen - tavoite. Jumala tahtoo tätä ja arvostaa sitä suuresti. Näitä ihmisiä on harvassa. Niitä naisia on paljon, jotka eivät koristaudu ulkoisesti, mutta jotka eivät silti kaikki ole sydämen ihmisiä. Ulkoinen epäsiisteys ja huolimattomuus eivät missään tapauksessa ole mikään ihanne. Tahallinen epäsiisteys on luomistyön väheksymistä. Ulkoinen kauneus ei kuitenkaan saa korvata uskoa eikä lempeää ja sävyistä henkeä. Nainen ei saa laskea elämässään mitään merkittävää ulkoisen kauneuden ja kaunistautumisen varaan.

5-6. Ennen eläneet kristityt naiset voidaan ottaa esimerkeiksi. Saara oli tavattoman kaunis nainen (1 Moos. 12:11-13). Pyhä historia tuntee hänet kuitenkin ennen kaikkea kahdesta muusta asiasta. Hän pani toivonsa Jumalaan ja hän oli miehelleen kuuliainen. Kun ihmisen toivo on pantu Jumalaan eli kun ihminen uskoo ja luottaa Kristuksessa annettuun armoon ja elää syntien anteeksiantamuksessa, hän on vakaa - luonteestaan riippumatta. Näin hän pyrkii hyvään (eli oikeaan) eikä välitä uhkailuista, tulivat nämä sitten oman perheen taholta tai kauempaa.

7. Aviovaimon kuuliaisuudessa toteutuu luomisjärjestys, ei miehen “ylivalta”, tyranniasta puhumattakaan. “Shovinistisika” on miehen ja kristityn täydellinen irvikuva. Ei myöskään ole kysymys naisen persoonan tukahduttamisesta. Naista tulee kunnioittaa. Kuuliainen vaimo voi älykkyydessään, saavutuksissaan, vastuussaan ja työssään olla monin tavoin edellä (kristittyä) aviomiestään. Mies on “vaimon pää” (1 Kor 11:3) siinä mielessä, että jokainen yksikkö tarvitsee johtajan ja jonkun on tietyissä tärkeissä asioissa kannettava vastuu. Luomisjärjestyksen mukaan mies on perheen pää - tässä mielessä nainen on heikompi osapuoli.

 

1 Piet. 3:8-17

Hyvän tekeminen voi viedä kärsimykseen

8. Tämä jae on kuin kristittyjen yhteyden korkea veisu. Rakkaus, hyväsydämisyys ja nöyryys ovat suurenmoisia asioita ihmistenvälisissä suhteissa yleensä ja kristittyjen kesken erityisesti. Yksimielisyys on sikäli ongelmallista, että läheistenkin kristittyjen kesken voi esiintyä erilaisia käsityksiä opista, teologiasta, politiikasta jne. On huomattava, että kun apostolit puhuvat yksimielisyydestä, he (tietenkin) tarkoittavat kahta asiaa: ensinnäkin ja ennen kaikkea sitä, että kaikki olisivat yksimielisiä oikeasta, totuuden mukaisesta opista, ja toiseksi, etteivät mielipidekiistat rikkoisi yhteyttä. Pelkkä “hengen yhteys” eli hyväksi koettu yhteys ei ole riittävä kristityille annetun hengellisen yhteyden todeksi elämiseen. Siihen riittää “yksimielisyys evankeliumin opissa ja sakramenttien toimittamisessa”; erilaisten traditioiden yhteisyyttä ei tarvitse edellyttää (Augsburgin tunnustus, kohta VII).

9. Edellisen jakeen yhteyskäsitystä valaisee ja tulkitsee tämän jakeen sanomaa. Henkilökohtaiseen herjaukseen ei vastata herjauksella. Kristitty on kutsuttu siunausta jakamaan, ei kostajaksi. Joskus on käännettävä toinenkin poski, kun toiselle lyödään (Jeesus Matteuksen ev:ssa). Jaetta 9 ei kuitenkaan voi alkuunkaan käyttää esim. poliisityön vastustamiseen tai pasifismin tueksi. Jumala on asettanut esivallan ja antanut sille miekan (Room. 13). Niitä tarvitaan - muuten yhteiskunta joutuisi kaaokseen ja paha voittaisi ja evankeliumin kulku estyisi. (Rauhaa kristityn tulee aina puoltaa ja sen asiaa ajaa.)

10-12 sisältää vapaamuotoisen lainauksen Psalmista 34. Rauhaan pyrkiminen ja oikea kielenkäyttö korostuvat, samoin pyrkimys hyvään. Nämä ovat suuri ja oikeastaan välttämätön asia kristittyjen yhteyden todeksi elämisessä. Oikea elämä tukee rukousta (sama myös edellä jakeessa 7c). Loppujen lopuksi paha saa aina palkkansa eli rangaistuksensa.

13. Pyrkimys hyvään eli oikeaan, Jumalan tahdon mukaiseen, saa erityisen voimakkaan korostuksen. Kyllä hyvän tekijöitä (myös hyväntekijöitä!) on maailmassa kohdeltu pahasti. Tämä on näkynyt selvästi myös esim. lähetystyössä. Jakeen tarkoitus on sanoa, että lopullinen voitto on aina hyvällä ja oikealla, sillä, mikä lähtee Jumalasta ja on hänen tahtonsa mukaista.

14. Pietari tietää hyvin, että hyvän tekeminen ja nimenomaan Kristuksesta todistaminen teoin ja sanoin voi viedä kärsimykseen. Kristitty on kuitenkin autuas eli hänellä on iankaikkisen elämän luja toivo. Siksi ei tarvitse pelätä eikä hämmentyä (alkukielen tarassoo tarkoittaa esim. ravistelua, tärisyttämistä, mistä on johdettu merkitys sisäiseen hämmentymiseen, ks. Gal. 1:7!) Tarkkaavainen raamatunlukija huomaa, että tämä ajatus esiintyy jo toistumiseen: jakeessa 6 kehotetaan aviovaimoja olemaan pelkäämättä uhkailuja.

15. Kristuksen pyhittäminen sydämessä tarkoittaa sitä, että kristitty pitää häntä uskossa sinä, joka hän todella on, Jumalan Poikana ja ainoana Vapahtajana (vrt. Joh. 8:24). Kristityn vakauteen kuuluu myös valmius vastata toivon perusteita koskeviin kysymyksiin. Toisten kysymys tarjoaa luontevan ja hyvän mahdollisuuden todistuksen antamiselle. Sanomalehdissä esitetään paljon kysymyksiä kristityille, mutta vain hyvin harvat vastaavat niihin - valitettavasti. Jakeessa näkyy myös kehotus kristillisen apologian eli uskon puolustamisen harjoittamiseen. Apologiaa on aina hyvä harjoittaa, kyselivät ihmiset tai eivät. On huomattava, että kristitty myös asettaa kysymyksiä toisille, ei vain itse vastaa.

16-17. Vastaamisessa tulee olla toista kunnioittava. Parjausten ja vainon kohteeksi joutuneen on säilytettävä puhdas omatunto, kuten asiallisesti todettiin jo jakeessa 13. Kristityn tulisi elää johdonmukaisesti oikein, jolloin hänen hyvä vaelluksensa saattaa herjaajat häpeään. Tässä edellytetään yleisen inhimillisen moraalitajun olemassaoloa eli sitä, että ihmiset kaikkialla osaavat ainakin muodollisesti erottaa oikean ja väärän. Oikean ja väärän sisältöä ajatellen ei-kristitty ajattelee monessa kohdin toisin kuin kristitty, koska hänen omatuntonsa ei ole Jumalan sanan valaisema. Loppujen lopuksi ensimmäinen asia on pysyä uskossa ja elää sen mukaan - vaikka siitä seuraisi kärsimystäkin.

 

1 Piet. 3:18-22

Kristuksen kuolema ja kasteen merkitys

18. Kristuksen kuolema oli ainutkertainen. Sitä ei voi toistaa eikä sitä saa ajatella toistettavaksi eikä sitä voi verrata kenenkään toisen kuolemaan. Ihmisen kuolema ei koskaan sovita toisen elämässä mitään. Kristuksen kuolema sovitti koko maailman synnin. Kristuksen kuolema oli sijaiskuolema, syytön kuoli syyllisten puolesta (Room. 5; 2 Kor. 5).

Kristuksen ruumis surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ihminen on yksi kokonaisuus, jonka kuolema kuitenkin hetkeksi hajottaa. Ihminen on ruumis, sielu ja henki (1 Tess. 5:23). Kysymyksessä ei kuitenkaan ole vain näkökulma tai sanaleikki, vaan tietty olemistodellisuus (Mt. 10:28). Kuolemassa tapahtuu todellinen hajoaminen, “jakaantuminen”.

19-20. Kristuksen ruumis pantiin hautaan, hän itse “astui alas tuonelaan”. Jae 19 herättää uteliaisuutta. Keitä olivat “vankeudessa olevat henget”? Jae 20 vastaa tähän selvästi: on kysymyksessä tietty ihmisryhmä, Nooan aikana eläneet. Miksi juuri he? Vastaus saattaa löytyä siitä, ettei heille vielä ollut olemassa sateenkaaren liittoa (1 Moos. 8:16-9:17), jonka merkitys ei ole kovin helposti selvitettävissä, mutta jolla kuitenkin oli selvä armo-, vaikkei pelastusmerkitys. Tämä kohta (kuten ei myöskään1 Piet. 3) ei luonnollisestikaan merkitse kaikkien pelastumista eikä sitä, että kaikki saisivat kuoleman jälkeen vielä mahdollisuuden kuulla evankeliumia. Siitä ei ole lainkaan kysymys, ei tässä eikä muuallakaan Raamatussa. Tässä pitää olla hyvin asiallinen ja selvä. Tästä puhumme tarkemmin kohdan 1. Piet. 4:6 yhteydessä.

21. Jae on yksi selvimmistä kasteen merkityksestä puhuvia jakeita UT:ssa. Puhe Nooan arkista, joka pelasti tulvalta Jumalan valitsemat kahdeksan ihmistä, johdattaa nyt ajatukset kasteeseen. Aikanaan arkki pelasti ne, jotka olivat siinä. Nyt kaste pelastaa ne, jotka pysyvät kasteen armossa. Voimme siis ajatella kastetta arkkina, laivana, jossa olevat eivät menehdy merellä. Moni kuitenkin hyppää tästä laivasta mereen, hylkää sen pohjan ja perustan, mikä hänelle jo lapsena annettiin. Kristinusko ja kristillisyys tuntuvat liian ahtailta ja vanhanaikaisilta. Puhe “palaamisesta kasteen armoon” tulee ymmärrettäväksi. Mereen hypänneen on palattava laivaan. Tämä laiva ei uppoa kuten Titanic ja Estonia. Tähän laivaan paluu on suurenmoinen asia. Jumala itse vetää meressä uiskentelevia sinne. Herätyskristittyjen ja tunnustuksellisten luterilaisten ei tule pelätä puhetta kasteen suuresta merkityksestä. Kaste ei ole lihan saastan pois riisumista, näin vanha käännös ja alkukieli. Se on hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta. Perustana on Kristuksen kuolema ja ylösnousemus.

22. Pelastushistorian päätapahtumat luetellaan tässä ja edellisessä jakeessa. Jumalan oikealle puolelle korotetulle Kristukselle on annettu kaikki valta (lähetyskäsky!). Silti hän kulkee täällä omissaan, seurakunnassaan, heikkona.

 

Luku 4.

1 Piet. 4:1-6

Kärsimys ja synnistä luopuminen

1-2. Kristuksen kuolema on meille aina ja ennen kaikkea sovitus synneistämme. Kristuksen kärsimys, risti mukaan luettuna, on meille myös esikuva, joka kutsuu esiin valmiuden kärsiä täällä ajassa. Jumalan tahdon mukainen elämä vie usein kärsimyksiin. Kärsimys ruumiissa voi olla merkki siitä, että ihminen on luopunut jostain tietyn himon toteuttamisesta. Myös väärien himojen toteuttaminen synnyttää lopulta aina kärsimystä. Jae ei (tietenkään) tarkoita, että kärsivä olisi luopunut kaiken synnin tekemisestä. Liha pysyy kristityssäkin.

3. Vanha vaellus pakanuudessa merkitsi lankeamista sekä lihallisiin julkisynteihin että epäjumalanpalvelukseen. Jälkimmäinen on erityisesti ensimmäisen käskyn rikkomista. Epäjumalanpalveluksen syntisyyttä lisäävät se tapa ja ne menot, joilla siihen osallistutaan. Itse idolatria (idoli on ihanne tai epäjumala), voi tapahtua ja syvimmältään aina tapahtuukin ihmisen sydämessä ja ajatuksissa. Siellä syntyy luopumus elävästä Jumalasta.

4-6. Pakanuuteen jääneet kummeksuvat kristityiksi kääntyneiden elämänmuutosta. Alkukielen mukaan on syntynyt vieraus (ksenidzontai) pakanoiden ja kristittyjen välille. Kristitty ei voi osallistua pakanallisten lähimmäistensä kaikkiin menoihin ja tapoihin, vaikka toisaalta hän haluaa samaistua ympäristönsä elämään, iloihin ja suruihin. Pakanat tulkitsevat erottautumisen tuomioksi ja yhteyden katkaisemiseksi ja herjaavat vihoissaan kristittyjä. Alkukielessä on voimakas sana “pilkata (Jumalaa)”. Jos he eivät käänny Kristuksen puoleen, edessä on tuomio. Jumala on sekä niiden tuomari, jotka nyt elävät, samoin kuin niiden, jotka jo ovat kuolleet.

Jae 6 on herättänyt paljon kysymyksiä ja keskusteluja. Rajuimmillaan siitä on haluttu luoda oppi, jonka mukaan ne, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia elämänsä aikana ja mahdollisesti myös ne, jotka sen kuultuaankaan eivät ole sitä uskoneet, saavat kuolemansa jälkeen uudestaan kuulla evankeliumin ja uuden mahdollisuuden tulla uskoon. Tästä ei jakeessa ole lainkaan puhe. Koko luvuissa 3 ja 4 jatkuvasti esiin tuleva kysymys ruumiin ja sielun erottumisesta toisistaan kuolemassa tulee hyvin esiin tässä äärimmäisen tiiviisti ilmaistussa jakeessa. Suluissa olevat kommentit avaavat tiiviin tekstin merkityksen: “Sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet (ei tosin kaikille) on julistettu evankeliumi (heidän vielä eläessään), että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää (että heillä olisi heidän kuulemansa evankeliumin hedelmänä yhteys Jumalaan eli hengellinen elämä ja että tämä elämä jatkuisi myös kuoleman rajan yli), vaikka ruumiissaan he (evankeliumin uskoneet kristityt) ovat saaneet saman tuomion (eli hekin ovat kuolleet) kuin kaikki ihmiset (koska heissäkin oli synnin turmelus, liha).

 

1 Piet. 4:7-11

Jumalan lahjojen haltijat

7. Apostolit elivät voimakkaassa lopun läheisyyden tunnossa. Se ei vienyt heitä epäraittiiseen maailmasta vierottautumiseen. Päinvastoin, kristittyjä kehotetaan ymmärtäväisyyteen, siis mielen ja ajatuksen oikeaan käyttämiseen, ja raittiuteen. Lopun läheisyys voimistuu vainoissa ja kärsimyksissä. Meidänkin olisi hyvä elää siinä tietoisuudessa, että loppu, joko henkilökohtainen kuolemamme tai tämän aikakauden loppu, voi tulla milloin tahansa.

8-9. Rakkaus kuuluu kristityille ja heidän suhteisiinsa ja heijastaa aina tavalla tai toisella Kristuksen rakkautta meitä kohtaan (Joh. 17:26). Kun on rakkautta toiseen, antaa helpommin anteeksi ja peittää tämän synnit ja heikkoudet, vaikka niitä olisi runsaasti ja vaikka ne olisivat hankalia. Joskus on vain siedettävä toisen heikkouksia, vaikkei voidakaan puhua mistään tunteissa koetusta rakkaudesta. Esim. työpaikalla ja suvun sisällä on velvollisuus toimia rakkauden mukaan. Usein hankalalle tilanteelle ei voi tehdä juuri mitään, vaikka muutokseen pitäisi aina pyrkiä. Vieraanvaraisuus on yksi rakkauden lämpimimmistä ilmauksista. Sen arvoa alleviivaa Hepr. 13:2: vieraana voi olla huomaamatta jopa enkeli, tai ainakin armon evankeliumin julistaja, sanansaattaja.

10-11. Armolahjat ovat toisten palvelemiseksi. Oikea armolahja välittää tavalla tai toisella armoa. Se on annettu armon hyville haltijoille eli niille, jotka Jumala on kutsunut armon jakajiksi toisille. Armolahja ei voi eikä saa korottaa käyttäjäänsä. Kaikki tähtää Jumalan kirkastamiseen Jeesuksen Kristuksen kautta. Tämä merkitsee, ettei mikään oikea lahja sivuuta sanomaa armosta, rististä ja sovituksesta. Ole tässä aina tarkkana.

 

1 Piet. 4:12-19

Kärsimyksissäkin voi iloita

12-13. Kristityn osaksi tulevat kärsimykset eivät ole yllätys. Jeesus itse puhui niistä usein ja vakavasti (Joh. 15:18-27). Kehotus iloitsemiseen on tässä yhteydessä sen sijaan yllättävä - tai ehkä ei. Kaikkea verrataan iankaikkiseen riemuun ja kirkkauteen. Näin myös Paavali 2 Kor.4:17-18. Käsitteet “kevyt” ja “lyhyt” kärsimyksestä puhuttaessa selittyvät ainoastaan tämän vertailun tai vastakkainasettelun avulla. Täällä ahdistus, perillä iankaikkinen lepo ja kirkkaus.

14. Kristityn osakseen saama pilkka todistaa, että häntä on aihetta herjata juuri kristittynä eli että hän on todella Jumalan oma. Olen saanut joskus kokea jotain tästä, ja se on aika merkillistä. Solvaus ei tee meistä autuaita, vaan kertoo, että autuutemme on havaittu ja herättänyt närää.

15-16. Pietarin varoitus on raitis: meitä tulee ja voidaan syystäkin syyttää, jos rikomme (Jumalan ja yhteiskunnan) lakia. Kristuksen nimen tähden kärsiminen on muuta. Maailma on havainnut uuden sitoutumisemme Kristukseen ja hänen valtakuntaansa. Emme tuota kunniaa itsellemme, vaan Jumalalle. Häpeästä välittämättä pyrimme pitämään kiinni Kristus-tunnustuksestamme.

17-18. Tuomion aika on aina, kun sanaa julistetaan. Tuomion kautta puhdistettaviksi joutuvat aina ensin ne, jotka tunnustautuvat uskoon, Kristukseen ja hänen seurakuntaansa. He kuulevat lain ja armon sanaa (toivottavasti) jatkuvasti. Sana tuomitsee ja armahtaa. He ovat lähimpänä sitä totuutta, joka tuo esiin heissä asuvan valheellisuuden ja kaiken epäpuhtauden. Myös ei-kristityille tulee tuomio, mutta se on ilman armoa. Olemme tässä Raamatun yhden vakavimman jakeen äärellä, sillä jakeen 17 lopun sisältämä retorinen kysymys viittaa kadotukseen, helvettiin, iankaikkiseen eroon Jumalasta ja luomistarkoituksen toteutumatta jäämisestä. Sama kysymys ja sama vastaus on jakeessa 18. Syntinen tarkoittaa tässä armahdetun ihmisen, ei synnittömän ihmisen vastakohtaa. Sana on siis samaa merkitsevä kuin jumalaton. Moderni(stinen) kristinuskontulkinta ei ota tätä todellisuutta vakavasti - ei myöskään ihmisen armahtamisen tarvetta ja sen mahdollisuutta syntien anteeksisaamisessa uskon kautta Kristukseen.

19. On lohdullista lukea, ettei kaikkien kristittyjen tarvitse välttämättä joutua suuriksi kärsijöiksi. Jumalalle on itse kullekin kristitylle oma tiensä. Mutta jos kärsimys kohdistuu meihin, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa elämämme uskollisen Jumalan haltuun. On äärimmäisen tärkeätä nähdä, että meidän kärsimyksemme liittyy Jumalan tahtoon. Emme kärsi koskaan sattumalta, eikä Perkele saa omaehtoisesti päättää osaksemme tulevien kärsimysten määrästä, luonteesta ja kestosta. Muistamme, että Paavalin puhuessa “pistimestä lihassa”, “Saatanan enkelistä” (2 Kor. 12:7), hän sanoo, että se on hänelle “annettu” (edothee; uusi käännös “olen saanut”). Muoto on ns. jumalallinen passiivi eli Jumala oli pistimen antaja, ei Saatana.

Uskollisuus Jumalan ominaisuutena tarkoittaa tässä sitä, ettei hän hylkää koviin ja pitkäaikaisiinkaan kärsimyksiin joutuvaa. Kärsimykset eivät siis ole merkki siitä, että hän olisi unohtanut tai hylännyt. Hän hoitaa asiamme hyvään loppuun asti. Hyvän tekemisen tulee jatkua mahdollisuuksien mukaan, vaikka juuri siinä saattaa olla pilkan aihe. Hyvän tekeminen ja hyväntekeväisyys ovat kaksi eri asiaa. Hyvä tarkoittaa tässä yhteydessä sellaista, mistä muut tuntevat meidät kristityiksi, mikä syystä tai toisesta ärsyttää tai herättää närää muissa ja mikä haluttaisiin lopettaa. On myös sellaista hyvän tekemistä, joka avaa toisten ihmisten mielet ja sydämet kristityille ja heidän sanomalleen. Tätä on usein saatu kokea lähetystyössä. Myös Rooman valtakunnan aikana kristittyjen uhrautuva palvelu herätti kiitollisuutta pakanoissa.

 

Luku 5.

1 Piet. 5:1-5

Seurakunta ja sen kaitsijat

1. Kristillisellä yhteisöllä on aina johto ja johtajat. Tämä ei ole ihmisten korottamista, vaan Jumalan säätämä järjestys. Lauma tarvitsee kaitsijoita eli paimenia Kristuksen kirkon eri tasoilla, perheen päästä piispaan. ”Paavin” virkaa tosin ei tarvita. Apostolina Pietari oli itsekin “vanhin” (presbyteros). Paimenen tulee olla uskossa Kristukseen ja näin osallinen hänen kirkkaudestaan.

2. Paimenella tulee olla halu kaita. Pelkkä palkkapaimen on äärimmäisen huono ratkaisu. Kaitsennan tulee myös tapahtua Jumalan tahdon mukaan. Tähän sisältyy sekä paimenen otteet että myös hänen sanomansa.

3. Herrana hallitseminen on toisaalta kovien otteiden käyttämistä ja toisaalta johtajan itsekorotusta ja vallanhalua. Vaikka Jumalan tahdon mukaan kuuluu myös maallisilla yhteisöillä ja yhteiskunnalla olla johtajansa, ei maallinen vallankäyttö ole ihanne kristilliselle johtajuudelle, päinvastoin (Matt. 20:20-26). Oikea paimen on palvelija. Tässä näkyy myös selvä ero roomalaiskatolilaisen ja protestanttisen virkakäsityksen välillä.

4. Ylipaimen, Jeesus, on ilmestyvä. Hän antaa kullekin tekojensa mukaan ja pelastaa omansa lopullisesti armon(sa) mukaan. Kuihtumaton seppele on kuva iankaikkisesta kirkkaudesta, jolla ei ole loppua.

5. Nuoremmat on viittaus toisaalta ikään, toisaalta siihen, ettei heillä ole samaa paimenvastuuta kuin vanhimmilla eli johtajilla. Monet haluaisivat olla johtajia, kaikkia ei siihen voida kutsua ja asettaa. Hyväksi alaiseksi suostuminen voi olla joskus vaikeaa, mutta siihen meidän on kaikki kutsuttu. Johtajallakin on Johtajansa taivaassa. Nöyrä mieli on oikein. Me emme ole oman maailmamme keskipisteitä. Vain Jumala on keskipiste. - Jokaisella kristityllä on kuitenkin oma hengellisen vastuun alueensa.

 

1 Piet. 5:6-11

Kehotus nöyryyteen ja valppauteen

6-7. Nämä kaksi jaetta ovat suurenmoinen sielunhoidollinen annos Jumalan armoa ja hyvyyttä kärsivälle ja taakoitetulle. Kaikki murheet saa heittää Vapahtajalle. Emme todellakaan saisi kantaa taakkoja, jotka Jeesus jo on kantanut (synnin syyllisyys) tai joita hän nyt haluaa kantaa meidän puolestamme ja rinnallamme. Hän pitää omistaan huolen, hän on omiensa kanssa (Matt. 28:20). Kaikki pyynnöt saa viedä hänelle (Fil. 4:6-7). Tähän armoon kuuluu kuitenkin samalla koko ajan nöyryys: itseriittoinen ei ole mitään saava. Jumalan käsi on aina todella väkevä. Hän johtaa asioita ja sallii sellaistakin, mikä on meille taakka eikä meitä miellytä.

8. Perkele on todellisuutta. Hän ei nuku, vaan valvoo. Hän on salakavala ja tuhoava. Hän muuttaa muotoaan ja voi esiintyä enkelinä (2 Kor. 11: 13-15). Sama koskee hänen palvelijoitaan. Maailma ja seurakunta ovat täynnä valhetta ja jokahetkistä taipumusta siihen. Siksi kristityn tulee valvoa eli elää luottavaisessa, lepäävässä ja lapsenomaisessa uskossa Kristukseen. Tällaista kristittyä ei kukaan voi ryöstää Isän kädestä (Joh. 10: 28-29).

9. Usko on meidän vastauksemme. Luja usko ei ole puristettua ja ponnistettua uskoa, vaan evankeliumin varassa lepäävää uskoa. Uskon voima ja lujuus tulevan uskon kohteesta, ei uskojasta. Koko maailmanlaaja seurakunta saa kokea periaatteessa samat kärsimykset. Käytännön tilanteissa on tosin suuria eroa. Yhteistä on aina ja kaikkialla mm. se, että maailman ja seurakunnan välillä vallitsee periaatteessa kuilu. Toiset ovat Kristuksen, toiset eivät. Tämä ei kuitenkaan anna kristitylle koskaan lupaa vähäisimpäänkään ylimielisyyteen. Oikea asenne on rakkaus.

10-11. Tätä vahvistamista ja lujittamista Jumala suorittaa koko ajan. Kerran tulee hetki, jolloin se on saavuttanut lopullisen määränsä: kirkkaus avautuu kristityn eteen. Synnin mahdollisuuskin on poissa eli enää ei voi langeta. Tällainen aika ei ole vielä täällä maallisessa elämässämme. Jumalan kaikkivalta on silloin näkyvää, täällä vielä monin tavoin salattua.

 

1 Piet. 5:12-14

Lopputervehdys

12-14. Kristuksen armo ei ole mitä tahansa kuviteltua armoa eikä se ole hyväntahtoista sormienkaan läpi katsomista. Se on todella Jumalan pyhää armoa. Siinä tulee pysyä lujina (jälleen sana luja, kuten edellä jakeessa 9) eli horjumattomina. Mikään syntimme ei saa tulla ajatuksissamme niin suureksi, että katsoisimme sen olevan anteeksisaamaton. (On anteeksiantamatonkin synti: paatumus, jolloin ihminen ei edes välitä siitä, saako hän syntinsä anteeksi vai ei. Anteeksiantaminen ja -saaminen ovat kaksi eri näkökulmaa!). – Rauhan Kristus antaa meille rauhattomille.

Takaisin
=> Raamattu