Takaisin
=> Raamattu

Iltahartaus Kylväjän lähettien 30-v. juhlakokouksessa

Tampereen Torpassa 11.9.04, kodassa, leiritulen äärellä.


Tämän illan lauluissa illanvietossamme kuultiin Leinon sanoihin sävelletty laulu, jossa puhuttiin myös tuleen tuijottamisesta. Joku on sanonut, että jos ihminen katsoo kosken partaalla pitkään ohikuohuvaa pärskettä, hänelle tulee voittamaton halu hypätä koskeen. Toivottavasti meille ei käy näin. Nyt meidän silmämme ovat kuitenkin kiinnittyneet tiukasti edessämme olevan nuotion tuleen.

Ennen tekstin lukemista annan julkisen vastauksen niihin moniin minulle esitettyihin henkilökohtaisiin kysymyksiin, jotka koskevat eläkkeelle siirtymiseni jälkeistä aikaa. Sitten siirryn "iltahartauteen", vaikka sanasta "hartaus" en pidä, minkä selitän myöhemmin.

Ensimmäiset kuusi viikkoa eläkkeellä kuluivat syvän väsymyksen vallassa. En ollut varsinaisesti "uupunut", mutta oikein mitään en jaksanut tehdä. Toivuin kuitenkin yllättävän nopeasti. Kylväjään olin sanonut, että pidän kokoustoiminnassa pidän respiittiä syyskuuhun asti, tietysti lukuun ottamatta Kangasalan kesäpäiviä, joihin en tietenkään malttanut olla osallistumatta ja jossa oli myös pieni, minulle iloinen tehtävä. Respiitti piti, ja normaaliin kokoustoimintaan osallistuin syyskuusta alkaen.

Se helpotus eläkkeelle siirtymisessä oli, että nyt saa nukkua aamuisin vähän pitempään. [Joku eläkeläiskollega näyttää täällä olevan samaa mieltä!] Tässä joukossa on monia aamuvirkkuja aamulenkkeilijöitä, jotka ehkä ihmettelevät mainintaani. Niin se kuitenkin vain minun kohdallani on. Tosin edelleenkin on elämässä paljon aamuja, jolloin on aikainen aikataulu.

Heti loppukeväästä eli pari kuukautta eläkeaikana alkamisen jälkeen sain kutsun osa-aikaiseksi lähetyssihteeriksi Kylväjään Urpon siirryttyä muuhun työhön yhdistyksessämme. Tehtäväalueekseni tuli Israel ja Pietarin juutalaistyö. Työhön liittyi paljon uusien asioiden opettelemista. Lähetysjohtajan ollessani en ollut selvillä kenttien kaikista yksityiskohdista, mutta nyt niihin oli (taas) perehdyttävä. Sai olla oppipoika siinä, kuten muissakin asioissa. (Työ alkoi oikeastaan jo useita viikkoja ennen Kangasalan kesäpäiviä, kun Preimanin vierailua ja loppukesällä pidettävää lähettien työseminaaria Enä-Sepässä piti alkaa valmistella. Työ päättyy/ päättyi 14.9.04)

Eläkkeelle siirtyessäni ajatuksissani nousi jatkuvasti esiin kuolema, oma kuolema, kuoleminen. Sen miettiminen ei ollut mitenkään hirvittävän ahdistavaa, muttei helppoakaan. Ajatuksissani turvauduin koko ajan Jeesuksen ristiin - mitä muutakaan olisi ollut? Minussa ei tietääkseni ollut mitään kuolettavaa sairautta niin kuin ei ole nytkään, mutta monta kertaa ajattelin, miten kauhea voi ihmiselle olla esim. syöpätuomio. Tämä nousee usein mieleeni, kun ihan läheltäkin saa viestejä pitkälle edenneestä syövästä tai muista pahoista sairauksista. (Monessa syövässä prognoosi on nykyään kuitenkin varsin hyvä.)

Minulle on ikään kuin aivan uudella tavalla noussut myös mieleen lain ja evankeliumin erottaminen. Kyllä ymmärtääkseni tiesin, miten asiat siinä ovat tai miten niiden pitää olla, mutta koko asian kokeminen uudestaan aivan keskeiseksi oli taas uusi vaihe elämässäni. Lain suhteen olen tajunnut, ettei esim. ole mitään mieltä puhua jumalattoman vanhurskauttamisesta, ellei tunnusta Jumalan lakia, joka juuri tuomitsee meidät jumalattomiksi. Olen ollut hyvin kiitollinen Raimo Mäkelälle hänen poikkeuksellisen selvästä opetuksestaan ja rohkaisustaan meille kaikille tässä(kin) asiassa.

Irakin sodan seuraaminen lehdistöstä on ollut aika järkyttävää. Suuri osa lehtimiehistäkään ei näyttänyt tietävän, että Saddamin Irakissa oli menossa suunnaton kansanmurha, jonka uhrien määrä Saddamin valtakauden loppuun oli noussut varovaisten arvioiden mukaan n. 800000 ihmiseen. Oli helppo havaita, miten (tässäkin asiassa) maailma oli valheen vallassa. Asioiden seuraaminen on ollut monin tavoin syvästi masentavaa.

Terrorismia käsitellessään lehdistö ja muut tiedotusvälineet näyttävät koko ajan lähtevän liikkeelle ihmiskunnan luontaisesta hyvyydestä. Syntiä ja sen vuoksi ihmiskunnan päällä olevaa Jumalan tuomiota ei nähdä tai haluta tunnustaa. Maailma on valheen maailma. Niin tässä kuin lukemattomissa muissakin asioissa. Olen aika paljon osallistunut debattikirjoitteluun sekä HBL:ssä että paikallisissa Hämeen Sanomissa. HBL on julkaissut "noin joka toisen" sinne lähettämäni (itse asiassa lähes kaikki), HS jokaisen. Keskustelu on ottanut voimille, mutta HS:ssä on tullut esille kristillinen todistus.

Sinikka on ollut äärimmäisen aktiivinen kolmissa viime vaaleissa KD:n paikallisosaston puheenjohtajana. Vaalit ovat vaatineet uskomattomasti työtä. Panostus on verrattavissa kristillisen järjestön vapaaehtoistyöhön, mutta on paljon, paljon intensiivisempää. Hänellä on oman alansa tieteellinen tutkimustyö myös jatkunut.

Talomme alakerrassa meillä on jo pitemmän aikaa ollut menossa talon peruskorjaus lievien kosteusvaurioiden poistamiseksi ja uusien estämiseksi. Alakertaan tulee mm. lattialämmitys. Teemme suuren työstä itse, vain sen, mitä emme osaa tai saa tehdä teetämme ulkopuolisilla. Työ on ollut raskasta ja kuluttavaakin, ja tietysti lähes kaikki maksaa tänä päivänä paljon Hämeenlinnaan Jyväskylästä pari vuotta sitten muuttanut kotiseutulähettimme Erkki Korhonen on ollut suunnattoman suuri talkoolaisapu työtä pelkäämättömänä kokeneen rakentajana. Pihalaatoituksiin on päästy kuluneena kesänä. Niissä on ollut aivan ratkaisevaa Maken (Markku Kotiranta) panos. Laattojen alustus on sujunut vauhdilla ja itse laattojen asennuksessa on ollut sellainen vauhti, että kolmekin ihmistä on saanut herkeämättä kantaa hänen eteensä laattoja, jotka hän on saman tien sijoittanut paikoilleen. Kiitos vain Makelle! Suosittelen!

Eläkkeellä on ollut enemmän aikaa keskustella aivan tavallisten, ilman seurakukunta- tai kristillisen järjestön yhteyttä olevien ihmisten kanssa. Keskustelunhalua on paljon. Kärsimystä on suunnattomasti, surua, murhetta, taloudellisia vaikeuksia, sairautta, rikkinäisiä ihmissuhteita jne. Joissain asioissa olen nähnyt aikaisempaa selvemmin, miten yleiset ja epätarkat liian yleistävät tuomiot ja tuomiot (sweeping statements) joistain ihmiselämän asioista ja vähemmän valoisista puolista on täytynyt jossain mielessä arvioida uudestaan. Ihmisten hätä ja kärsimys ei (tietenkään) muuta Jumalan sanaa - se pysyy (kaikilta osin) samana ja voimassa, ja synnillä on aina tuomionsa, mutta jollain tavalla on asiaan tullut uusia näköaloja. On helpompi ymmärtää kutakin ihmistä yksilönä.

Sitten "iltahartauteen". Luen 2 Kor. 7:1, 8-11. Sana "hartaus" on minulle vaikea. Se tuo mieleen ajatuksen, että Jumalan sanan julistamisen tarkoitus olisi luoda harrasta tunnelmaa. Niinhän ei missään tapauksessa ole, vaikkei "harras tunnelma" välttämättä itsessään olekaan paha. Sana harras liittyy UT:ssa vilpittömyyteen. Pitäisikö siis puhua iltahartauden sijasta "iltavilpittömyydestä"? Niin voisi ajatella, mutta siinä tapauksessa minä en olisi sopiva sellaista pitämään, sillä en ole mitenkään kovin vilpitön. Ehkä "vihassa vilpitön" voisi sopia minuun. Muissa asioissa ei vilpittömyyttä kovinkaan paljon löydy. Jos kirjoittaisin nimimerkillä, ainakin paikalla olevat Bangladeshin työntekijät ymmärtäisivät, miksi valitsisin sellaiseksi esim. Magnus Ekka-Kilpi.

Synti itsessäni ja ihmisissä yleensä vetää mielen vakavaksi. Pitäisikö siis puhua "iltavakavuudesta"? Enpä tiedä. Tilanteemme ja tekstimme ainakin viittaavat siihen suuntaan. Jumalan ja elämän ja tuomion vakavuutta ei useinkaan oteta vakavasti.

Nyt esillä oleva teksti on todella hyvin vakava. Jakeessa 1 puhutaan puhdistautumisesta lihan ja hengen saastaisuudesta. Täysin väärä tulkinta olisi sellainen, ettei tällaisen puhdistautumisen jälkeen ihmisessä enää olisi saastaisuutta. Kyllä synti ja saastaisuus meissä pysyvät. Tekstissämme on tietysti kysymyksessä kaiken synnin anteeksisaaminen. Toiseksi huomaamme, että saastaisuutta ei ole vain lihassa, ruumiissa, vaan myös hengessä. On paljon "valkoisia syntejä", joita ei havaita, joita ei pidetä minään, joita väheksytään.

Luther kirjoittaa: "Lihaahan ei ole ainoastaan haureuden törkeä ja saastainen himo tai muu säädyttömyys, vaan kaikki se, minkä ihminen äidistä myötään tuo, ei siis vain ruumis kaikkineen, vaan myös sielu ja kaikki järjessä, tahdossa ja kaikissa aisteissa olevat luonnon kyvyt, sekä sisäiset että ulkonaiset. Lihaa on varsinkin se, minkä järki ei katso olevan syntiä, esim. epäuskossa eläminen, epäjumalanpalvelus, Jumalan sanan halveksiminen, röyhkeys ja viisauteen, valtaan ja kunniaan luottaminen" (Mannaa Jumalan lapsille, 1.12, Room. 8:13).

Jakeen lopussa on maininta elämänsä pyhittämisestä Jumalalle. Tämä on itselleni vieras ajatus sen takia, että erilaiset pyhityskehotukset ovat kirkon historiassa luoneet suunnattomasti hämmennystä ja harhaan menoa. En ole valinnut puheitteni aiheiksi tätä näköalaa. Niin tässä kuitenkin lukee.

Paavali oli kirjoittanut korinttilaisille näitä murehduttaneen kirjeen. Olisi mielenkiintoista tietää. mitä Paavali oli kirjoittanut, mutta tämä hänen "kyynelkirjeensä" on kadonnut. Jotkut tarjoavat "kyynelkirjeeksi" 1. Kor:ä, mutta se ei tähän rooliin sovi.

Kirje oli aiheuttanut Jumalan mielen mukaista parannusta, joka johti elämään. Jos jokin johtaa elämään, siinä täytyy olla kysymyksessä ristin sovitus. Parannus on murhetta syntien tähden ja uskoa evankeliumiin. Rooman kirkko liittää tähän vielä kolmannen, katumusharjoitukset, jotka kirkko määrää, ja joiden täyttäminen jää tietysti täysin suhteelliseksi (sen lisäksi, että koko ajatus on räikeästi epäraamatullinen). Ymmärrämme, että vasta uskonpuhdistuksen myötä tuli pitkästä aikaan periaatteessa mahdolliseksi evankelinen pelastusvarmuus.

Jumalan mielen mukainen murhe avataan jakeessa 11. Teksti kuulostaa aivan kauhealta. Tosin ensimmäisenä mainittu into on selvästi hyväksi ja tavoiteltavaksi tunnistettava asia. Sitten seuraavat "puolustautuminen, suuttuminen ja pelkääminen, meidän ikävöimisemme ja syyllisen päättäväinen rankaiseminen". Sana on kova. Ajattelen käsitettä suuttuminen (näin siis uudessa käännöksessä, vanhassa: [synnin] paheksuminen). Osaammeko suuttua oikeista asioista? Suutumme kyllä jollekulle Antti Kylliäiselle tai Ville Riekkiselle. Mutta keskuudessamme - en ajattele Kylväjää, vaan Kristuksen koko maailmanlaajaa näkymätöntä seurakuntaruumista - on paljon hengen valkoisia syntejä, joista ei puhut. Iso "valkoinen" kissanrotkale tulee nostaa pöydälle. Meissä ja keskuudessamme on paljon omahyväisyyttä, pyrkyryyttä, kateutta, pahansuopuutta, mikä on syntiä. Listaa voisi jatkaa. Ajatuksissa tulee palata Lutherin ajatuksiin hengen saastaisuuksista meissä (ks. edellä). Kuka seurakunnissa näitä paheksuu, kuka tästä kaikesta suuttuu? Kuka kristillisessä toiminnassa tarttuu tällaisiin asioihin?

Mutta lopuksi: mikään ei korvaa ristin salaisuutta. Emme saa koskaan väsyä soittamasta Jeesuksen sovitustyön vanhaa levyä cd-soittimillamme tai sitä ikivanhaa savikiekkoa. Sen tulee soida aina, ja se saa soida aina, eikä siihen saa kyllästyä. Jeesus otti meidän paikkamme ristillä, kärsi Jumalan rangaistuksemme meidän synneistämme, että me saisimme oman syntimme anteeksi ja pääsisimme perille taivaan kirkkauteen.

 

(Iltahartaus pidetty osittain laajentaen, osittain supistaen.)

Takaisin
=> Raamattu