Takaisin
=> Raamattu

Kristitty ja uskontojenväliset rukoushetket

Matti Väisäsen 70-v. kirjaan Pääasia

 

Miten jumalien kuvat soveltuvat Jumalan temppeliin? Mehän olemme elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: Minä asetun keskelleen ja vaellan heidän mukanaan. Minä olen oleva heidän Jumalansa ja he minun kansani (2 Kor. 6:16).

Kristityn rukousyhteys

Kristitty rukoilee sekä yksin että yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Hänen oikea rukouksensa on rukousta Hengessä ja totuudessa (Joh. 4:23). Pyhä Henki herättää kristityssä rukouksen, joka nöyrästi ja rohkeasti osoitetaan Isälle Jeesuksen nimessä. Rukouksen kohde on aina kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, ei kukaan muu. Rukoilija tietää Jumalan kuulevan ja vastaavan ajallaan ja tavallaan. Kristityn rukous ei ole ihmisen omaa keksintöä, vaan se tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen sanansa perusteella. Kristitty tunnustaa syntinsä ja syyllisyytensä, vetoaa Jeesuksen ristinkuolemassa tapahtuneeseen sijaissovitukseen, huutaa armahdusta ja anteeksiantamusta. Hän anoo myös apua, johdatusta ja varjelusta elämänsä kaikkiin asioihin (Fil. 4:6-7) sekä kiittää ja ylistää kolmiyhteistä Jumalaa pelastusteoista, Jeesuksen vanhurskaudesta, kaikesta hänen armostaan ja hänen loppumattomasta hyvyydestään.

Kun kristitty rukoilee ääneen, lähellä on useinkin ei-kristitty, joka kuulee rukouksen..

Tilanteena ja paikkana voi olla kristittyjen jumalanpalvelus, evankelioimiskokous, rukoushetki sairaan puolesta, rukous- ja raamattupiiri, ruokapöytä, oman perheen olohuone, etiopialainen maja jne. Lähetystilanteessa tämä rukousasetelma on jokapäiväistä todellisuutta. Ei-kristityn läsnäolo ei normaalisti häiritse kristityn rukousta. Ääneen lausutun rukouksen ei-kristitty seuraaja saattaa saada kuulemastaan todistuksen kristityn uskosta ja siitä kolmiyhteisestä Jumalasta, jota kristitty rukoilee. Näin yksilötasolla. Entä sitten ”uskontojenväliset rukoushetket”?

Uskontopluralismi suhteellistaa totuusvaatimukset

Uskontojenväliset rukoushetket eivät kristitylle kuulu. Uskontojenvälisten rukoushetkien” lähtökohta on ajatus uskontojen ja niiden jumalien (j) yhdenvertaisuudesta ja siitä, että kaikkien läsnäolijoiden eri jumalat kuulevat ja vastaavat rukouksiin. Tämän uskontopluralistisen käsityksen mukaan kaikki uskonnot ovat ”yhtä arvokkaita”. Tällaista ajattelua leimaa uskontorelativismi eli kaikkien uskontojen totuusväittämien suhteellistaminen ja siis myös Kristuksen ainutlaatuisuuden torjuminen. Uskontopluralismista on keskusteltu viime vuosikymmenien aikana paljon, mutta itse ilmiö on ikivanha. Harhan tunnetuimpia edustajia on ollut viime vuosisadan loppupuolella englantilainen John Hick, jonka uskontopluralismia Matti T. Amnell on ansiokkaasti tutkinut väitöskirjassaan Uskontojen universumi. John Hickin uskonnollisen pluralismin haaste ja siitä käyty kekustelu (1999).

Roomalaiskatolinen Paul Knitter on yksi viime aikojen tunnetuimmista uskontopluralismin kannattajista. Jo vuosisadan alkupuolella (1932) Yhdysvalloissa julkaistu Ernst William Hockingin johdolla laadittu tutkimusraportti Re-Thinking Missions lähetystyön tilanteesta ja lähtökohdista neljässä Aasian maassa puhuu ”totuuden etsimisestä yhdessä ei-kristittyjen kanssa” ja paljastaa näin totuusrelativistiset lähtökohtansa. Raportin nimi on kirjaimellisesti käännettynä ”Lähetyksen uudelleen ajatteleminen”, mutta asiallisesti otsikko viittaa lähetyksen perusteiden uudelleen arvioimiseen ja muuttamiseen).

Kirkon ja kristittyjen meneminen mukaan pluralistisen näkemyksen pohjalta järjestettyyn yhteiseen rukoukseen on mahdotonta. Uskontorelativismin mukainen ajattelu on johtanut monia kirkkoja ja erityisesti Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) Kristuksen ainutlaatuisuuden turhentavaan uskontoteologisen asenteeseen suhteessa toisiin uskontoihin. Syntyy noidankehä: luopuminen Kristuksen ehdottomasta ainutlaatuisuudesta johtaa uskontojenväliseen rukoukseen ja tämä taas puolestaan vahvistaa Kristuksen ainutlaatuisuuden torjumista. Pyrkimyksenä ei tässä tapahtumasarjassa enää olekaan lähetyksellinen tavoite ei-kristityn kääntymisestä kristityksi, vaan tuo jo edellä mainittu ”yhteinen totuuden etsintä” ja ”kunnioittava rinnakkaiselo” sekä muu yhteyden haku. Hyvät suhteet ei-kristittyjen kanssa ja eri uskontojen edustajien keskinäinen kunnioitus ovat sinänsä tavoiteltavia ja hyvinkin hyödyllisiä, mutta lähetyspyrkimyksen muuttuminen yhteyshakuisuudeksi yli uskontorajojen on lähetystehtävän pettämistä.

Myös roomalaiskatolisessa kirkossa pelastustotuus on monin tavoin suhteellistettu. Siellä saatetaan hyvinkin puhua Kristuksen ainutlaatuisuudesta, mutta pelastusoppi, jonka ytimessä on evankeliumin julistama ”yksin uskosta” (Room. 4; Gal. 3), on turhennettu avaamalla ihmiselle periaatteessa mahdollisuus pelastua ilman tätä luovuttamatonta uskontotuutta, jopa kokonaan Kristuksen ulkopuolella. Tästä huolimatta tähdennetään lähetystyön merkitystä, jolloin se ymmärretään katolisen inklusiivisen käsityksen mukaisesti. Sen mukaan muissa uskonnoissa olevat ”pelastuksen säteet” ja ”totuuden jyväset” ikään kuin katsotaan kristinuskoon sisältyviksi ja jonkinlaiseksi evankeliumin vastaanottamista valmistavaksi todellisuudeksi, jotka Kristus-sanoma täydentää.

Tällainen lähetys itse asiassa rakentaa inhimillisen yleisuskonnollisuuden varaan ja on ristiriidassa UT:n lähetysnäkemyksen kanssa. Pelastumisen mahdollisuutta Kristuksen ulkopuolella ei kuitenkaan liitetä uskontoihin sinänsä, vaan vilpittömään etsimiseen ja hyvän omantunnon mukaan elämiseen eli yleisuskonnolliseen kaavaan. Professori Miikka Ruokanen on esittänyt Teologisessa Aikakauskirjassa (6/1993) yhteenvedon Vatikaanin II kirkolliskokouksen (konsiilin) uskontoteologiasta ja tutkinut asiaa jo edellisenä vuonna ilmestyneessä laajassa ja varsin perusteellisessa tutkimuksessaan (Ruokanen 1992) ja julkaissut artikkelin Katolisen uskontoteologian pääkohdat (Ruokanen 2003, teoksessa Teologia uskontojen maailmassa, Hiltunen. Pekka Yrjänä, toim, 2003) .

Erityisen selvästi ei-kristittyjen pelastumisen mahdollisuus on esillä Vatikaani II:n asiakirjassa Nostra aetate (”Meidän aikanamme”) ja Lumen gentium (”Kansojen valo”). Jälkimmäisen mukaan Kristuksen ulkopuolella tapahtuvan pelastumisen edellytyksenä on se, ettei ihminen ole omasta syystään jäänyt evankeliumia kuulemattomaksi ja että hän ”etsii Jumalaa vilpittömällä sydämellä” (Mt. asiakirja, 121). Myös Paavin hyväksymä asiakirja Dominus Iesus (”Jeesus on Herra”, 2000) puhuu kyllä Jeesuksen ainutlaatuisuudesta, mutta turhentaa kristillisen evankeliumin absoluuttisuuden suhteessa uskontoihin ja niiden kannattajien pelastumiseen lähetystyön korostuksesta huolimatta. Tämän kirjoittaja katsoo, että Vatikaanin yllä mainituissa asiakirjoissa uskontopluralismi on viety huomattavasti pitemmälle kuin Ruokasen esittämän lopputuloksen mukaan on tapahtunut, ja että uskontopluralisti Paul Knitterin tulkinta asiakirjoista on lähempänä teksteistä luettavaa muiden uskontojen ja inhimillisen yleisuskonnollisuuden pelastusmerkitystä avaavaa ja siis mitä lähetyskielteisintä kantaa.

Voimme tutkia uskontoja – emme osallistua niihin

Kristittyinä saamme ja meidän tuleekin vapaasti tutkia toisia uskontoja. Voimme oppia niiden edustajilta paljonkin elämästä yleensä, väärän uskon(non) turhuudesta, ihmisen sidonnaisuudesta luotuun kuten myös Jumalan luomisjärjestysten toteutumisesta tai toteutumattomuudesta. Luotuisuutemme ja langenneisuutemme perusteella olemme ”samalla lähtöviivalla” heidän kanssaan, mutta pelastustotuutta ajatellen tilanne on oleellisesti toinen, mikä relativistisen uskontodialogin puolustajilta unohtuu. Kristityllä on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta, ei-kristityllä sitä ei ole. Kristillisen uskon ja muiden uskontojen välillä on juuri Kristuksen ja evankeliumin ainutlaatuisuuden vuoksi pohjaton kuilu. Kristillinen uskontoteologia (eri asia kuin uskontotiede) tutkii tätä eroa evankeliumista ja siihen sitoutumisesta käsin. Oikeaksi ja samalla välttämättömäksi lähetysdialogiksi voidaan kutsua vain sellaisia uskontokeskusteluja, joissa kristitty tutustuu asiallisesti ja toista ihmistä kunnioittavassa hengessä vieraan uskonnon edustajan käsityksiin ja oppii tuntemaan tämän maailmankatsomusta ja –kuvaa voidakseen paremmin välittää evankeliumin hänelle. Jos tavoite on tämä, dialogi on osa lähetystehtävän toteuttamista.

Uskontorelativistinen tai –pluralistinen lähtökohta uskontojenvälisissä rukoushetkissä tekee kristityn osallistumisen niihin mahdottomaksi. Kristityn osallistuminen antaa ensinnäkin väärän kuvan hänen uskostaan eikä yksinkertaisesti ole Jumalan sanan valossa oikein. Ei-kristitty maailma – ja tietysti media - tulkitsevat kristityn läsnäolon tällaisissa tilaisuuksissa uskontopluralistista ja yleisuskonnollisista näkökohdista, vaikka mukana ollut kristitty itse saattaisikin torjua ja jopa pitää omaa usko(nto)aan ainoana oikeana. Osallistumisen sijasta kristitty voi sen sijaan käydä tutustumassa toisten uskontojen pyhiin paikkoihin uskontojen tutkijana tai vaikkapa turistina, vaikka moniin kohteisiin häntä ei tietenkään edes päästetä. Sen sijaan hänen ei tule käydä etsimässä ”uskontoelämystä” tai ”samaistumisen kokemusta” toisen uskonnon mistään paikasta tai tilaisuudesta ”oppimisen ja elämysten saamisen” varjolla. Hän voi antaa julkisen todistuksen Herrastaan ja Vapahtajastaan tilaisuudessa, jossa hän tietää olevan mukana uskontojen virallisia edustajia. Tämän todistuksen tulee kuitenkin sisältää tavalla tai toisella totuus siitä, että Kristus on ainutlaatuinen Pelastaja ja on osa lähetysjulistusta, kuten Paavalin puhe Ateenan Areiopagilla (Apt. 17).

Etäisyyden otto uskontojenvälisistä rukouskokouksista avautuu siitä, että Raamatun Jumala on ainoa oikea ja tosi Jumala monien jumalien joukossa kuten myös rukouksen olemuksesta. Oikea rukous on Jeesuksen sanan mukaan rukousta ”Hengessä ja totuudessa”. Kristityn rukoilijan perusasenne on kohdistaa sydämensä hätä, pyynnöt ja kiitos kaikkivaltiaalle Jumalalle, Jeesuksen Kristuksen Isälle ja myös Pojalle, Herralle Jeesukselle Kristukselle. Kuten jo yllä todettiin (s. 1), hän ei rukoile mitä tai ketä tahansa jumaluutta, henkeä, enkeliä tai valo-olentoa, ei myöskään ketään ihmistä, koska tietää tällaisen rukouksen vääräksi. Hän tietää, että tosi Jumala on ihmisen ulkopuolella, ei ihmisessä itsessään kuten New Age –ajattelun mukaisesti uskotaan. Hän rukoilee Taivaan ja maan Luojaa, ikuista Jumalaa, joka on ollut, on ja on tuleva ja aina oleva (Ilm. 1:8; 11:17). Hän rukoilee nöyränä, pyhässä pelossa ja samalla täydessä uskon luottamuksessa.

Kristitty ja 1. käsky

Rukoileva kristitty tietää, etteivät rukoukset toisten uskontojen jumalille ja jumaluuksille ole oikeita ja etteivät ne auta, koska jumala, jolle ne osoitetaan, on Jumalan sanan valossa epäjumala. Tässä kristittyä yhtäältä sitoo ja toisaalta myös kantaa ensimmäinen käsky: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinun pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, äläkä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla.” (2 Moos. 20:3-4).

Käsky on ehdoton ja kieltää palvelemasta ja siis rukoilemasta ketään muuta kuin Raamatun Jumalaa. Samalla käsky ”kannattelee” kristittyä. Hänellä on tässä sanassa kirkas valo ja tieto siitä, mitä Jumala ajattelee ihmisen epäjumalanpalveluksesta. Jakeen 4 rakenne on kolmijakoinen: ylhäällä, maan päällä ja maan alla on niitä, joita ihminen voi alkaa palvoa. Miten totta! Kielikuvanomainen ilmaisu tarkoittaa kattavasti kaikkea olevaa. Taivaan joukoista, ihmisistä ja pimeyden valloista voi tulla palvonnan kohde.

Sveitsiläisen teologin Rudolf Bultmannin kannattajat takertuvat yhä vielä tämänkaltaisiin kohtiin syyttäen niitä vanhanaikaisen ”kolmikerroksisen maailmankuvan” luomuksiksi ja siksi merkityksettömiksi. Syytös on todella kaukaa haettu. Tässä ei puhuta maailmankuvasta. Emme tarkkaan tiedä, mikä se milloinkin on ollut. Maailmankatsomus on sen sijaan Raamatun kirjoittajilla aina ollut se, minkä Jumala on heille avannut, aidosti teistinen, Jumala- eli Jahve- ja Kyrios –keskeinen (ks. seuraava luku).

Tekstin merkitys on yksinkertaisesti se, että kaikkialla on niitä olentoja, joita ihminen voi alkaa palvoa epäjumalinaan ja joita ihmisen epäuskon vallassa oleva ajattelu haluaa ilmaista ajatuksin ja kuvin samalla kun se luo omaa harhaista uskonnollista todellisuuttaan (Apt. 17:29). Mooseksen kirjan kohta on erinomaisen kattava – ja luotettava - ”kolmikerrosilmaisu” yhä tänäkin päivänä!

Kaikkien on kerran tunnustettava, että Jeesus Kristus on Herra, Kyrios

Paavali käyttää samaa rakennetta puhuessaan siitä maailmanhistorian loppuhetkestä, jolloin kaikki joutuvat julkisesti tunnustamaan, että Jeesus Kristus on Herra (Kyrios, jolla VT:n Jumala (hepreaksi Jahve) kääntyy kreikaksi: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava (kumarrettava, rukoiltava), kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla” (Fil. 2:10). Tunnustuksen sisältö on, että Jeesus Kristus on täysi Jumala, yhtä Isän ja Pyhän Hengen kanssa, kaikkivaltias, Isän Poika, jolla on sama kirkkaus kuin Isällä. Kukaan ei pääse häntä pakoon, vaan kaikkien on tunnustettava hänet siksi, joka hän on. Ei ole sattuma, että Paavali käyttää samaa, kaikki luodut itseensä sulkevaa kattavaa rakennetta kuin 1. käskyn sanamuoto 2 Mooseksen kirjan luvussa 20. Kun on kysymyksessä Jumalan kirkkaus, kunnia ja se, ettei ole ketään muuta Jumalaa, Luojaa ja Lunastajaa kuin kolmiyhteinen Jumala, kaikilta – niin ihmisiltä kuin henkivalloilta – vaaditaan samaa ehdotonta kunnioitusta, alistumista ja sitoutumista - kaikilta. Kukaan ei jää Jumalan 1. käskyn eikä Fil. 2:n lopputunnustuksen ulkopuolelle, ei sekään, joka ei ole niistä kuullut. Sellainen ihminen ei ole myöskään kuullut evankeliumia Kristuksesta eikä hänellä ole pelastavaa uskoa Jeesukseen. Samaan hengenvetoon on ikään kuin huudettava kaikille kristityille julki: Mikä haaste lähetykseen tämä onkaan!

Kenen tahansa muun kuin ainoan oikean ja ikuisen kolmiyhteisen Jumalan rukoileminen on majesteettirikos juuri tämän Jumalan edessä. Ihmisen uskonnollisten ajatusluomusten (Apt. 17:29), minkä tahansa henkiolennon, sitä edustavan kuvan tai konkreettisen esineen tai ideologian palvominen ja sen tai sen nimeen rukoileminen on Jumalan hylkäämistä ja selän kääntämistä hänelle. Siksi kristitty ei voi osallistua ”uskontojenvälisiin rukouskokouksiin”. ”Mutta eihän kristitty rukoile muiden uskontojen jumalia? Hänhän rukoilee omaa Jumalaansa ja muut omiaan”, sanotaan. Tässä väitteessä näkyy sama syvä perusvirhe, johon uskontojenvälisen rukouksen kannattajat tieten tahtoen tai huomaamattaan lankeavat. ”Teknisesti” näin varmaan tapahtuukin, mutta syvemmällä tasolla asiassa paljastuu paljon muutakin. On kysymys kahdesta hyvin erilaisesta asiasta, kristillisestä rukouksesta ja ei-kristillisestä eli pakanallisesta rukouksesta ja niiden sotkeutumisesta toisiinsa. Kuten edellä jo todettiin, uskontojenväliseen rukoushetkeen osallistuva kristitty suostuu uskontojen ja niiden jumalten ”tasapäisyyteen” ja siihen, että kaikki eri jumalat ovat ”oikeita” ja myös rukouksia kuulevia jumalia. Tämä ajatus ja tähän tunnustautuminen on 1. käskyn rikkomista. Katsomme nyt tähän asiaan liittyvää uskontoteologista ainesta hieman tarkemmin Raamatun esimerkkien valossa.

Hätä panee ihmisen ei-kristitynkin rukoilemaan jumalaansa – turhaan

Inhimillinen hätätilanne herättää jumaliinsa uskovat ihmiset rukoilemaan. Profeetta Joona sai käskyn lähteä Niiniveen saarnaamaan parannusta (Joona 1:2; tämä tapahtui yli 600 vuotta ennen Kr.s.). Joona ei kuitenkaan noudattanut Jumalan kutsua, vaan lähti laivalla aivan toiseen suuntaan ”päästäkseen meren yli pois Herran ulottuvilta” (jae 3). (Tuossa hetkessä hän unohti tai torjui Psalmin 139:1-12 totuudet, jotka ovat esillä muuallakin VT:n Joonan aikaisissa tai sitä vanhemmissa kirjoituksissa: Herraa ei kerta kaikkiaan voi paeta mihinkään.) Avomerellä nousi Herran tahdosta ankara myrsky, laiva oli vähällä upota ja merimiehet joutuivat kauhun valtaan. Aluksen miehistö oli kansainvälinen ja heitä oli monen uskonnon piiristä. Nämä merenkävijät ottivat myös kukin oman uskontonsa vakavasti ja niin tapahtui hyvin ymmärrettävä asia: ”Kukin huusi avuksi Jumalaansa” (jae 5). Miehistö ei tuona hetkenä keskustellut uskontojensa ja jumaliensa yhtäläisyyksistä tai eroista – kaikki halusivat vain säilyä hengissä. Niin suuri oli miehistön usko jumaliinsa ja rukouksiinsa, että Joonaakin pyydettiin huutamaan avuksi omaa Jumalaansa (jae 6).

Kuvaus on rosoinen eikä meille kerrota, miksei Joonakin huutanut avuksi Jahvea, johon hän miehistön edessä kuitenkin tunnustautui (jae 9). Joona näki tehneensä väärin ja oli valmis pahimpaankin rangaistukseen, jonka hän ilmeisesti uskoi myös saavansa, siis kuolemaan. Syyllisyys painoi hänet valmiuteen kirjaimellisesti vajota ”pinnan alle”. Hän ei kuitenkaan menettänyt henkeään, vaan Jumala antoi hänen pelastua ”todellisuus on tarua ihmeellisempi” –kaltaisten tapahtumien kautta.

Kertomus laivan miehistöstä merihädässä ei ollut virallisesti järjestetty uskontojenvälinen rukoushetki. Kysymyksessä oli spontaani hätätilanne. Samaa tapahtuu tänä päivänä matkustajakoneessa, jossa 350 moneen eri uskontoon kuuluvaa matkustajaa kuulee kapteenin ilmoittavan koneen joutuvan tekemään pakkolaskun. Mukana olevat kristityt joko käpertyvät syyllisyytensä taakan alla tai huutavat uskossa kolmiyhteisen Jumalan puoleen eivätkä ehkä välitä kovin paljon siitä, mitä muut matkustajat tekevät.

Voi kyllä käydä niinkin, kuin Paavalin ollessa merihädässä: hän ilmoitti Jumalan varjeluksesta koko miehistölle (Apt. 27:21-26, 34). Samassa yhteydessä Paavali kertoi, ketä Jumalaa hän palvelee (jae 23). Todistuksessa on tällaisessa tilanteessa aina se piirre, että kristityn Jumala ei ole muihin verrattavissa ja että hän on ainoa oikea Jumala. Tämä on ratkaisevaa. Varmasti matkatoveritkin rukoilivat hädässään, kukin omaa jumalaansa. Paavalin Jumala kuitenkin johti tilannetta ja pelasti matkustajat laivan hajotessa kappaleiksi rantatyrskyissä.

Rukouksen koetinkivi: ketä rukoillaan?

Rukouksen olemukseen kuuluu ”huuto hädässä”. Luther sanoo rukouksesta Isossa katekismuksessa, että rukoilijalla täytyy olla todellinen tarve rukoilla ja usko, että Jumala myös kuulee. Tämä luottamus voidaan ilmaista käyttämällä sanaa ”palkitseminen” (Hepr. 11:6), mitä ei tietenkään pidä tulkita ponnistus-palkinto –kaavan mukaan. Oikea tulkinta löytyy siitä rukoilijan luottamuksesta, ettei hän huuda Jumalaansa turhaan. Tällainen rukous on rukousta Hengessä ja totuudessa. Rukoilijalle on Pyhän Hengen työn vaikutuksesta kirkastunut Jumalan sanan lupaus rukouksia kuulevasta Isästä.

Aito rukous ei kaihda totuutta eikä totuudellisuutta. Rukous sielunhädässä tunnustaa oman synnin ja syyllisyyden: ”Pese minut puhtaaksi rikoksestani, ja anna lankeemukseni anteeksi. Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni. Sinua, sinua, vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin tahtoasi (Ps. 51:5-6a). Varsinaisesti rukouksen tekee oikeaksi se, että se osoitetaan hänelle, joka on maailman Luoja ja Lunastaja, kolmiyhteiselle Jumalalle.

Se Jumala, jota kristitty rukoilee, ei siis ole ”kuka tahansa jumala”. Kristitty tunnustaa Raamatun ilmoittaman Jumalan ainutlaatuisuuden ja ehdottomuuden, kaikkivaltiuden, pyhyyden ja armollisuuden syntien anteeksi antamisessa ja hänen suunnattoman hyvyytensä. Kristityn rukous nousee uskosta, joka sulkee pois kaikki muut jumalat, ja joka osoittaa synniksi kaiken uskottomuuden kolmiyhteistä Jumalaa kohtaan. Tämä usko kaihtaa ja kavahtaa kaikkea sellaista, mitä viittaa ei-kristillisen uskonnon palvontaan, rukouksiin ja uhreihin. Kristitylle on selvää, että osallistuminen tällaiseen – esim. juuri uskontojenväliseen rukousfestivaaliin - ei ole ainoastaan huono ja väärä todistus sen näkeville ja siitä kuuleville, vaan on yksinkertaisesti väärin – vaikkei kristityllä olisi muuta Jumalan sanaa kuin 1. käsky!

Onko Jumala antanut ”kullekin kansalle oman jumalan”?

Kertomus Joonan merimatkasta osoitti, että eri kansoista tulevilla oli kullakin ”oma jumalansa”, jota he hädässään huusivat avuksi. Kertomus osoittaa myös, että Joona – pakomatkallaankin – antoi totuudellisen todistuksen omasta Herrastaan ja Jumalastaan, ”Jahvesta, joka on Jumala” (et-Jahve Elohe; Joona 1:9).

Joskus kuulee kristittyjenkin sanovan, että Jumala itse olisi ”antanut kullekin kansalle niiden oman jumalan”. Jos näin olisi, Jeesuksesta ja kristittyjen kolmiyhteisestä Jumalasta pitäisi ajatella, että hän on (vain) kristittyjen Jumala ja että muilla siis voikin ja saakin olla omat jumalansa, joiden palvonta ja rukoileminen on ”oikein ja sallittua”. Tähän tapaan on esim. Kirkkojen Maailmanneuvoston ekumeenisissa yhteyksissä käydyissä keskusteluissa sanottukin. Suomessa professori Raija Sollamo lausui vuonna 1993 Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, ettei loppujen lopuksi ole tärkeää, ”minkä nimistä jumalaa (j) ihmiset palvelevat”. Tärkeää sen sijaan on, että kukin ”elää oman uskontonsa todeksi” ja että ihminen ”rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään”. Haastattelussa Sollamo puhuu siitä, kuka eri jumalista on ihmisen palvonnan kohteena. Ei siis ollut kysymys esim. siitä, että Raamatun Jumalasta voidaan käyttää eri nimiä (Jahve, El, Elohim jne.), vaan todella eri jumaluuksista.

Tosin asiaan liittyy ihmisen puolelta valinta sen suhteen, mitä kriteerejä hän jumalalleen asettaa (!). ”Rankaisija” -piirre jumalassa on Sollamon mukaan huono, mutta sen sijaan ”ihmisen arkipäivästä kiinnostunut” jumala on palvonnan arvoinen Tämänkaltaiset puheet muistuttavat hengeltään ja muotoilultaan 1600-luvulla Englannissa levinnyttä deismi-nimistä harhaoppia ja tietenkin uskontopluralismia. (Keskustelusta tarkemmin ks. Lindgren, Jumala ja jumalat, 2000, s. 27-31).

Myönteiset puheet siitä, että Jumala olisi tavalla tai toisella antanut eri kansoille niiden ”omat jumalat” näyttävät saavan tukea 5. Moos. 32:8:n uudesta ja varsin oudosta käännöksestä (KR 92): ”Kun korkein jakoi kansoille maat, kun hän levitti ihmiset yli maan piirin, hän määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan.”

Alkutekstin ”Israelin poikien luvun mukaan” ei anna mitään perusteita sille ajatukselle, minkä uusi käännös välittää lukijalle. (Tämän kohdan Qumranista löydetty katkelma ja Septuaginta eli VT:n kreikankielinen käännös puhuvat ”Jumalan poikien luvusta” eivätkä myöskään ne tue KR 92:n käännöstä.) Tekstissä ei ole viitettäkään siihen suuntaan, että ”Jumala olisi määrännyt kullekin kansalle oman jumalan”. Aivan toinen asia on, että historian kuluessa eli alueilla ja eri kansojen keskuudessa on alettu palvoa eri jumalia. Jos - siis todellakin ”jos” - uusi käännös olisi oikea, lause pitäisi tulkita niin, että Jumalan ”määräys” yksinkertaisesti koskisi uskonnonhistorian kehityskulkua. Puhe ”kunkin kansan tai alueen omasta jumalasta” on siis yhtäältä historian kuluessa syntynyt tilanne ja sitä koskeva neutraali havainto sekä toisaalta täysin pakanallinen ajatus jumaluudesta ja jumalaista kuten Raamatun monet kohdat osoittavat.

Monet uskonnot on myös mielletty alueellisesti ja kansallisesti partikularistisiksi eli niin, että tietyille kansoille kuuluu tietty uskonto, joka myös normaalisti rajoittuu ko. kansaan. Näin esim. Japanin shintolaisuus on ”japanilainen uskonto” ja aikanaan myös islam oli ”arabialainen uskonto”. Sama näkyy joidenkin pienten kansankokonaisuuksien alueellisissa tai paikallisissa jumaluuksissa. Myös hindulaisuus on tiukasti sidoksissa intialaiseen perusluonteeseensa, mutta se, kuten erityisesti myös islam, on saanut kuluneen vuosisadan aikana universaalin lähetysuskonnon piirteitä kuten hyvin tiedetään.

Uskossa Raamatun Jumalaan nähdään muut jumalat vääriksi.

Miksi Jumala olisi antanut kullekin kansalle ”oman jumalansa”? Hänhän on antanut käskyn, joka määrittää hänet, ihmisten Luojan ja Lunastajan, ainoaksi eläväksi oikeaksi Jumalaksi ja joka kieltää muiden jumalien palvelemisen. Maailman kansojen ja heimojen monet eri jumalat ovat sidoksissa yhtäältä ihmisen langenneeseen luontoon, hänen epäuskoonsa ja hänen ankaraan uskonnolliseen pyrkimykseensä sekä hänen rauhan kaipuuseensa kuten myös pimeyden henkiolentojen moninaisuuteen. Ihmisten uskonnollinen moninaisuus ei siis ole Jumalan asettamaa tai käskemää, vaan sen synty on aivan muualla, ihmisten epäuskossa ja Perkeleen taistelussa elävää Jumala vastaan.

Kun ihminen kääntyy Raamatun Jumalan puoleen, hän saa kirkkaasti nähdä, miten entiset jumalat ovat vääriä, vaarallisia ja turhia. Tessalonikan seurakunta eli tämän todeksi: ”Te hylkäsitte väärät jumalat ja käännyitte palvelemaan elävää, todellista Jumalaa” (1 Tess. 1:9). Tällaisesta kääntymisestä epäjumalista Jumalan puoleen on kerrottu jo Vanhassa testamentissa. Raamatun sana on yksiselitteisen selvä: on oikea Jumala ja on vääriä Jumalia. Vanhan testamentin tunnetuimpia kohtia on profeetta Elian ja Baalin profeettojen yhteenotto Karmelin vuorella. Elian rohkea pilkka Baalista tämän profeettojen huudettua jumalaansa pitkään ja kiihkeästi on paljon puhuva ja paljastaa pakanallisen jumalakäsityksen antropomorfismin, ihmisen kaltaiseksi kuvittelun: ”Huutakaa kovempaa” Onhan hän jumala, mutta hänellä taitaa olla kiireitä” (1 Kun. 18:27). Joosua puolestaan antoi kansalle valinnan vaatimuksen: Valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette, kansojen jumalia vai Herraa (Jahvea).

Naaman: nöyrtyneen miehen rukous Israelin Jumalalle

2 Kun. 5:ssä kerrotaan Syyrian kuninkaan sotapäällikön, Naamanin, leprasta. Profeetta Elisa kuuli sotapäällikön sairaudesta ja tarjoutui parantamaan tämän. Erinäisten vaiheiden jälkeen miehet kohtasivat Israelin maaperällä. Naaman kuitenkin suuttui kuultuaan profeetan käskyn peseytyä seitsemän kertaa Jordanissa. Hän oli odottanut aivan muuta: ”Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa…” (jae 11). Naamanin mielestä hänen oman maansa joet Abana ja Parpar olisivat olleet aivan yhtä hyviä kuin Jordan. Naamanin järkevät palvelijat saivat vaivoin isäntänsä palaamaan profeetan luo ja tekemään tämän antaman neuvon mukaan. Naaman parani ja palasi siltä seisomaltaan Elisan luo ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa…enää en uhraa alttarilla polttouhria enkä teurasuhria muille jumalille kuin Herralle” (15, 17).

Naaman tiesi, että Israelissa palvottiin Herraa, Jahvea, ja siksi hän jakeessa 11 toteaa turhautuneena, että hän olisi toki odottanut Elisan ”huutavan (eli rukoilevan) Jahven, Jumalansa nimeä” (vekoraa beshem Jahve Elohav). Puhdistuminen käänsi Naamanin mielen ja herätti hänessä tunnustuksen Jahvesta ainoana oikeana Jumalana. Jumalia (j) oli kaikilla kansoilla, mutta ”Jumalaa (Elohim, tässä yleisnimenä, joka on ymmärrettävä merkityksessä ”oikeata Jumalaa” [eli Jahvea]) ei ole missään muualla kuin Israelissa” (15). Oli muualla minkälaisia jumalia tahansa, niitä ei voinut pitää todellisina ja oikeina jumalina eli niiden jumaluus oli luuloteltua. Naamanin uusi usko Jahven ainutlaatuisuuteen vaikutti myös irtisanoutumisen epäjumalien – jollaisiksi hän nyt näki aikaisemmat jumalansa – palvonnasta. Tästä lähin hän halusi uhrata vain Herralle, Jahvelle (17).

Pieni inhimillinen lisä seurasi kuitenkin jakeessa 18. Se on Naamanin anteeksipyyntö asiasta, jonka hän tietää vääräksi, mutta johon hän katsoo olevansa pakotettu osallistumaan. Naaman nimittäin aikoi jatkaa virkansa hoitamista Syyrian armeijan ylipäällikkönä ja siihen kuuluvaa maansa valtiokulttiin osallistumista aina silloin, kun hänen kuului mennä kuninkaansa seurueessa Rimmonin temppeliin, jossa tätä epäjumalaa kumarrettiin. Hän näki tämän käytöksensä vääräksi, mutta katsoi olevansa siihen velvoitettu virkansa takia. Toteutuiko tämä ja kauanko sitä jatkui, emme tiedä. Profeetan yllättävä vastaus ”mene rauhassa” on tulkittava joko niin, ettei hän ottanut Naamanin ilmoitukseen ja etukäteen tapahtuneeseen anteeksipyyntöön kantaa, tai että hän oli varma siitä, että asia ei toteudu. Jos profeetan sana olisi katsottava ”luvaksi” Naamanille osallistua kulttiin, on kysymyksessä harvinainen poikkeus, ei tietenkään yleinen lupa. Omalta osaltani en voi yhtyä tähän ”lupatulkintaan”.

Nebukadnessar: rauhoittuneen mielen rukous Israelin Jumalalle

Babylonian mahtava kuningas Nebukadnessar palvoi omia jumaliaan ja vaati kaikkia kumartamaan teettämäänsä kultaista patsasta, jumaliensa ja hänen oman valtansa merkkiä ja symbolia (Dan. 3:5,12). Kun juutalaiset pakkosiirtolaiset Sadrak, Mesak ja Abednego eivät totelleet kuninkaan käskyä, heidät heitettiin tuliseen uuniin. Pelastuminen liekeistä ja niiden hirvittämästä kuumuudesta osoitti, että näiden miesten Jumala oli pyhä, eikä häntä saanut häväistä. ”Tällaisesta vaarasta ei mikään muu jumala olisi pystynyt pelastamaan”, tunnustaa Nebukadnessar (29). Tästä oivalluksestaan huolimatta kuninkaan ylpeys ja itseriittoisuus pitivät häntä otteessaan. Hän mielsi itsensä valtavana, kaikkialle maailmaan levittäytyvänä puuna ja näki tästä karmean unen: puu eli Nebukadnessar katkaistaisiin, hänen valtansa menisi seitsemäksi vuodeksi, joiden ajaksi hänet ajettaisiin pois ihmisten yhteydestä, ja hän joutuisi asumaan ulkosalla ja syömään ravinnokseen ruohoa kuin naudat (Dan. 4:17-30), ja hänen sydämensä ”lakkaisi olemasta ihmisen (sydän)”. Hirvittävä, mielisairauteen tai riivaukseen viittaava vaihe kesti sille määrätyn ja väistyi sitten, kuningas tervehtyi ja sai valtakuntansa takaisin. Paraneminen liittyi hetkeen, jolloin Nebukadnessar nosti silmänsä kohti taivasta ja jolloin hän myös sai ymmärryksensä takaisin. Kiitollisena kuningas tunnusti Taivaan Kuninkaan ainoaksi kaikkivaltiaaksi ja oikeaksi Jumalaksi: ”…eikä ole ketään. joka voisi estää hänen työtään, ja joka voisi sanoa hänelle: ’Mitä sinä teet?’ … Nyt minä, Nebukadnessar, kiitän, ylistän ja kunnioitan Taivaan Kuningasta, jonka kaikki teot ovat oikeat ja joka pystyy nöyryyttämään ne, jotka elävät ylpeyden vallassa” (lue lauseeseen myös merkitys: ”kuten minä elin kuninkuuteni alkuaikoina”; 31-34). Nebukadnessar oli myös aikanaan ryöstänyt ja polttanut Jerusalemin temppelin (2 Kun. 24:13; 25:9); tässäkin hänen ylpeytensä ja hänen uskonnollinen itsevarmuutensa olivat tulleet räikeästi esiin.

Kohtaamme Nebukadnessarin puheissa ja tunnustuksessa saman, muinaisen Lähi-idän alueen ajatuksen: hänellä oli babylonialainen jumalansa ja muilla, tässä tapauksessa pakkosiirtolaisilla, oli omansa. Tätä Jumalaa hän myöhemmin kutsuu Taivaan Kuninkaaksi, joka osoittautui ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi Jumalaksi. Alkutekstissä ei ole tässä kohdassa Jahven nimeä, mutta puhe Taivaan Kuninkaasta viittaa tietenkin häneen.

Pakkosiirtolaisuutta edeltäneissä VT:n kirjoituksissa (600-luvun sitä vanhemmissa kirjoituksissa) kohtaamme joissain yhteyksissä Jahven kuninkaana ja taivaallisen kaikkivallan omaavana. Esim. Joonan tunnustus omasta Jumalastaan ”Minä … palvelen Herraa, taivaan Jumalaa” käyttää alkukielen mukaan sanoja ”Jahve, taivaan Jumala” (ve’et-Jahve, Elohe hashamajim, Joona 1:9).

Epäjumalat - pelkkä ajatus vai olemassa oleva todellisuus?

Jatkamme vielä eri kansojen jumalien moninaisuuden pohdintaa ja teemme sen nyt UT:n yhden keskeisimmän uskontoteologisen lähdejakeen äärellä. Kysymme, ovatko kansojen epäjumalat todellisia vai pelkästään ihmisten uskonnollisia mielikuvia. 1 Kor. 8:4-6 avaa tämän kysymyksen ja antaa siihen samalla vastauksen. Jakeet kuuluvat: ”Epäjumalille uhratun lihan syömisestä sanon näin: Me tiedämme, ettei epäjumalia (eidoolon) ole olemassa, on vain yksi ainoa Jumala (Theos). Onhan tosin sekä taivaassa että maan päällä niin sanottuja jumalia (legomenoi theoi), moniakin jumalia ja herroja, mutta meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.”

Jakeet vaikuttavat ensi lukemalta ristiriitaisilta: Paavali sekä kieltää että myöntää epäjumalien olemassaolon! Mistä on kysymys? Kohdan perusteella on täysin selvää, että epäjumalia (”jumalia ja herroja”) on olemassa ja että niillä on Paavalin lauseiden perusteella oma ontologinen, metafyysinen todellisuutensa eli ne ovat todellisesti olemassa. Maailmankaikkeudessa on monia olentoja, ”jumalia ja herroja”, joita siis kutsutaan näillä yleisnimityksillä (kuten myös niiden erisnimillä, joilla niiden palvelijat ne nimeävät). Sen sijaan ne eivät ole näiden nimitysten arvoisia eli heidän olemassaolonsa on Jumalana olemisen suhteen pelkkää olemattomuutta eli nolla eli non ens, ei-olemassaoleva. Niillä on oma itsenäinen olemassaolonsa, mutta niitä ei voi vähimmässäkään määrin verrata Luojaan ja Jumalaan, sillä ne kuuluvat luotujen maailmaan.

Ainoa todellinen Jumala ja Herra on Raamatun ilmoittama kolmiyhteinen ikuinen, ei-luotu Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jakeiden 5 ja 6 taitteessa olevat sanat ”mutta meillä on vain yksi Jumala” on ymmärrettävä niin, että ”jumalat ja herrat” ovat meille kristityille epäjumalia, vaikka monet muut pitäisivät niitä ”oikeina jumalina(an)”. Kohtaa ei voi tulkita niin, että meidän Jumalamme (meille annettu Jumala) on kolmiyhteinen Jumala, mutta muiden (kansojen, heimojen jne.) oikea Jumala olisi joku tai jotkut noista monista ”jumalista ja herroista”. 5. Moos. 32:8:n väärän käännöksen (KR 38) mukainen ajatus torjutaan tässäkin Paavalin sanassa. 1 Kor. 8:4-6:ssa mainitut henkiolennot, ”jumalat ja herrat”, kuuluvat aina yksinomaan ja ehdottomasti pimeyden valtakuntaan ja ovat sitoutuneet Jumalan vastustajaan, Saatanaan. On ollut mielenkiintoista ja rohkaisevaa havaita, että viime aikoina lähetystieteessä ja jopa eräissä ekumeenisissakin yhteyksissä on huomattu myös ei-kristillisen kulttuurin pimeä ja tuhoava puoli, jolla on kosketuspinta kansan uskonnollisuuteen.

Yhteisiä rukouskokouksia?

Pimeyden kosketus on tosiasia, joka pelottaa ja varottaa kristittyä liittymästä sellaiseen rukoustilanteeseen, missä tieten tahtoen ja ”virallisesti” rukoillaan muiden uskontojen jumalia. Tämä toteamus ei tietenkään tarkoita, että kaiken ei-kristillisen uskonnollisuuden harjoituksen läpi tunkisi suoranainen riivaustila tai että uskonnoissa kaikki olisi demonista. Viittaus pimeyden valtakunnan voimiin tarkoittaa sitä, tämä todellisuus kohdataan ei-kristillisessä uskontomaailman piirissä ja että ei-kristilliseen palvontaan osallistuminen on hengelliseltä kannalta hengenvaarallista ja suunnaton riski – sen lisäksi ja nimenomaan siksi, ettei se ole oikein. Merkittävän poikkeuksen muodostaa tietysti juutalaisuus, jonka Jumala on Vanhan testamentin Jumala, vaikkakin Jeesus-todellisuudesta ja pelastushistoriasta irti leikattu Jumala ja sellaisena eräänlainen Jumalan ”varjo”. Emme periaatteessa voi siis myöskään liittyä juutalaiseen palvontaan, koska siitä puuttuu pelastuminen uskon kautta Kristukseen, kristinuskon ydin. Heprealaiskirje varoittaa äärimmäisen vakavasti kristityiksi kääntyneitä juutalaisia palaamasta takaisin juutalaisuuteen ja siinä kohdattavaan Jeesuksen kertakaikkisen ja täysin riittävän pelastusteon turhentavaan opetukseen.

Kristitty ottaa etäisyyttä uskontojenvälisiin rukouskokouksiin, niiden ”aiheesta” tai ”teemasta” riippumatta. Eikö sitten edes maailmanrauhan puolesta voisi rukoilla yhdessä toisten uskontojen edustajien kanssa? Tekikö USA:n luterilaisen Missouri Synodin johtajistoon kuuluva David Benke oikein vai väärin osallistuessaan pian New Yorkin terrori-iskujen (11.9.2001) jälkeen järjestettyyn 10 eri uskontokunnan rukoushetkeen? (Kotimaa 2003, 17.10.).

Yhdessä toimiminen ei-kristillisten uskontojen edustajien kanssa esim. maailmanrauhan ja turvallisuuden puolesta ei edellytä yhteisiä virallisia – eikä epävirallisia - rukouskokouksia. Yhdessä toimiminen on mahdollista ilman niitäkin. Toimintaan kristitty aina luonnollisesti liittää rukouksen. Tässä yhteydessä on hyvä mainita Francis Schaefferin, tunnetun sveitsiläisen raamatunopettajan ja kulttuurianalyytikon, opetus kristittyjen suhteesta ei-kristittyihin yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä. Hänen mukaansa emme ole ei-kristittyjen aseveljiä emmekä liittolaisia (allies), saman maailmankatsomuksen tai hengellisen isänmaan puolesta taistelijoita. Meillä voi silti olla yhteisiä inhimillisiä tavoitteita, joiden puolesta taistelemme saman maallisen yhteiskunnan kansalaisina. Tästä yhteisyydestä hän käyttää vaikeaa ja harvinaistakin englannin kielistä sanaa co-belligerency, yhdessä sotiminen (latinan co-etuliite, yhdessä, ja bellum, sota). Voimme ajaa – ja meidän tulee ajaa – luomisjärjestysten mukaisia asioita yhteiskunnassa yhdessä keiden tahansa samaan päämäärään pyrkivien kanssa heidän uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Emme kuitenkaan voi ”samaistua” ei-kristillisten ihmisten uskoon emmekä heidän ei-kristilliseen maailmankatsomukseensa, väärään palvontaan, kosketuksiin pimeyden valtojen kanssa, mahdolliseen fanaattisuuteen, ideologian nimeen vannomiseen, maallisen ja hengellisen regimentin (hallinnan, hallintavallan) sekoittamiseen tai irti repimiseen toisistaan. Kristitty voi ja hänen tulee rukoilla (esim.) maailmanrauhan, köyhien, oikeudenmukaisuuden ja maailmanlaajan terrorismin vastaisen taistelun puolesta omissa jumalanpalveluksissaan ja rukouskokouksissaan, mutta näitä tilaisuuksia hän ei järjestä yhdessä muitten uskontojen edustajien kanssa. Uskontojenvälisessä rukouskokouksessa rukouksesta tulee ilmiselvästi osa yhteistä palvontaa, sillä kukapa rukoilija rukoilisi sellaista J/jumalaa, jota ei palvo tai pidä palvonnan ja palvelemisen arvoisena?

Voimme siis – tietenkin - toimia monissa asioissa yhdessä ei-kristittyjen kanssa. Voimme olla erittäin hyviä pitkäaikaisia ystäviä toisen uskonnon edustajan kanssa. Voimme ottaa häneltä vastaan ja antaa hänelle monenlaista hyvää, huolenpitoa, rakkautta, ja meillä voi olla yhteisiä harrastuksia. Mutta yhteiselle palvonnalle sanomme ”ei”. Joissain tilanteissa emme voi estää ei-kristityn spontaania puheenvuoroa tai rukousta jossain kristillisessä yhteydessä, mutta emme kutsu tai pyydä häntä rukoilemaan tai puhumaan.

Karmelin vuorella tapahtunut yhteenotto Baalin profeettojen ja profeetta Elian välillä (1 Kun 18) ei ollut ”yhteinen rukouskokous”, vaikka molemmat osapuolet rukoilivat omaa J/jumalaansa. Se oli konfrontaatio, uskon ja uskontojen törmäys- ja ristiriitatilanne, jossa oikean Jumalan ainutlaatuisuus tuli voimakkaasti ja vastaansanomattomalla tavalla esille. Lähtökohta Elian puolelta nimenomaan ei ollut se, että eri uskontojen jumalat olisivat tasavertaisia ja kuulisivat kaikki heille osoitetut rukoukset, vaan se, että on yksi ainoa oikea Jumala, Jahve.

Edellä mainittu David Benken osallistuminen uskontojenväliseen rukoushetkeen ei tietenkään ollut miltään näkökannalta katsottuna välttämätön, hyödyllinen tai tarpeellinen. Päinvastoin. Tällaista tekoa ei voi puolustella, vaan yllä sanotun valossa sitä on pidettävä vääränä ja ajattelemattomana ratkaisuna. Benke ei oman kertomansa mukaan katsonut olevansa ”yhtä” muiden rukoilijoiden kanssa eikä tietenkään olisi sellaista halunnutkaan. Hän kuitenkin samaistui kokoukseen, joka jo järjestettynä tapahtumana ja pelkällä olemassaolollaan oli yhteiskunnallisen yhteyden demonstraation lisäksi uskontojen yhdenvertaisuuden julistusta ja samalla vastalause Kristuksen ainutlaatuisuudelle. Tähän mainitun rukouskokouksen yhteiseen lähtökohtaan Benke tahtomattaan samaistui, mikä on aiheuttanut hajaannusta hänen omassa kirkossaan. Vain kolmiyhteinen Jumala on Raamatussa ilmaistun Jumalan tahdon mukaisia rukouksia kuuleva Jumala, ja jos tämän uskomme, emme tunnustautua uskontojenvälisen palvonnan osanottajiksi. Vain Raamatun Jumala on maailman Luoja ja ihmisten Lunastaja, Kaikkivaltias ja ikuinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Seurakunta kiittää ja ylistää Jumalaansa pelastuksen osallisuudesta, rukoilee kaikkien puolesta ja sitä, että evankeliumi leviäisi kaikkien kansojen keskuuteen: ”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1 Tim. 2:1-4).

Juhani Lindgren
Lähetysyhdistys Kylväjän
eläkkeellä oleva lähetysjohtaja

 

Tekstissä mainitut lähteet ja kirjallisuus:

Amnell, Matti T.
1999 Uskontojen universumi. John Hickin uskonnollisen pluralismin haaste ja siitä käyty keskustelu. Diss. Abstract. STKS 217. Helsinki.

Dominus Iesus
2000 Dominus Iesus (Jeesus on Herra). ”Jeesuksen Kristuksen ja kirkon ainutkertaisuudesta ja kaikkia ihmisiä koskevasta pelastuksesta”. Vatikaanin Uskonopin kongregaation 6.8. 2000 antama julistus; Paavin vahvistus 16.6. 2000.

Kotimaa 2003
2003 Tapaus David Benke haastaa Missouri Synodia. Ijäs, Johannes.– Kotimaa 17.10 2003.

Lindgren, Juhani
2000 Jumala ja jumalat. Uskontoteologian perusteet Raamatun valossa. Perussanoma.

Re-Thinking Missions
1932 Re-Thinking Missions. A Layman´s Inquiry after One Hundred Years. Hocking, William Ernest, ed. By the Commission of Appraisal. New York.

Ruokanen, Miikka
1992 The Catholic Doctrine of Non-Christian Religions According to the Second Vatican Council. Studies in Christian Missions 7. Leiden & New York & Köln. E.J. Brill.

1993 Katolisen kirkon opetus ei-kristillisistä uskonnoista. – Teologinen Aikakauskirja 6.

2003 Katolisen uskontoteologian pääkohdat. - Teologia uskontojen maailmassa, Hiltunen, Pekka Yrjänä, toim. 2003. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 81. Jyväskylä.

Vatikaani II
1962-65 Nostra Aetate (Meidän aikanamme), Lumen Gentium (Kansojen valo).

Takaisin
=> Raamattu