Takaisin
=> Saarnat

4. paastonajan sunnuntai

Joh. 6:24-35. Perusta.


Ihmeitä vai leipää?

Jeesus: Ette te etsi(neet) minua ihmeiden, vaan kylläisen vatsan vuoksi. Onko tämä kritiikkiä vai tunnustus? Yksi meistä sanoo: kritiikkiä, toinen: tätä kysymystä pitää jäädä miettimään. Syytä miettimiseen onkin, sillä Jeesus erottaa tekemänsä ihmeen ja ihmisten ravituksi tulemisen - vai tekeekö hän niin?

Teksti liittääkin ihmeet ja vatsan kylläisyyden toisiinsa: juuri leipäihme toi leipää syötäväksi. Tämä ihme oli seemeion (6:14), ei dynamis-tyyppinen teko. Tämä tarkoittaa, että teon sisältö, tulos ja vaikutus ovat evankeliumia tukevia, sen kanssa yhtäpitäviä, menneeseen ja tulevaan pelastushistoriaan liitettäviä itse teon (tekemisen) jäädessä sivuun. Dynamis-käsitteessä (voimateko, ihme) taas teon ilmentämä (hyvä, kuten Matt. 11:20-21, tai pimeä, kuten Simon-noidan, Apt. 8) voima ja sen välityksellä annettava välillinen todistus tekijän taustasta nousevat enemmän esiin. (Kannattaa muuten panna merkille, että teras, mon. terata, merkki, enne, ihme, esiintyy joskus seemeion-sanan rinalla kuin sen synonyymina ja viittaa ihmeen merkki-luonteeseen, esim. Joh. 4:48; Apt. 2:19, 43).

Mitä meidän tulisi etsiä?
Ei ihmeitä, ei (vain) leipää eikä (vain) katoavaa, vaan sitä, mikä antaa iankaikkisen elämän. (Uuden käännöksen hyvässä tarkoituksessa käyttämä "ikuinen elämä" - aluton, loputon - on vain Jumalalla; Joh. 3:16 puhuu oikein "iankaikkisesta elämästä"; kreikan aioonion sisältää molemmat merkitykset.) Jeesus nostaa esiin elämämme kalleimman asian kuten vanha kristinoppi. Runsaimmatkaan ruokavarastot eivät auta sitä, jonka "sielu vaaditaan tänä yönä" (Lk. 12:20). "Koko maailman voittaminen", sen rikkauksien ja vallan antama tuki ja lohtu ovat laihaakin vähäisempi apu parantamaan sielun vahinkoa, ihmisen erossa oloa elävästä Jumalasta ja synnin tuomiota (Mk. 8:36).

Mitä sitten pitäisi tehdä?
Tämä on homo religiosuksen peruskysymys uskonasioista puhuttaessa. Vasta kun puhutaan tekemisestä, päästään ihmisen mielestä asiaan (28). Tekemistä ei tulekaan vähätellä, mutta sille voi löytää oikean tai väärän paikan ihmisen Jumala-suhteessa ja kristillisen uskon kokonaisuudessa. Yleisuskonnollisuus kautta maailman on ihmisen langenneisuuden vuoksi ikään kuin ohjelmoitu kulkemaan tekojen tietä kohti sitä "pelastusta", jonka ns. luonnollisen, yleisuskonnollisen teologian vallassa kokee olevan tarjolla "jossain tuolla puolen" tai "jumaluudeltaan/ jumalaltaan". Tämän tahon edessä ihmisen pitää ainakin kokea "olevansa jotain yrittänyt" eli toimia uskonnollisesti ja tehdä "niin ja niin".

Tällainen teko voi olla mielisuosion saamiseksi tehty suoritus, sen toisto tai varmistus, uhraaminen, tunne, elämys, pahojen tekojensa valoon tuominen (silläkin on paikkansa), tahdon akti, älyn välähdys, mystinen kokemus, sisäinen valaistuminen, askeesi, seksuaalinen toiminto tai siitä pidättäytyminen, piiritanssi, itsekidutus, ruumiinliike, äänten päästeleminen, loputon pölyn pyyhkiminen temppelin lattialta, kontallaan käveleminen, jumalankuvan suuteleminen, pyhimyksen avuksi huutaminen pelastajana, aneisiin turvautuminen, hyvitystyöt, rukousmyllyn pyörittäminen, myrkyllisen käärmeen nostaminen, myrkyn juominen jne. loputtomasti lähes mitä tahansa, jotain hurskasta, pyhältä näyttävää, erikoista, täysin hullua, tyhmää, järjetöntä tai jonninjoutavaa, sanalla sanoen "katoavaa ruokaa" (27).

Kielletty ajosuunta
Näiden suoritusten viitoittamalle tielle Jeesus ei kehota, vaan panee sen tien alkuun isokokoisen "kielletty ajosuunta" -merkin sekä tienviitan, jossa lukee Kadotukseen. Jeesus kertoo, että Jumalan (vaatima) teko on usko. Tämä usko ei ole uskoa keneen tai minkä nimiseen Jumalaan tahansa, oli tämä sitten persoonaton voima tai persoonallinen "korkeajumala" tai puun, kiven, tai maagikon (opettama) muu henki, ihmisen sielunpohja, sisin tai "minä", valaistuksen saanut ihminen, ihmisten keskuudessa vaeltava puolijumala, guru. Uskon tulee kohdistua yksin siihen Jumalaan, joka on lähettänyt Jeesuksen, eli Jeesuksen Kristuksen Jumalaan ja Isään. Tämän toteamuksen jälkeen ei tarvitse harhailla tuhansien jumalien ja jumaluuksien viidakossa, oman mielen syvyyksissä tai kiviseinäisten tai oman mielen luomien luostareiden kammioissa. Tämän yhden ainoan Pelastajan tunnustamiseen (32) on myös nöyrryttävä, suostuttava, mikä ei aina suinkaan ole helppoa nykyisessä synkretistisessä ja pluralistisessa ajassamme.

Jumalan teko on usko
kahdessa mielessä: (1) Usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen on pelastukseen riittävä vastoin ihmisen luontaista yleisuskonnollista käsitystä, joka vaatii jotain "teko-tekemistä". (2) Vain Jumala itse voi Pyhän Henkensä välityksellä synnyttää uskon. Tällaisessa uskossa ollessaan Kristitty jo tekeekin jotain: hän "tekee" olemistaan Jumalan omana, hänen lapsenaan ja voi jopa loistaa niin kuin vuorella oleva kaupunki (Matt. 5:14). Tämä "tekeminen" on kuitenkin samalla lepäämistä evankeliumin sanan varassa. Kristitty on todistaja, joka kiinnittää ihmisten katseet Isään Jumalaan (Matt. 5:15-16). Usko on sen leivän syömistä, joka tulee alas taivaasta (33) eli osallisuutta Jeesukseen. Onnellinen se, joka lepää evankeliumin varassa!

Takaisin
=> Saarnat