Takaisin
=> Saarnat

Palmusunnuntai, 2001

Saarnarunko Suomen Raamattuopistolla 8.4.2001
Kunnian kuninkaan alennustie,  Joh.12:12-24


Armoa teille armon ruhtinaalta, rauhaa rauhan ruhtinaalta!

Jeesus ratsastaa Jerusalemiin

12:12.   Seuraavana päivänä levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin,
12:13.   ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen: - Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas!
12:14.   Jeesukselle tuotiin aasi, ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
12:15.   - Älä pelkää, tytär Siion, sinun kuninkaasi tulee! Hän ratsastaa nuorella aasilla.
12:16.   Opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä, mutta kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin.
12:17.   Ne, jotka olivat olleet Jeesuksen mukana, kertoivat, miten hän kutsui Lasaruksen haudasta ja herätti hänet kuolleista.
12:18.   Tämän vuoksi, kuultuaan millaisen tunnusteon Jeesus oli tehnyt, ihmiset lähtivät joukolla häntä vastaan.
12:19.   Fariseukset puhuivat keskenään: "Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään."

Jeesus puhuu kuolemastaan

12:20.   Niiden joukossa, jotka olivat tulleet juhlille rukoilemaan Jumalaa, oli myös muutamia kreikkalaisia.
12:21.   Nämä tulivat Filippuksen luo - sen, joka oli Galilean Betsaidasta - ja sanoivat: "Me haluaisimme tavata Jeesuksen."
12:22.   Filippus meni puhumaan asiasta Andreakselle, ja sitten he molemmat menivät Jeesuksen puheille.
12:23.   Jeesus sanoi heille: "Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan.
12:24.   Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon."

Vi ber Dig, Herre, att Du skulle öppna våra öron och våra hjärtan så att vi på rätt skulle kunna ta emot ditt ord och tro på det. Amen.

Viime viikkoina on kautta maailman kiirinyt huuto: Me haluamme nähdä Buddhan! Me haluamme nähdä Buddhan, ehjänä ja elävänä! Pelastakaa Buddha.

Tämä pyyntö ei toteutunut, ja tilanne muodostui kurjaksi. Minäkin olisin halunnut nähdä keski-Afganistanin Buddhan patsaiden jäävän ehjiksi.

Erikoista tilanteessa oli, että vastakkain oli kaksi uskonnollista järjestelmää, jotka molemmat ovat sanoutuneet irti Kristuksesta ja evankeliumista ja jotka monin paikoin vainoavat kristittyjä.

Evankeliumin kiihkeät torjujat kokivat toisen ei-kristillisen järjestelmän epäjumalanpalvonnaksi ja syyttivät sen kannattajia "kivenpalvojiksi".

On mielenkiintoista ajatella miten olisi käynyt, jos Mekassa suunnattaisiin muutaman päivän aikana jokunen iso tykki tiettyyn kiviseen kohteeseen ja alettaisiin ampua.

Uskonnon ja uskon maailmasta puhutaan tekstissämmekin.

Haluan aluksi olla hyvin henkilökohtainen: tässä tekstissä on esillä yksi minulle itselleni kaikkein vaikeimmista ja yksi iloisimmista kohdista koko UT:ssa! Nyt en vielä paljasta, mitä kohtia tarkoitan.

Teksti suorastaan tarjoaa kolme eri näköalaa ihmisen ja Kristuksen kohtaamisesta. Siinä on

kolme eri ilmaisua,
kolme eri tilannetta,
kolme eri vaikutinta ja
kolme eri todellisuutta Kristuksen kohtaamisesta:

1) mennä muiden mukana katsomaan Jeesusta hänen saapuessaan Jerusalemiin
2) haluta nähdä Jeesus ja tavata hänet henkilökohtaisesti
3) uskoa Jeesukseen.

Mitä näistä kolmesta eri tilanteesta avautuu?

1. Jerusalemilaiset ja juhlille tulleet ihmisjoukot:

Oleellista ei heidän tapauksessaan ollut kysyä Kuka? Miksi? Mikä on minun suhteeni tuohon mieheen?
Heidän ajatuksissaan oli päällimmäisenä julkinen tapahtuma ja erikoisuus.

Kysymyksessä oli Jeesuksen kohtaaminen - etäältä.
Ihminen oli joukon osana, massan mukana.

Ihmisten mielissä oli taustalla tieto ihmeteosta, voimasta, jostain jumalallisesta, - ja uteliaisuus.
Tilannetta voi kuvata sanoilla "ihminen hakeutuu, etsiytyy".

Avainajatus: "mennä katsomaan muiden mukana".


 
2. Kreikkalaiset, hellenistit, jotka halusivat nähdä Jeesuksen:

Heilläkin oli mielessään uteliaisuutta, mutta samalla todellinen mielenkiinto.
He hakeutuvat aidosti avun puoleen, jonka he vain aavistavat, mutta jota he eivät tunne.
Heidän kiinnostuksensa kohteena oleva henkilö voisi osoittautua avun lähteeksi ongelmaan tai vaivaan, jota ihminen ei oikein itsekään tajua.

Kreikkalaiset saattoivat ajatella etsiytyvänsä elävän Jumalan puoleen.
Tällaista hakeutumista voi olla massan sisälläkin olevan ihmisen mielessä.
Tilannetta voi kuvailla sanoilla "ihmistä vedetään, etsitään, haetaan".
Tätä tapahtuu kaikilla lähetyskentillä.

Avainajatus: halu nähdä Jeesus.

Juuri tässä on tekstin se kohta, josta iloitsen tavattomasti.
On suuri ilo havaita, miten Jumala eri puolilla maailmaa alkaa vetää puoleensa ihmisiä ja herättää heissä halun nähdä Jeesus.


 
3. Kristityt

Edellä on ollut puhe silmillä näkemisestä.
Nyt ei ole enää kyse katsomisesta tai näkemisestä; aisti muuttuu.
Nyt on kysymys kuulemisesta eli "korvillaan näkemisestä".

Tämä koskee kristittyä, joka lepää evankeliumin varassa ja haluaa lujittua ja syventyä siinä
eli oppia tuntemaan Jeesusta paremmin.

Enää ei ole kysymys pelkästään halusta mennä mukaan tai siitä, että ihmistä etsitään.
Tilannetta voi kuvata sanoilla "ihmistä kannetaan, kannatellaan ja hänet suljetaan jonkin sanomattoman hyvän sisään".

Hakuisuus kahdessa edellisessä tapauksessa, kansanjoukkojen ja kreikkalaisten kohdalla, olivat "halu mennä mukaan" ja "halu nähdä"

Nyt avainajatus on halu uskoa,
nyt on puhe kristityistä,
ei juhlivasta juutalaisesta kansanjoukosta, eikä hellenistisistä kreikkalaisista, vaan niistä,
jotka kuulevat tekstimme sanoman maahan kylvetyn vehnänjyvän kuolemasta ja ottavat kuulemansa vakavasti:

12:24. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.
12:25. Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.
12:26. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.

Tässä on kysymys uskosta, kristillisestä uskosta Jeesukseen.

Juuri tässä on tekstin toinen minuun henkilökohtaisesti voimakkaasti vaikuttanut kohta.
Teksti on ollut minulle erittäin vaikea, vastenmielinen, luotaan työntävä:
"Kukapa haluaisi kuolla".

En mistään hinnasta haluaisi kokea itseäni rutistavaa vaivaa, kuulla aina kritiikkiä, julkista tai kahdenkeskistä.
Ensimmäinen aikuiselämän ajan kokemus kuolemisen tielle joutumisesta oli minulle OPKO:n - silloisen Ylioppilaslähetyksen - perustaminen vuonna 1964.
Se tapahtumasarja vei silloiset vastuunkantajat alennustielle.
Meitä riepoteltiin lehdissä, meitä katsottiin kummissaan.
Pilkallisesti sanottiin, että me olemme ilmoittaneet ottavamme haltuumme SKY:n perinnön.
Se oli kuolemista, hetkittäin vaikeaa, yhdelle meistä niin, toisille näin.

Men det vart ju väckelse då! säger någon.
Var det omte bara inspirerande?
Ett triumftåg med Kristus från dag till dag?
Eller endast glädje och frid
som baserade sig på syndernas förlåtelse?

Nej, så var det verkligen inte...
Vi kritiserades hårt; vi ansågs vara icke-lutherska upprorsmakare inom den kristna studentrörelsen.
Vi var alltför unga för att uträtta något gått.
Våra misstag och fel förstorades...
Under vissa perioder var det som att vandra I dödskuggans land, bokstavligen.

Men: Det var ett triumftåg
fastän inte lik den vi läste om i texten.

Och samtidigt var det också det som Paulus skriver om i 2 Kor:

vi bär alltid med oss I vår kropp den död som Jesus dog
för att det liv som Jesus lever
skall uppenbaras I vår kropp
Ja, medan vi ännu lever, överlämnas vi ständigt åt döden för Jesu skull

Kätketyllä tavalla kristityt - muutkin kuin apostolit - annetaan joka hetki kuolemaan Jeesuksen tähden niin kuin Paavali sanoo.

Tämä jatkuva kuolemalle annetuksi tuleminen ei ole helppoa.
Arkikielellä: se ei ole kivaa, vaan joskus hirveätä.
Se on oman minän kuolemista, pienenemistä, väsymistä, uupumista.

Tämä kuoleminen ei koske vain palkattuja työntekijöitä, vaikka jossain tilanteissa se koskeekin erityisesti heitä.
Periaatteessa on kysymyksessä jokaisen kristityn tie.
Olemme hengellisessä taistelutilanteessa
sekä täällä kotimaassamme että lähetyskenttien työssä omia olojamme vaikeammissa tilanteissa.

Elämämme kristittyinä on iloa ja kuolemista samanaikaisesti.

************************

Miksi en enää pidä tätä kohtaa niin vaikeana kuin ennen?
Aikaisemmin tätä lukiessani minuun iski kauhunsekainen tunne, pyörre, jonka keskipisteesså olen minä ja
kokemus siitä, että minun oli pakko kuolla, jotta hengellisesti syntyisi jotain hyvää.

Miksei tämä kokemus toteudu enää?
Siksi että olen oppinut lukemaan tekstiä sen keskuksesta käsin.
Kysymys ei olekaan ensisijaisesti meidän kuolemisestamme, vaan Kristuksen kuolemasta.
Tämä minun olisi pitänyt ymmärtää jo aikaisemmin.

Uusi valo koitti tekstin ylle!
Jeesuksen kuolema on perustus ja vaikutin omalle kuolemiselleni kristittynä.

Emme elä itsellemme, vaan hänelle, joka antoi itsensä meidän edestämme:

"Hän tyhjensi itsensä, otti orjan muodon,
nöyryytti itsensä meidän edestämme
hamaan ristin kuolemaan asti,
hänet tehtiin synniksi,
että me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden."

Tässä se on: Kuolema, isolla K-kirjaimella.
Meidän kuolemisemme pienellä k-kirjaimella, vaikka kuoleminen onkin kovaa.

Mutta mitä katsomista tällaisessa Jeesuksessa on? Ihmisethän halusivat kohdata Jeesuksen ja nähdä hänet?
Hänessä ei ollutkaan paljon katsomista:

Hänellä ei ollut enää ihmisen muotoa,
ei muotoa, johon olisimme mielistyneet,
kaikki peittivät kasvonsa häntä näkemästä,
sanoo Raamattu (Jes. 53).

Niinpä niin. Monet pakenevatkin Jeesuksen alennustietä, hänen kärsimystään ja hänen ristiään.
Ja kuitenkin: hänen kuolemansa ristillä oli hänen kirkastumisensa hetki:
"Hetki on tullut: Ihmisen Poika -Jeesus - kirkastetaan."

***********************

Opkon lähetysseminaarissa 1960-luvulla tutkittiin lähetystyöntekijöitten elämäkertoja. Täällä voi tänään olla monta sellaista, jotka olivat aikanaan mukana tässä lähetysopiskelussa.

Seminaarissa tutustuimme unohtumattomalla tavalla William Carey'iin, joka aloitti työnsä Intiassa 1790-luvulla Kalkutan alueella ja eteni siitä pohjoiseen, myös nykyisen Bangladeshin alueelle.
Tutustuimme hänen kuolemantiehensä: vaimo ei olisi suostunut aluksi lähtemään, poika kuoli punatautiin, käännökset ja kirjapaino paloivat, perheeseen tuli mielisairautta

Mutta seurakunta syntyi, kirkko kasvoi, Kristuksen todellinen valo loisti ensimmäistä kertaa Intian Bengalin alueella.
Siemen kylvettiin maahan, kuoli, kantoi satoa.
Bengalissa tapahtui enemmän ja aivan toisenlaista kuin Pariisissa, jossa samaan aikaan putosi päitä ja Perkele sai riemuvoittoja.
 
 
LOPUKSI

Päätämme siihen, mistä aloitimme, hoosianna-huutoon!
Tämän sanan äärellä jokaisen tulisi ajatella sanan sisältö omalla äidinkielellään: "Oi auta, oi armahda, pelasta ja siunaa"!
Huuto kajahti Jerusalemissa; se voi olla meidänkin huutomme.

Hoosianna on erikoinen sana: sen on samanaikaisesti sekä pyyntö että ilon ilmaisu!
Miten ymmärrämme tämän?

Kristittyyn sovellettuna asia on yksinkertainen.
Kun kristityt pyytävät armahdusta Isältä Jumalalta tai Vapahtajalta Jeesukselta, kukin omalla kielellään, kukin oman kulttuurinsa keskellä,
Jumalan mielessä armahdusanomus muuttuukin kiitokseksi!

Vapahtajaa ilahtuu siitä, että häneen turvaudutaan, että häntä huudetaan avuksi.
Siksi Jeesus tuli, että meidän on mahdollista anoa armahdusta varmasti tietäen, että sen saamme.
Arkakin huokaus uskossa ja luottamuksessa on syntisten Vapahtajan kiittämistä.
Se on Jumalan kunnioittamista.

Ihmisen anoessa armahdusta, hänkin samalla kiittää:
"kiitos että olet luvannut antaa anteeksi ristinkuolemasi tähden,
kiitos että on joku, jota saan lähestyä vaikka kuinka heikossa luottamuksessa, kiitos ettei se ole turhaa".
Jokainen syntisyytensä ja anteeksisaamisen tarpeensa näkevä ja syntejään anteeksi anova siis itse asiassa kiittää Vapahtajaansa.
Omalla kohdallamme hoosianna saisi tulla ja voikin tulla sydämen huokaukseksi ja rukoukseksi meistä jokaiselle.

Takaisin
=> Saarnat