Takaisin
=> Saarnat

1. adventtisunnuntai, 2005

Kuninkaasi tulee nöyränä, Luuk. 19:28-40. Lähetetty Perustaan 2005.

 

Saarnaajalla voi olla kiusaus vähätellä kansan ylistyshuutoja Jeesukselle sillä perusteella, että pian nämä ylistykseen yhtyneet vaativat Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Tämä näkökulma on hyvä tuoda esiin pääsiäisenä. Nyt on syytä pitäytyä sunnuntain tekstiin. Riemullinen ylistys on siinä selvästi aitoa, ja tähän näköalaan tulee pitäytyä. Kansan riemu tekstissämme laukaisi Jeesuksen tulosta ja sen esiin nostamat muistikuvat Jumalan voimateoista (37).  Kansan joka samalla raivostutti (uskonnolliset) vallanpitäjät. Heidän asemansa oli säröillyt jo pitkään. Nyt lähestyi tapahtumien huippuhetki.

1. Fariseusten pyyntö Jeesukselle käskeä lopettamaan Jumalan ylistäminen oli ensinnäkin epätoivoinen. Pyyntö paljasti johtomiesten täydellisen konkurssin ja sisäisen tyhjyyden.  

2. Toiseksi pyyntö oli kertoi sekavasta ajatuksenkulusta ja oli myös paradoksaalinen: se paljasti, miten fariseukset itsekin omassatunnossaan uskoivat Jeesuksen jumalalliseen valtaan. 

3. Jeesuksen persoonaa koskien teksti on koko UT:ssa merkittävä: kun Jeesus lähestyi, kansa alkoi ylistää Jumalaa. Kansan ilo paljasti salatun yhteyden Jahven ja Jeesus Nasaretilaisen välillä. Kansan suusta lähtenyt uskontunnustus on ohimenevyydessäänkin tärkeä. ”Maan hiljaisten” uskonjatkumo näyttäytyi välähdyksenomaisesti, uutta aikaa ennakoiden. Jumala pani kansan huutamaan juuri sitä tunnustusta, josta koko Raamattu todistaa: Jeesus on Herra (lue: Jumala, Jumalan Poika, samaa olemusta kuin Isä; Fil. 2:11). Jeesuksen ihmeet olivat Jumalan työtä, Valtakunnan aitoja merkkejä. 

(4. UT:n teologiassa paljastuu kaunis kolmiosainen kokonaisuus, jossa Jumalan siunaaminen (Ps. 118), (siitäkin johtuva) kuningas-nimen käyttö (Lk. 19:38) ja Jeesuksen jumaluuden ilmoittaminen syntymähetkellä Kyrios-sanalla (Lk. 2:11, myös Sooteer, Pelastaja, ja Kristos,Voideltu samassa jakeessa) liittyvät yhteen.  Enkelten tervehdys (Lk. 2:14) ja kansan huuto omaavat monia yhtäläisyyksiä.)

5. Epätoivo ja sekavuus, joskus myös selvä paradoksaalisuus, yhdistyvät kristittyjä vainoavien mielissä. Paradoksit näkyvät siinä, että yhtäältä vallanpitäjät levittävät halveksuntaa sekä vääriä todistuksia ja huhuja kristityistä ja toisaalta pelkäävät heitä kuin ruttoa. Jeesuksen halveksittu jumaluus koetaan samalla niin vaaralliseksi, että maallistunut kirkko näkee sen korostamisessa uhkan koko kirkon asemalle yhteiskunnassa.

6. Jeesuksen saapuminen oli kunnian ja nöyryyden paradoksi (yhtäältä Jeesukseen kohdistettu jumalallinen ylistys ja toisaalta aasinvarsalla ratsastaminen) saattoi kauhistuttaa VT:n hyvin tuntevia fariseuksia ja muita johtomiehiä omantunnon tasolla. Miksi?  - Tapahtuma palautti monelle heistä väistämättä mieleen Sak. 9:9:n: Kuningas ja Aasilla Ratsastaja liitettiin siinä yhteen, aivan samoin kuin kansan huudossa tekstissämme.

Fariseusten omatunto alkoi painaa, kansan vapautui. Epäuskoisen ihmisen omatunto on usein totuudesta todistavan puolella.

7. Jeesuksen jumalallisen olemuksen piti salattunakin olla niin ilmeinen, että ellei ihminen sitä tunnustaisi, sen huutaisivat julki kivetkin. Synnin vaikutuksesta Jumalan kirkkaus oli vaihtunut luodun palvontaan (Rm.1). Kristukselle vieraat näkevät tänään maailman sokean sattuman tulokseksi, jossa (sen) Luojalle ei ole tilaa.

8. Jeesuksen tulo valmisti ristiä, sovitusta. Evankeliumin kuulemisessa toivottomuus vaihtuu toivoksi ja syyllisyys anteeksiantamukseksi. Vaikka kivet huutaisivat, todistus ristillä ilmi tulleesta rakkaudesta ja sovituksesta ei kuitenkaan kuulu kivisydämisen korviin (Hes. 36). Meidän korviimme?   

Takaisin
=> Saarnat