Takaisin
=> Saarnat

Mikkelinpäivä, 2005.

Jumalan sanansaattajat, Matt. 18: 1-6 (7-9) 10; 2.10.2005

Suhde Jeesukseen uskoviin lapsiin ja kysymys suur(emm)uudesta taivaassa avautuvat luontevasti saarnan lähtökohdiksi.

1. Suhde lapsiin. Jakeissa 5-6 on kysymys kolmisuhteesta lapsi - Jeesus - kristitty. Jeesus on molemmissa jakeissa keskeinen. Lapsen ottaminen vastaan Jeesuksen nimessä sisältää ensinnäkin lapsen iäisyysarvon sekä täyden ihmisarvon ja ihmisyyden tunnustamisen. Lapsi on sovitettu ja lunastettu Jeesuksen ristinkuolemassa. Kristittyinä tunnustamme lapsen myös lapseksi eikä vain tulevaksi aikuiseksi. Tunnustamme myös, että lapsi on enemmän kuin mekanistinen konemainen ohjelmoitavissa oleva kone, jolla ei olisi persoonallista liikkumavapautta. Tunnustamme, että lapsi tarvitsee edellytyksetöntä rakkautta läheisiltään kuten myös opetuksen oikeasta ja väärästä sekä hyvästä ja pahasta. Lapsen jo tulee jo melko nuoresta tajuta olevansa itse vastuussa pahoistakin teoistaan. Kaikki lapseen kohdistuva halveksunta saa ankaran tuomion, vaikkakin pehmein sanoin, 10.

Kristittyinä tunnustamme, että vaikka lapsi tarvitsee selvät rajat ja perustellun kurin, häntä ei tule "kiihottaa vihaan" (KR 38) eli häneen ei saa soveltaa mielivaltaisia rangaistuksia eikä epäoikeudenmukaista tai ristiriitaista arvokriteeristöä. Lutherin kohtuullisuusperiaatetta (epieikeia) tulee aina soveltaa kaikessa viisaudessa lapsiin.

Kristitty tiedostaa hengellisesti myös sen, että lapsi on viivyttelemättä kastettava, ja että kastetulle lapselle tulee ehdottomasti pyrkiä varmistamaan kristillinen kasvatus. Siinä kaikki Jumalan sana ja erityisesti Raamatun kertomukset, rukouksen todellisuus ja perheen hengellinen yhteys ovat mahdollisuuksien mukaan keskeisessä asemassa.

Missään ei sanota, että kaikki lapset (eli laajemmin: ihmiset syntymänsä perusteella) olisivat pelastettuja. Heidän elämäänsä on tultavan sanan ja evankeliumin ja niiden synnyttämän uskon.

Pysähdy ja mieti: Jeesus samaistuu lapseen (5) nimensä välityksellä. tämä toteutuu, kun lapsen "vastaan ottaja" (lue: lapsen Jeesuksen sovittamaksi ja Jeesukselle tärkeäksi mieltävä ja lapseen kunnioittavasti suhtautuva ihminen) uskoo Jeesukseen.

"Ottaa vastaan" -verbin subjekti viittaa vanhempiin, kummeihin, perheeseen, ystäviin, toisiin lapsiin sekä, ehkä yllättävästi ja tietysti hieman toisesta näkökulmasta, esivaltaan. Vaikkei esivalta (periaatteessa eikä välttämättä) usko, sen tulee tunnustaa lapsesta se, mikä pätee hänen ihmisarvostaan ja ihmisyydestään, sekä kunnioittaa vanhempien kasvatusoikeutta lapsen maailmankatsomusta ja uskoa ajatellen.

Jae 6 tuo esiin "vastaanottamisen" vastakohdan, viettelemisen, kauheine seurauksineen. Jeesuksen puhe lapsesta (tai aikuisesta) ei ole epämääräistä kiiltokuvahymistelyä, vaan vakavaa realistista puhetta iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta. Vertauskuva on puhutteleva: meren syvyydestä ei kukaan nouse myllynkivi kaulassa.

Lasten enkelit ovat todellisuutta. Viittaus on tekstiyhteydessä selvästi Jeesukseen uskovien lasten enkeleihin. Tämän on osa käsikirjoituksista pannut näkyviinkin. Enkelillä on tässä "yhteydenpitäjän" tai jonkinlainen palvelijan, tarkkailijan, suojelijan ja asioita seuraavan persoonan rooli. Enkelin tehtävä ei ole sovittajan (Jeesus) eikä yhteyden synnyttäjän ja ylläpitäjän (Pyhän Hengen, Jeesuksen) tehtävä.

Enkelit ovat "palvelevia henkiä", jotka palvelevat autuudesta osallisia ihmisiä (Hepr. 1:14). Jo VT sekä lopuksi Ilmestyskirja osoittavat monin tavoin, miten juuri enkeleillä on välitön "näköyhteys" Isään Jumalaan. Taivaallisen Isän kasvojen näkeminen on yksi kirkas osoitus tästä hengellisen todellisuuden osasta.

Enkelit ovat joskus "Jumalan poikia" (Job. 1), eivät Jumalan Poikaan eli Jeesukseen verrattavia (Ps. 8; Hepr. 1) eivätkä Jeesuksen tykö tulleeseen syntiseen ihmiseen (Jumalan lapsi, hepr. Jumalan poika) verrattavia.

2. Opetuslasten ajatus heidän keskinäisestä suuremmuudestaan (Lk. 9:33, 35) muuttuu Jeesuksen vastauksessa kysymykseksi siitä, kuka on suuri taivasten valtakunnassa. Komparatiivista tulee ehdoton väitelause. Teksti osoittaa, että jokainen taivaassa on suuri, sillä taivaassa on vain "yhtä lajia" eli lapseksi kääntyneitä, lasten kaltaisiksi tulleita.

Eikö taivaassa siis ole pieniä? "Pieni" näyttää taivaasta pois suljetulta, mutta se kätkeytyy "suureen". Lapsihan (paidion) viittaa juuri "pienuuteen", kun häntä verrataan niiden (kielteiseen) "suuruuteen", jotka eivät ole kääntyneet lasten kaltaisiksi! Tästä näkökulmasta taivaassa on myös vain "ensimmäisiä", joka vastaavasti kätkee sisäänsä "viimeisenä olemisen" (Lk. 9:35). Viimeisyys, pienuus, nöyryys täällä kääntyvät ikään kuin vastakohdikseen (ensimmäinen, suuri, kunniasta osallinen) ihmisen kääntyessä (Matt. 18:3) Jeesuksen puoleen.

Tämä kääntyminen liittyy siis täysin kiinteästi Jeesukseen kohdistuvaan uskoon, kuten jakeet 5-6 osoittivat. Lapsen usko on muuta(kin) kuin lapsen olemista lapsi.
Miksi Jeesus sitten asetti lapsen esikuvaksi? Ei synnittömyyden, ei nöyryyden, ei uuden tutkimisen, ei pienen iän, ei pienestä ja/ tai perusturvasta osoitetun kiitollisuuden (siis itsessään paljolti suurenmoisten asioiden) vuoksi, vaan siksi, että aikuisen on nöyrryttävä uskomaan.

Takaisin
=> Saarnat