Takaisin
=> Saarnat

Apostoli Johanneksen päivä

Jumala on rakkaus.    Sananl. 8: 1, 22-30.

 

Jeesuksen ”Minä olen” - lausumat UT:ssa ovat jo VT:ssa saaneet seurakseen niitä muistuttavan tekstin, jonka aiheena on viisaus (Sananl. 8). Kohta on tyyliltään minä-muotoinen historia-tyyppinen kerronta.

Jeesus on meidän viisautemme (1 Kor. 1:30). Viisauden vastakohtana on ihmisviisaus (1 Kor. 1: 19-22), ei tyhmyys, älyttömyys jne. sinänsä. Ihmisviisaus on hengellisissä asioissa avuton, mitään näkemätön, ymmärtämätön (1 Kor. 2:7-14). Hengellisen viisauden vastakohtana on myös ihmisen tyhmyys silloin kun hengellinen ja maallinen nähdään samalla akselilla (esim. viisas ja tyhmä talonrakentaja, Matt. 7). Jeesuksessa on tarjottu meille kaikki viisauden aarteet, se, mitä pelastumiseen ja iankaikkiseen elämään tarvitaan (Kol. 2:2-3).

Tekstimme Viisaus ei ole mitä tahansa ihmisviisautta tai edes hengellistä ymmärrystä. Kysymyksessä on selvästi persoona. Teologit puhuvat mielellään ”henkilöityneestä viisaudesta”. Tämä ilmaus ei kuitenkaan tyhjennä tekstin kuvaamaa minä-muotoista Viisautta. Hänestä 22-30 annettu kuvaus ei sovi ”personifioituun viisauteen” missään yleisessä tai filosofisessa mielessä. Kuvaus sopii vain siihen viisauteen, joka henkilöityi osana Jeesusta eli hänen persoonassaan eli viisauteen, joka Jeesus itse oli. Kuvaus on erityinen ja sopii vain Jeesukseen. Sopivuuden Jeesukseen nostaa esiin itse teksti, johon ei tarvitse lukea ulkopuolelta mitään uskonnonfilosofiaa.

Jakeet 22-30 liittävät viisauden ainutlaatuisella tavalla luomiseen. Avainsana on luomisen ja Jeesuksen keskinäinen yhteys. Kohta on siis Kol. 1:16:n kommentaari. Jakson avainsanoma on luomisen lisäksi Jeesuksen iankaikkinen alkuperä. Hänet luotiin (ilmaisu on tekninen, seuraavassa käy ilmi, että puhe on syntymisestä, jj. 24, 25) eli hän sai syntynsä ennen kaikkea muuta (22-23; ks. Kol. 1:17!). Tämä Jeesus oli mukana kaiken luomisessa (24 ja ss.). Huomaa realistinen aikakäsitys: ennen – jälkeen sekä kun – silloin.  

Luominen sai syntynsä Jumalan rakkaudesta. Erityisesti ihmisen luominen (31, johon muu luominen tähtäsi) oli hänen rakkauden täyttämän olemuksensa teko ja ilmentymä. Kohta ei ole kolminaisuusopillinen selitys, vaan sen tähtäyspiste on Jumalan luomisen suurenmoisuudessa ja siinä, että Jeesus oli kaikessa ”mukana”, niin että luominen tapahtui hänen kauttaan ja hänessä, myös häneen, häntä varten. Kielen ja kertomuksen eetos, rakenne ja sisältö viittaavat kaikki siihen, että luomisen kohteena oli se, mitä Jumala rakasti. Tai: se mitä Jumala rakasti, sen hän loi. Jumalan rakkauden rinnalla oli Jeesuksen rakkaus juuri siihen, mitä Jumala loi.

Erityisen selvästi tämä tulee näkyviin Jeesuksen suhteessa ”ihmislapsiin” (ihmiskuntaan). Rakkaus heihin ilmeni myös ilona. Jumalan iankaikkinen rakkaus ihmisiin todentuu taivaassa aina kun jossakussa täällä maailmassa herää usko Jeesukseen (Lk. 15:7). Myös tätä pelastumisen iloa ennakoi tekstimme jälkeen mainittu Jeesuksen iloitseminen ihmisistä (31). Viimeisin jae on käsittämättömästi leikattu irti yhtenäisestä tekstistä ja virke katkaistu.  

Jeesuksen pelastava rakkaus on ikuisuudesta, sen kehyksinä ovat luominen, maailma,  historia ja ihmiskunta, sen erityisenä ilmentymänä on ihmisen luominen, sen arkisena toteutumisena on elämän ylläpitäminen ja inhimillisen viisautensa varassa olevien ihmisten epäuskon ”kestäminen” (Room. 2:4; 1 Tim. 1:16; 1 Piet. 3:20; 2 Piet. 3:15 ym.). Tämän rakkauden erityisenä ja ainutlaatuisena huippuna oli Golgata, jossa inhimillinen viisaus näytti voittavan Jumalan pelastavan, iankaikkisen viisauden ja näin tuhoavan maailmankaikkeuden suurimman rakkauden ja suurimman viisauden. Me kuitenkin tiedämme enemmän: Jeesus kuoli syntiemme sovittajana, sijaisenamme, joka otti meidän paikkamme iankaikkisen rangaistuksen kohteena. Jumalan Viisaus voitti. Ja Rakkaus.

Takaisin
=> Saarnat