Takaisin
=> Saarnat

Hiljaisen viikon lauantai, 2006

15.04.06.
Job. 19:25-27

 

Päivän tekstit. Saarnaajalle avautuu mielenkiintoinen tekstivalikoima. Matt. 27: 62–66 on historialähtöinen ja tarjoaa pohjan mm. apologeettiselle saarnalle, jossa voi viitata ihmismielen uskomattomaan valmiuteen uskoa ilmeisen vääriä huhuja sekä ennakkoluulojen vahvuuteen uskoa vastaan. Samalla ylösnousemuksen historiallinen todellisuus korostuu voimakkaasti.

1. Piet. 3: 18–22 liittyy läheisesti Jobin tekstiin. Pietarin kirjeen teksti on sekä historia- että teologialähtöinen ja Job korostetusti teologinen. Pietarin teksti on saanut osakseen hyvin outoja selityksiä (yhdessä 1 Piet. 4:6:n kanssa ja sen ohjaamana) ihmisten kuoleman jälkeisestä uudesta mahdollisuudesta pelastumiseen, mitä teksti ei tietenkään tarkoita. Suurimpana ongelmana on kai pidettävä ilmaisua ”evankeliumin julistaminen kuolleilla” niin ymmärrettynä, että tämä olisi tapahtunut vasta heidän kuolemansa jälkeen. Eihän toki, evankeliumin he ovat kuulleet jo eläessään. Tämä kytkeytyy selvästi myös tekstiyhteyteen (ks. alla). KR 38 on oleellisesti, suorastaan ratkaisevasti alkutekstiuskollisempi kuin KR 92.

Job 19: 25–27 on VT:n tekstiksi erittäin sopiva pääsiäisviikonloppuun. Jobin uskonkatse nousee suunnattomien ahdistusten ja Jumalaan kohdistuvien syytösten keskeltä kuoleman rajan ja myös ylösnousemuksen tuolle puolelle. Tekstin sanoma on käytännöllisesti katsoen identtinen 1. Piet. 3: 18–22:n perusajatuksen kanssa: uskovan ihmisen ruumiillisen kuoleman jälkeen hänen hengellinen, iankaikkinen elämänsä jatkuu, ja hän saa nähdä Jumalan. Jobin teksti jopa tarkentaa Pietarin sanomaa joillain yksityiskohdilla. Myös viitteitä välitilaan/ tuonelaan on. .

Alkukieli antaa useita keskenään samantapaisia käännösvaihtoehtoja. Eroilla ei ole ratkaisevaa merkitystä tekstin neljän pääkohdan oikealle ymmärtämiselle, jotka ovat Lunastajan Jumaluus, Jobin fyysinen kuolema, Jumalan näkeminen ja se, että tämä Jumalan kohtaaminen on Jobille korostetun persoonallinen, ”hänen oma tapahtumansa”.

Usko kohdistuu Lunastajaan, joka on Jumala. Pietarin em. teksti koskee yleisesti kaikkia Jeesukseen uskovia, Jobin on sen sijaan hyvin henkilökohtainen.. Samalla sillä on reaalisovellus kaikkiin Vanhan ja uuden liiton uskoviin. Jobin uskonvarmuus on häkellyttävä: hän tietää Lunastajansa elävän kaiken tuskan ja repaleisen ihmiselämän jälkeen, silloin ja juuri silloin, kun ”kaikki on lopussa” (New International Version). Vapahtajan oleminen ”viimeisenä” joko ”hautojen päällä” tai ”viimeisen sanan sanojana” (KR 38/92) eivät ole käännösten tasolla ratkaisevia eroja. Ratkaisevaa on Pelastajan ehdottomuus ja kaikkivaltius kaiken ihmisistä ja ihmismielestä nousseen yläpuolella. Kun ihmisten tie on kuljettu loppuun, Lunastaja kuitenkin on, ja hän elää, itsekin haavoitettuna, mutta ylösnousseena. Tämä Lunastaja on muuta kuin ihminen yksilönä tai kollektiivina – hän on Jumala yli kaiken ja kaikkien. Tiedollisesti hän samaistuu tekstissä Jumalaan (26) ja näin myös hän on näkemisen kohteena, kun se hetki koittaa.

Jobin kuolema. Jobin fyysisen kuoleman kuvaus on (kaikissa käännöksissäkin) raju – sitä oli myös Jobin elämä ja kärsimys jo ennen kuolemaa. Nahka revitään ja liha ”on irti” ja hän – joko ruumiissa tai ”siitä irrotettuna” (yksi käännösvaihtoehto) – näkee täyttymyksen. Job ennakoi fyysisen kuolemansa senhetkisten tuntojensa mukaisesti äärimmäisenä rikkirepimisenä ja läpikotaisena kaiken fysiologisen ja biologisen elämänsä lakkaamisena. Fyysisen kuoleman vastakohta on hengellisen elämän jatkuminen: 

Job saa nähdä Jumalan. Job on perillä. Hänen luomistarkoituksensa on täyttynyt. Luontevinta on ymmärtää teksti niin, että näkeminen tapahtuu ylösnousemusruumiissa. Lyhyen tekstimme lävitse kulkeva kaksinaisuus ”ruumiissa” – ”ruumiista erossa” (näkyy eri käännöstulkinnoissa) on nyt päättynyt. Kaikki tuska on jäänyt taakse, kyyneleet, suru rakkaimpien menetyksestä ja pettymys ihmisapuun, Jumalan arvostelemisen viiltävä kipu ja sen nostattama syyllisyys ovat menneisyyttä. Menneet ovat myös inhimillisen elämän suurenmoiset ilon hetket, aikaisemmat ja myöhemmät.

Jobin maanpäällisen elämän loppuvaiheessa tapahtuu myös Jumalan näkeminen uskossa (luku 42). Tämä uskossa katsominen ennakoi luvun 19 lopullista kasvoista kasvoihin näkemistä ylösnousemusruumiissa.  

Tämä lopullinen täyttymys on kaiken määrä. Meidän ei tarvitse tietää, miten Lunastajan näkeminen toteutuu tässä Jobin täyttymyskokemuksessa. Voimme joka tapauksessa ilmaista asian niin, että tässä näkemisessä toteutuu ja saa täyttymyksensä kaikki - kaikki se hyvä, mitä ihminen on koskaan voinut ajatella, toivoa, uskoa. Käsittämätöntä. Loputtoman ihmeellistä. Suurenmoista. Nämä vaatimattomat ilmaisut ovat kuin todellisuuden varjoa. 

Job on edelleen Job.  Job tiedostaa persoonallisuutensa säilyneen. Ei ole tapahtunut mitään sulautumista keneenkään, ei jumaluuteen, ei toisiin, ei ”olevaisuuteen”, ei monistiseen ”elämänpohjaan”, ei maailmanhenkeen, ei ”äiti-maahan”, ei avaruuden voimiin, ei enkeliksi muuttumista. Kaikki käännökset korostavat tätä henkilökohtaista minuuden ja oman persoonallisuuden todellisuutta. Job ei ole itselleen vieras, ei ruumiilleen, mielelleen, sielulleen eikä hengelleen. Jumala ei ole hänelle vieras, vaan on juuri hänen, Jobin, Lunastajansa, Vapahtajansa, Pelastajansa. Merkillinen profeetallinen uskon kipinä Jobin sydämessä ennakoi vuosisatojen takaa sitä sanomaa, minkä jo lukemattomat muutkin Vanhan liiton uskovat olivat uskoneet ja joka sitten paljastettiin täydessä kirkkaudessaan, loistossaan ja kaikkine meille tarpeellisine yksityiskohtineen syntisten evankeliumina Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen jälkeen (esim. Room. 16).

Takaisin
=> Saarnat