Takaisin
=> System.teol.

Muista, katso ja kuule: Aika kuluu

Teologinen tutkielma ajasta ja historiankäsityksestä. Perusta 2001.


Ajatelkaamme perheen kolmea sukupolvea, poikaa, tämän isää ja isoisää. Kysymme, kuka näistä kolmesta syntyi ensin, kuka sitten ja kuka viimeksi. Mutta kysymyshän on järjetön! Kyllä, olen samaa mieltä. Eihän kysymykseen voi todellisuudessa olla kuin yksi oikea vastaus: ensin syntyi isoisä, sitten poika ja sen jälkeen pojanpoika. Asia ei kuitenkaan ole enää aivan yksinkertainen, sillä uusien todellisuutta koskevien tulkintojen mukaan näin ei välttämättä tarvitse ajatella. Kärjistän, jotta asia tulisi selvästi esiin: viime vuosisadan eksistentialismin - josta pari sanaa lisää jatkossa - ja vuosisadan lopun postmodernismin ajattelukuvioista on hahmoteltavissa aikakäsitys, jonka mukaan aika atomisoituu, historia katkeilee ja nämä "etenevät" ilman määrättyä "suuntaa", eikä niillä ole tarkoitusta eikä päämäärää. Toisin ilmaistuna: ajan ja historian kulku satunnaistuvat ja kaaostuvat. Historia ja sen geneettisyys - "uuden syntyminen vanhasta" - romahtavat. "Poika voi olla syntynyt ennen isäänsä."

Arkisempi kuva. Muutama vuosi sitten olimme Kylväjän työntekijäjoukolla kokoontuneet Raamattuopiston Tusculumiin. Kokoustilan seinällä raksutti hieman kärsineen näköinen kello. Huomasimme, että vaikka kello kävi, sen viisarit pysyivät paikallaan. "Kello käy, mutta aika ei kulu", totesimme. Vakavasti sanottuna: elämän näennäinen hitaus ja pysähtyneisyys, kuten myös tylsyyden ja turhautumisen tuntu panevat meidät usein unohtamaan ajan kulumisen. Tämä unohdus on kuin tahaton yritys hypätä kaiken sen ulkopuolelle, mitä kutsumme historiaksi.

Onko ajalla menneisyyttä ja tulevaisuutta? Jatkuuko aika täällä maailmassa eli onko se kerran alkanut, onko se kaikkea olevaa koskeva todellisuus nyt ja jatkuuko se tästä hetkestä eteenpäin? Onko mielekästä käyttää ilmaisuja "ensin", "sen jälkeen", "nyt" ja "samanaikaisesti"?

"Mistä aika on tehty?"
Aika edetessä sen "hetket" eivät palaa enää koskaan. Jokainen ajan yksikkö on yhtäältä samanlainen, toisaalta erilainen kuin kaikki muut, menneet ja tulevat. Itsessään "ajan yksiköt" eivät eroa toisistaan. Mutta - tämä ei ole yllätys - jokainen ajan hetki "on" tai "tapahtuu" eri aikaan kuin kaikki muut ajan hetket. Toinenkin asia erottaa hetket edellisistä: kun toisiaan seuraavat ajan hetket "ovat" tai "tapahtuvat", se tilanne tai ympäristö, jossa ne ovat, on eri(lainen) kuin edelliset tai tulevat tilanteet. Jokainen ajan hetki on uusi ja "on" ympäristössä, joka ei ole täysin sama kuin sitä edeltäneenä hetkenä. Ympäristö on joka hetki "hetken verran" vanhempi.

Aikaa ei voi erottaa siitä, mitä on (olemassa). Aika ei ole olemassa eikä kulu tai etene jonain pelkästään itsessään olemassa olevana, vaan on aina suhteessa kaikkeen olevaan. Tuntemassamme todellisuudessa ei myöskään ole olemassa "absoluuttista aikatyhjiötä", siis mitään sellaista tilaa, ulottuvuutta tai paikkaa, joka olisi olemassa ilman suhdetta aikaan. Avaruuden jatkuvan laajenemisen myötä - siinä määrin kuin sitä tapahtuu - "pisimmälle" (ajattele kansanomaisesti: "kauimmaksi") ajassa ja avaruudessa tulleet tai kulkeneet kappaleet eivät siirry sen "tilan" tai "ulottuvuuden" ulkopuolelle, jonka yhtenä ulottuvuutena on aika.

Kaikki, mikä "on" (olemassa), on ajassa. Kaiken olemassa olevan yksi ulottuvuus on aika eli mitään ei ole olemassa ajan ulkopuolella, ilman aikaa. "Olla olemassa" merkitsee yhdeltä kannalta katsottuna "olla ajassa" (joka kuluu)." Vaikka ajan voi suhteellisuuden näkökulmasta mieltää ja jopa laskea kuluvan nopeammin tai hitaammin tiettyjen fysikaalisten olosuhteiden vallitessa, asia ei muut. Päinvastoin, tässä suhteellisuudessa näyttäytyy kosketuskohta historia(ssa havaittavaa)n muutokseen. Kaikkeuden (todellisuuden) kokonaisuudesta ei voi leikata alueita ajan kulumisen ulkopuolelle.

"Aika, jolloin aikaa ei (vielä) ollut"
Oli "aika, jolloin ei aikaa vielä ollut". Näin sanoessamme lähdemme liikkeelle nykyisestä tilanteestamme, jossa arvioimme kaikkea ajan kulumisen suhteen. Jumalan ilmoitukselle Raamatussa ei kuitenkaan ole vierasta liikkua tuossa 'ajassa ennen aikaa'. Ennen aikojen alkua Hän, Jumala, oli jo olemassa. "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona" (Joh. 1:1-2). Ennen maailman(kaikkeuden) luomista hän oli olemassa ja loi kaiken, mikä on olemassa, ja tämän yhdeksi ulottuvuudeksi ajan. Efesolaiskirjeen alku välittää meille rikkaalla ja suorastaan häkellyttävällä tavalla Jumalan ajatuksen ja suunnitelman, joka hänellä oli ennen sen alkua (Ef. 1:4-6). "Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta" (Kol. 1:18).

Teologisessa mielessä aika on Jumalaan nähden alistettu ja suhteellinen aivan samalla tavalla kuin kaikki muukin luotu. Erona muuhun luotuun verrattuna on ajan saama erityisasema. Kaikkea luotua (luomakuntaa) koskeva muutos ja ikääntynimen on nimittäin kytketty ja ehdollistettu aikaan. Ajan kuluminen aiheuttaa "vanhenemisen" ja tätä mitataan ajan kulumisella. Tästä vanhenemisesta puhuu erityisesti Heprealaiskirje (esim. 1:10-12). Ajalla on kaikkeen olevaan ja kaikkeen muuttumiseen liittyvä kytkentä, voisimme sanoa "ontologinen sidos", joka nivoo kaiken olemassa olevan aikaan, niin kuin edellä jo totesimme. Tämä hieman vaikealta kuulostava väite tarkoittaa yksinkertaisesti, ettei aika ole jokin erillinen, irrallinen luomakunnan osa, vaan kaiken (olemassa) olevan olemiseen väistämättä liittyvä ulottuvuus.

"Aika, jolloin aikaa ei enää ole"
Kaiken elemassa olevan ja ajan keskinäinen yhteenkuuluvuus muuttuu kun, kun alkaa "aika, jolloin aikaa ei (enää) ole", vaikka olemassaolo jatkuu. Ei ole mikään pelkästään kielellinen pikkuseikka että Raamattu puhuu sekä ajan "(määrä)hetkistä" (kairos) että ajasta, joka kuluu ja jota voidaan mitata (khronos). Kairos on hetki, jolloin Jumalan ja ihmisen todellisuus kohtaavat erityisellä tavalla, aikasuoran jakso tai piste, joka on ihmiselle (kansalle, kansoille, yhteisölle, yksilölle) kuin Jumalan tarkoitusten tihentymä ja hänen suunnitelmiensa liikahdus ihmiseen päin, etsikkoaika, tai Jumalan suunnitelmien (näkyväkin) toteutuminen. Jeesuksen pelastusteot, esim. hänen syntymänsä (Gal. 4:4; alkuteksti tosin puhuu tässä "ajan, khronos, täyttymyksestä"), ovat UT:n tunnetuimmat kairokset. Nämä hetket ovat mitattavan ajan eli khronoksen jatkumolla, "aikasuoralla", jolla historia etenee.

Ilm. 10:6:ssä oleva toteamus "aika on lopussa" näyttää kertovan tietystä käsillä olevasta aikavälistä, joka on lyhentynyt lähelle loppuaan: aika ei enää ollut riittävän pitkä tiettyjen asioiden tekemiseen (ennen kuin jotain tapahtuisi). Ajan kairos eli määrähetki (jotain tarkoitusta varten), oli mennyt ohi. KR 38:n käyttämä kirjaimellinen käännös on kuitenkin merkittävä: "aikaa ei enää ole oleva". Alkukielen muoto on nimittäin selvästi futuuri. Ilmestyskirjan tekstiyhteys avaa näköalan, jossa myös itse aika eli kuluva aika (khronos) loppuu kerran, eivätkä ainoastaan tietyt aikavälit ja -määrät kulu umpeen. Käsite "ylihistoriallinen" on paremman puutteessa riittävä ajatuksellinen kosketuskohta ajan loppumista seuraavan uuden vaiheen kuvaajaksi. Teologiassa puhumme ikuisuudesta ja iankaikkisuudesta. Vielä emme ole tässä tilanteessa.

"Mennyt hetki on nyt-hetken alku"
Maailmanhistorisan suurissa linjoissa näkyy selvästi, miten kaikki oleva vanhenee, ikääntyy, ja samalla lähestyy ajan kulumisen myötä "jotain". Yleisnimi tälle "jollekin", jota lähestytään, on "loppu", mutta myös - lineaarisen aikakäsityksen mukaan - "alku" tai "uusi".

Tämä uuden alku tapahtuu myös ajan mikrotasolla, ajan hetkien kuluessa ja siirtyessä lopullisesti menneisyyteen. Tämän pohtimisessa ei tarvitse saivarrella tai esittää järjettömältä kuulostavaa sanaleikkiä. Toteamme yksinkertaisesti, vaikka kenties hieman paradoksaalisesti: jokaisen hetken loppu on samalla uuden hetken alku. Jokaisen 'ajanhetken' (a moment of time) loppu on (nimenomaan) seuraavan ajanhetken alku. Väite voi tuntua naiivilta itsestäänselvyydeltä, mutta sen merkitys on vavahduttava: ajassa ei ole sellaista hetkeä tai vaihetta, jossa aikaa ei olisi eli jossa ajan kuluminen olisi lakannut tai katkennut. Ilman saivartelua: jokainen nyt-hetki on sitä seuraavan nyt-hetken edellinen hetki ja tämän hetken alku. Uusi hetki alkaa tämän hetken "loputtua" ja "rakentuu" katkotta tämän varaan. Vanha ikään kuin "muuttuu" uudeksi. Aika on kaiken olemassa olevan jokahetkinen ulottuvuus.

Historianteologian näkökulmasta asia on yksinkertainen: aika ei katkeile. Aika ei etene ikään kuin toisissaan kiinni olevat helminauhan helmet. Lähemmäksi vertakuvaksi tulee helmiä koossa pitävä nauha, se lanka, jossa ei ole katkoja. Tämän alkamisen ja loppumisen prosessi kuitenkin loppuu kerran: sitten kun aikaa eikä sen kulumista enää ole.

Onko menneisyys aina läsnä, lähelläni?
Jokainen ihmisen (määrä)hetki eli historian hetki kantaa mukanaan menneisyyttä: "Huominen yllättää aina? / Oletko varma? / Sitä (se), mitä olemme eilen omistaneet / on mukana tänäänkin." Kaikki mennyt on jäänyt taakse, ja uusi ajan hetki on uusi. Samalla kaikki mennyt kulkee jollain tavalla mukana. Lainatussa Pekka Lampisen selkorunossa (teoksesta Virtaavat lähteet) näkyy historian jatkumo, joka synnyttää hyppäyksettömän liittymän ja jännitteen menneen ja tulevan välille pisteessä nyt. Miten tämä on ymmärrettävä, on oma, syvästi historiallinen kysymyksensä. Asia ei avaudu pelkästään ajattelemalla ihmisen omaa "tietoisuuden historiaa" ja muistia - vai avautuuko?

Omnia mea mecum porto - "kaikkea omaani mukanani kannan" - on historianteologisesti nähtävissä niin, että ihminen kantaa koko ajan kaikkea mennyttä mukanaan viimeiselle tuomiolle asti. Samalla Kristukseen uskova ihminen on kuitenkin synnit tuomittuina ja ne anteeksisaaneena joka hetki täysin vapaa tästä kaikesta. Anteeksianto merkitsee, ettei menneisyyttä enää ole olemassa syyllisyyden ulottuvuudessa, pelkästään synnin olemassaolon ja tekojen historiallisena (ja psykologisena) todellisuutena.

Synti on haihtunut kuin sumu (Jesaja), ja se on upotettu meren syvyyteen (Miika). Näemme tässä sovelluksen itsessään jännitteisestä, mutta vapauttavasta joskin paradoksaalisesta UT:n sisältämästä "jo nyt - ei vielä" näköalasta. Kristitty tulee kerran tuomiolla armahdetuksi jo armahdettuna. Tämä näkyy vastakohdassaan mm. 2 Tess. 2:12:sta: "... ja niin saavat (lopulta, lopullisen) tuomionsa kaikki ne, jotka eivät ole (täällä eläessään) uskoneet totuuteen (ja tulleet totuuden tuomitsemiksi), vaan ovat valinneet vääryyden." Tähän pohdintaan kuuluu oleellisesti myös kristityn todellisuus syntisenä ja vanhurskaana samanaikaisesti kuitenkin niin, että syntisyys (joka pysyy hautaan asti), ja syyllisyys (joka on synnin ja epäuskon seuraus ja joka saadaan anteesi uskon kautta) erotetaan ehdottoman selvästi toisistaan. Olemme keskellä paradoksia: kaikki entinen mukana, mutta taakse jätettynä eli anteeksisaatuna. Uudessa ajan hetkessä - kaiken entisen läsnä ollessakin - on myös olemassa uuden alkamisen mahdollisuus ristin tähden.

Anteeksianto vie menneisyyden?!
Piispa Pietari Damianin toteamus tuhannen vuoden takaa pätee: "Ei edes menneisyys rajoita Jumalan voimaa." Tässä on - yllättävää kylläkin - historianteologinen vastaus kysymykseen anteeksiantamuksen luonteesta. Menneisyydessä tapahtunut lankeemus muuttuu Jumalan edessä anteeksi annetuksi kun se uskotaan ristillä sovitetuksi.

Tehty teko pysyy tehtynä tekona - historian tapahtumat eivät muutu jälkeenpäin. Historiaa ei voi 'kirjoittaa uudestaan' eikä mennyt todellisuus lakkaa olemasta, vaikka tulkinnat siitä muuttuvat. Lankeemus ei tee mahdottomaksi uutta alkua - näin sanoo Jumalan armo. Lankeemus ei tee mahdottomaksi uutta alkua - tätä tukee myös edellä kuvattu katkeamaton, "suoraan" etenevä (lineaarinen) aika, koska nyt-hetki sisältää kynnyksen ylityksen uuteen ajanhetkeen.

Jokaisen uuden hetken armo on uusi, mutta tämä armo perustuu johonkin, joka on jo tapahtunut. Armo ei 'synny' jokaisessa hetkessä uudestaan, vaikka se voidaan kohdata ja omistaa silloin kuin on 'nyt-hetki' (Heprealaiskirjeen "tänä päivänä", 3: 7-8). Armon omistaminen perustuu historiassa tapahtuneeseen Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemiseen Jerusalemissa 2000 vuotta sitten ja siinä toteutuneeseen ihmiskunnan syntien sovittamiseen, jonka Raamattu kertoo tapahtuneen tämän kuoleman kautta, välityksellä ja perusteella. Armoon perustuva anteeksisaaminen Jumalan edessä on ihmiselle eksistentiaalinen, hänen olemistaan mitä syvimmältä kouraiseva kysymys. Se ei kuitenkaan ratkea eikä välity eksistentialistisesti, ikään kuin menneisyyttä eikä tulevaisuutta lainkaan tarvittaisi eli ikään kuin ihmisellä olisi olemasa vain nyt-hetki.

Jokaisen uuden hetken armon täytyykin olla kristitylle uusi, koska ihmisen syntikin on joka hetki myös "uusi" eli ihmisen oleminen syntisenä ei lakkaa hetkikeksikään. Ajan katkeamattomuus näkyy myös siinä, että usko merkitsee jatkuvaa armon tilassa olemista, anteeksiantamuksen jokahetkistä todellisuutta (Room. 5:1-2). Esim. Johanneksen sanat "joka uskoo" ovat alkukielessä todella preesensissä eli ne tarkoittavat nykyhetkessä olevaa ja jatkuvaa, Jeesukseen kohdistuvaa uskoa, joka on turvallista lepoa evankeliumin lupausten varassa. Uskolla on preesenttinen, jokahetkinen todellisuutensa. Toinen kysymys on, että usko voi vaihtua epäuskoksi ja ihmisestä tulee luopio, ja että nämä taistelevat. "Minä uskon, auta minun epäuskoani" (Mark. 9:24).

Nyt-hetkeen rajoittuva aikakäsitys synnyttää kaaoksen
Perinteisesti on puhuttu kahdesta keskenään aivan erilaisesta aikakäsityksestä, lineaarisesta eli "suoraan etenevästä" (ja katkeamattomasta) ajasta (juutalais-kristillinen käsitys), ja syklisestä eli periodisesti "palaavasta" tai "palautuvasta" ajasta (itämainen, intialainen ja antiikin käsitys). Joskus mainitaan spiraalinomaisesti etenevä aikaa ja se liitetään mielellään juutalaiseen ajatteluun.

Eksistentialistinen ajattelu, jota teologiassa on sovellettu paljon (mm. Rudolf Bultmann), näyttää ennakoivan postmodernistista atomistista maailmankatsomusta ja paljastuvan aikakäsitykseltään jälkikäteen tarkasteltuna sen mukaiseksi. Atomistiseksi kutsumani käsityksen mukaan aika voi 'mennä palasiksi' ja hajautua: se ei kulje "suoraan" eikä "kehässä" vaan voi "suuntautua" minne tahansa - kuin katkenneen helminauhan helmet lattialle pudotessaan. Aika hajoaa irrallisiksi pisteiksi, joilla ei ole periaatteellista yhteyttä toisiinsa, kuin toisistaan erillisiksi helmiksi, jotka niitä yhdistävän nauhan katketessa leviävät pitkin poikin lattiaa. Tämä vertakuva olisi karkeasti "matematisoituna" esim. tällainen: ajan kuvaajalle ei voi kuvitella mitään yhtenäistä suoran- tai käyränomaista jatkumoa, jolle voisi ajatella määrätyn muodon. Ajalla on vain pistemäinen nykyhetki. Seuraava hetki voi olla samalla "suoralla", "kehällä" tai missä muualla tahansa. Ajalla ei siis ole "suuntaa". Kärjistäen ja parodioiden: "Pojanpoika voi olla syntynyt ennen isoisäänsä."

Eksistentialistin aika hajautuu näin kaaokseksi. Aika kaiken olevaisen jokahetkisenä ulottuvuutena ja lineaarinen aika tulevat kielletyksi. Myös se, mitä kutsumme historiaksi, romahtaa. Kyseisen ajattelun mukaan millään (olemassa) olevalla ei enää ole ajan jatkuvaa ulottuvuutta (katkeamaton aika), ja tällöin historian tapahtumat ja historiallinen jatkumo haihtuvat olemattomiin. Tällöin on myös täysin mahdotonta ja mieletöntä puhua mistään "tarkoituksestakaan". Millään sellaisella, jonka jokahetkinen oleminen ajassa kielletään, ei ole historiallista olemassaoloa eikä tällä "ei-olevalla" ei ole historiassa tarkoitustakaan.

Eksistentialistis-bultmannilainen historianfilosofia näyttää tällä kohdalla tekevän uuden erottavan viillon keskelle todellisuutta ja jakaa sen kahteen historiatasoon. Hyvin päin tulkittuna tämä näyttää yritykseltä "pelastaa" jotain historian "tarkoituksesta" ja "merkityksestä" erottamalla ne kuluvasta ajasta ja tapahtumisen historiasta. Erotetuksi tulevat Historie, historiallisen tapahtumisen taso, ja Geschichte, (historian) "merkityksen" taso. Jälkimmäisestä kuvitellaan voitavan puhua mielekkäästi ilman, että se perustuu edellisen tapahtumiin. Ihminen hukkuu merkityksettömyyteen ja toivottomuuteen - aivan kuten eksistentialistinen "pääsiäisusko": Jeesuksen ylösnousemus tapahtui opetuslasten mielissä, ei historiallisessa todellisuudessa.

Sanonta "kaikki vaikuttaa kaikkeen" (jota joskus epätarkasti käytetään kuvaamaan postmodernismia) muuntuu toteamukseksi. Eli: potkaise yhtä helminauhan helmeä lattialla ja helmet ovat edelleen hajallaan mikä missäkin! Niistä ei koostu ehjää helminauhaa, vaikka kuinka viskoisit ja huitoisit. Vaikka vertaukset ontuvat, nostan tästä "kaaosteoriasta" esiin vielä yhden asiaa selventävän näköalan: tartut mihin tahansa sikin sokin lattialla olevista keskenään samanlaisista helminauhan helmistä, se helmi ei anna mitään viitettä alunpitäen sen vieressä olleista helmistä. Tämä tarkoittaa aikakäsitykseen siirrettynä, että mikä tahansa helmi olisi voinut olla minkä tahansa toisen helmen vieressä alkuperäisessä helminauhassa. "Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta sillä ei ole mitään väliä mihin suuntaan tai mitä varten tämä asia ja 'kaikki muu' tapahtuu". "Isä on voinut syntyä ennen poikaansa."

Ilman aikaa todellisuus hajautuu
kaoottiseksi mielettömyydeksi
Helminauhaksi mielletyn ajan katkeamisella ei atomistisessa aikakäsityksessä ole suurta väliä, ja - toistan - on aivan yhdentekevää, missä "ajan helmet" ovat nyt, mistä ne ovat tulleet ja mitä niille mahdollisesti joskus tapahtuu ja miten ne liittyvät toisiinsa.

Voimme kuvitella eksistentialistisen, atomistisen aikakäsityksen mukaisen sovelluksen Jeesuksen vertaukseen naiselta kadonneesta hopearahasta (Lk. 15). Sen mukaan yhden rahan irtoaminen naisen koristeellisesta otsakorusta ja rahan katoaminen sai aikaan määrätietoisen etsinnän ja sen jälkeen suunnattoman ilon rahan löydyttyä ja tultua asetetuksi sille kuuluvaan paikkaan. Postmodernia ja eksistentialisista teologian pohjaan ajatellen voisimme vertakuvaisesti todeta, ettei naisen koristeellista otsaripaa oikeastaan ole olemassakaan. Naiselta kadonneen rahan alkuperäinen paikkakin on postmodernissa teologiassa kadonnut ja näin rahan häviäminenkin on merkityksetöntä. Jos raha sattuisi löytymäänkin, sen voisi yhtä hyvin heittää saman ties pois, sillä sille kuuluvaa roolia, tehtävää, paikkaa eikä siis mitään sen tarkoitustakaan ole olemassakaan.

Bultamannilaisittain ja eksistentiaalisesti mielletyllä Jeesuksella ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta eikä myöskään sitä nyt-hetkeä, jossa hänen kuvitellaan olevan ja jossa hänen ajatellaan voivan 'kohdata' ihmisiä (joilla kuitenkin on historia takana ja tulevaisuus edessä). Näin Jeesuksesta tulee ajattelun luoma rakenne, konstruktio, joka on irrotettu historian todellisuudesta. Raamattu kuitenkin tuntee ihmiseksi ja historiaan tulleen Jeesus Nasaretilaisen, Jumalan Pojan, joka kuoli ja nousi kuolleista.

Ihminen, joka mieltää olemassaolonsa ja kuvantaa maailmansa tämäntapaisen aikakäsityksen mukaan, voi olla vain historian(sa) kieltävä, sitä pakeneva, ja menneisyytensä sekä tulevaisuutensa torjuva ihminen. Hänellä ei siis ole menneisyyttä (valhe sinänsä), ei tulevaisuutta (valhe sinänsä) eikä näin ollen myöskään sitä nyt-hetkeä, jonka luulee (valheellisesti) itsellään olevan.

Takaisin
=> System.teol.