Takaisin
=> System.teol.

Onko historialla tulevaisuutta?

Postmodernismin pohdintaa syvätasolla aikakäsityksen näkökulmasta.
Julkaisematon käsikirjoitus. Samaa materiaalia käytetty Perustan kirjoituksessa Muista, katso, kuule: aika kuluu. - Perusta. 2001.

 

Onko historialla tulevaisuutta?
Eikö voitaisi kysyä hieman perinteisemmin: Jatkuuko historia? Jatkuuko aika täällä maailmassa? Jatkuuko maanpäällinen elämä loputtomiin vai tapahtuuko kenties piankin muutos kohti sitä tilaa, jota kutsumme iankaikkisuudeksi ja jolloin ajan kuluminen ja sen myötä historia eivät enää ole "ajankohtaisia"?

Nämä kysymykset ovat mahdollisia, jopa välttämättömiä. Nyt en kuitenkaan tarkastele niitä, vaan otsikon sisältämää asetelmaa. Pohdinta tapahtuu tutkimalla historian ja ajan luonnetta.

Mistä historia on tehty?
Historiaa ei ole ilman - ainakin - kolmea tekijää: ihmistä, aikaa ja muutosta. Rajoitamme historian ihmisten todellisuuteen. Aika etenee ilman että sen "hetket" palaavat koskaan. Jokainen ajan yksikkö on siis erilainen kuin kaikki muut, menneet ja tulevat. Itsessään "ajan yksiköt" eivät eroa toisistaan. Mutta - tämä ei ole yllätys - jokainen ajan hetki "on" eri aikaan kuin kaikki muut ajan hetket! On toinenkin "hetkiä'" toisistaan erottava tekijä: kun toistensa kaltaiset ajan hetket "ovat" tai "tapahtuvat", se tilanne tai ympäristö, jossa ne ovat, on eri(lainen) kuin edelliset tai tulevat tilanteet. Ajan historiallinen, ihmisen todellisuudesta muodostuva ympäristö, muuttuu. Emme voi ajatella historiaa ilman muutosta yhtä vähän kuin voisimme ajatella sitä ilman ihmistä tai aikaa. Ajan hetki ei palaa. Joka hetki on uusi.

Aikaa ei voi erottaa siitä, mitä on (olemassa). Aika ei ole olemassa eikä kulu tai etene jonain absoluuttisena itsessään olemassa olevana, vaan on aina suhteessa kaikkeen olevaan. Toisaalta: ei ole olemassa "absoluuttista aikatyhjiötä", siis mitään sellaista tilaa tai paikkaa, joka olisi olemassa ilman suhdetta aikaan. Mikäli avaruuden jatkuva laajeneminen on muuta kuin astronomista havaintoharhaa (anteeksi tämä lukijan herättävä patarumpu), pisimmälle (ajattele kansanomaisesti: "kauimmaksi") ajassa ja avaruudessa tulleet tai kulkeneet kappaleet eivät siirry sen "tilan" ulkopuolelle, jonka yhtenä ulottuvuutena on aika. On siis mielekästä todeta, että kaikella sillä, mikä on olemassa, on kosketus ainakin kahteen historiaa määräävään tekijään, nimittäin muutokseen ja aikaan, eli kaikki on olemassa todellisuudessa tai ulottuvuudessa, jota kutusumme ajaksi.

Edellä esitetty väite, jonka mukaan aikaa ei voi erottaa siitä, mitä on (olemassa), pätee reaalimaailmaan siis myös kääntäen: kaikki olemassa oleva on ajassa. Olemassaolevan yksi ulottuvuus on aika eli mitään ei ole olemassa ajan ulkopuolella. " 'Olla olemassa' merkitsee samalla 'olla ajassa' (joka kuluu)." Tätä ei muuta sekään tosiasia, että kerran ei aikaa (enää) ole olemassa samassa mielessä kuin nyt, vaikka olemassaolo jatkuu.

Se, että ajan voi suhteellisuuden näkökulmasta mieltää ja jopa laskea kuluvan nopeammin tai hitaammin tiettyjen fysikaalisten olosuhteiden vallitessa, ei mutta asiaa. Päinvastoin, tässä suhteellisuudessa näyttäytyy kosketuskohta historia(ssa havaittavaa)n muutokseen. Kaikkeuden kokonaisuudesta ei voi leikata alueita ajan kulumisen ulkopuolelle.

"Aika, jolloin aikaa ei (vielä) ollut"
Oli "aika, jolloin ei aikaa vielä ollut". Sanoessamme väitteen ensimmäisen osan, lähdemme liikkeelle nykyisestä tilanteestamme, jossa arvioimme kaikkea ajan suhteen. Emme kenties pystyisikään muulla tavalla ilmaisemaan mitään menneisyydessä olevaa kuin viittaamalla nyt olemassa olevaan aikaan ja sen kulumiseen. Jumalan ilmoitukselle Raamatussa ei ole vierasta liikkua tuossa 'ajassa ennen aikaa'. Ennen aikojen alkua Hän, Jumala, oli jo olemassa. "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona" (Joh. 1:1-2). Ennen maailman(kaikkeuden) luomista hän oli ja loi maailmankaikkeuden ja - ajan. Efesolaiskirjeen alku välittää meille Jumalan ajatuksen tai suunnitelman, jhoka häenllä oli ennen maailman (eli kaikkeuden) alkua.

Teologisessa mielessä aika on Jumalaan nähden suhteellinen aivan samalla tavalla kuin kaikki muukin luotu. Erona on ajan saama erityisasema luodussa maailmassa. Kaikkea luotua koskevat muutos ja ikääntynimen on nimittäin kytketty aikaan, jolla näin on ontolgisesti kattava, kaikkeen olevaan liittyvä kytkentä. Tämäå vaikealta kuulostava väite tarkoittaa yksinkertaisesti sen toteamista, ettei aika ole jokin erillinen, irrallinen luomakunnan osa, vaan kaiken (olemassa) olevan olemiseen väistämättä liittyvä ulottuvuus.

Joskus voitaisiin keskustella enemmän siitä, vanheneeko myös itse aika eli olemassa olevan se ulottuvuus, jota kutsumme ajaksi ja joka kytekytyy muutokseen ja vanhenemiseen. Mikään mittaamiseen käytetty mitta ei normaalisiti muutu siitä, että sillä mitataan jotain, mutta päteekö tämä toteamus myös aikaan? Mikäli tulee "aika, jolloin aikaa ei enää ole", ajan voi teologis-historiallisessa mielessä käsittää olevan vanheneva ja suhteellinen kaiken olevan vanhenemiseen liittyvä mitta kunhan samalla muistetaan, että aika on kuitenkinkin oleellisesti muuta(kin) kuin ikääntymisen tai muutoksen mitta: aika on olevan ulottuvuus.

"Mennyt hetki on nyt-hetken alku"
Kaikki oleva siis vanhenee, ikääntyy, ja samalla lähestyy "jotain". Yleisnimi tälle "jollekin" on "loppu", mutta myös - lineaarisessakin ajassa - "alku" tai vain "uusi". Tämän pohtimisessa ei tarvitse saivarrella tai esittää järjettömältä kuulostavaa sanaleikkiä. Toteamme yksinkertaisesti, vaikka kenties hieman paradoksaalisesti: jokaisen hetken loppu on samalla uuden hetken alku. Jokaisen 'ajanhetken' (a moment of time) loppu on uuden ja nimenmaan seuraavan (ajanhetken) alku. Ajatuksellinen hahmottaminen voi tuntua tällä kohdalla vaikealta.

Historianteologian näkökulmasta asia on yksinkertainen: aika ei katkeile. Aika ei etene ikäänkuin toisissaan kiinni olevat helminauhan helmet. Lähemmäksi vertakuvaksi tulee helmiä koossa pitävä nauha, lanka, jossa ei ole katkoja. Tämän alkamisen ja loppumisen prosessi kuitenkin loppuu kerran: sitten kun aikaa ei enää ole.

Ei ole mikään pelkästään kielellinen pikkuseikka että Raamattu puhuu sekä ajan "(määrä)hetkistä" (khairos) että ajasta, joka kuluu ja jota voidaan mitata (khronos). Määrähetki ei ole 'ajan hiukkanen', vaan hetki, jolloin Jumalan ja ihmisen todellisuus kohtaavat erityisellä tavalla, aikasuoran piste, joka on ihmiselle (kansalle, kansoille, yhteisölle, yksilölle) kuin Jumalan tarkoitusten tihentymä ja hänen suunnitelmiensa liikahdus eteen päin tai niiden (näkyvä) toteutuminen. Jeesuksen pelastusteot, esim. hänen syntymänsä (Gal. 4:4), ovat UT:n tunnetuimmat khairokset. Nämä hetket ovat mitattavan ajan eli khronoksen jatkumolla, "aikasuoralla", jolla historia etenee.

Ilm. 10:6:ssä oleva toteamus "aika on lopussa" näyttää kertovan tietystä käsillä olevasta aikavälistä, joka on lyhentynyt lähelle loppuaan: aika ei enää ollut riittävän pitkä tiettyjen asioiden tekemiseen (ennen kuin jotain tapahtuisi). Ajan khairos, määrähetki, oli mennyt ohi. KR 38:n käyttämä kirjaimellinen käännös on kuitenkin merkittävä: "aikaa ei enää ole oleva". Alkukielen muoto on selvästi futuuri. Ilmestyskirjan tekstiyhteys avaa näköalan, jossa myös itse aika eli kuluva aika (khronos) loppuu kerran, eivätkä ainoastaan tietyt aikavälit ja -määrät kulu umpeen. Käsite "ylihistoriallinen" on paremman puutteessa riittävä ajatuksellinen kosketuskohta uuden vaiheen kuvaajaksi.

Onko menneisyys läsnä, lähelläni?
Jokainen ihmisen (määrä)hetki eli historian hetki kantaa mukanaan menneisyyttä:

"Huominen yllättää aina?
Oletko varma?
Sitä, mitä olemme eilen omistaneet
on mukana tänäänkin."

Kaikki mennyt on jäänyt taakse, ja uusi ajan hetki on uusi. Samalla kaikki mennyt kulkee jollain tavalla mukana. Lainatussa Pekka Lampisen runossa (teoksesta Virtaavat lähteet) näkyy historian jatkumo, joka synnyttää hyppäyksettömän liittymän ja jännitteen menneen ja tulevan välille pisteessä nyt. Miten tämä on ymmärrettävä, on oma, syvästi historiallinen kysymyksensä. Asia ei avaudu pelkästään ajattelemalla ihmisen omaa "tietoisuuden historiaa" ja muistia - vai avautuuko?

Omnia mea mecum porto - "kaikkea omaani mukanani kannan" - on historianteologisesti nähtävissä niin, että ihminen kantaa koko ajan kaikkea mennyttä mukanaan "viimeiselle tuomiolle asti", joka Kristukseen uskovalle samaistuu Jeesuksen ristinkuoleman eli sovituksen paikalle kulkemiseen. Samalla Kristukseen uskova ihminen on kuitenkin joka hetki täysin vapaa tästä kaikesta, koska se on anteeksi annettu ja saatu eikä sitä enää ole olemassa syyllisyyden ulottuvuudessa, pelkästään "menneenä" todellisuutena.

Synti on haihtunut kuin sumu (Jesaja) tai se on upotettu meren syvyyteen (Miika). Näemme tässä sovelluksen itsessään jännitteisestä, mutta vapauttavan paradoksaalisesti UT:n sisältämästä "jo nyt - ei vielä" näköalasta. Kristitty tulee kerran tuomiolla armahdetuksi jo armahdettuna. Tämä näkyy mm. 2 Tess. 2:12:sta: "... ja niin saavat (lopulta, lopullisen) tuomionsa kaikki ne, jotka eivät ole (täällä eläessään) uskoneet totuuteen (ja tulleet totuuden tuojmitsemiksi), vaan ovat valinneet vääryyden." Tähän pohdintaa kuuluu oleellisesti myös kristityn todellisuus syntisenä ja vanhurskaana samanaikaisesti kuitenkin niin, että syntisyys ja syyllisyys erotetaan ehdottomalla tavalla toisistaan.

Anteeksianto vie menneisyyden?!
Piispa Pietari Damianin toteamus tuhannen vuoden takaa pätee: "Ei edes menneisyys rajoita Jumalan voimaa." Tässä on - yllätävää kylläkin - historianteologinen vastaus kysymykseen anteeksiantamuksen luonteesta. Menneisyydessä tapahtunut lankeemus muuttuu Jumalan edessä anteeksi annetuksi kun se uskotaan ristillä sovitetuksi. Tehty teko pysyy tehtynä tekona - historian tapahtumat eivät muutu jälkeenpäin. Historiaa ei voi 'kirjoittaa uudestaan' eikä mennyt todellisuus lakkaa olemasta, vaikka tulkinnat siitä muuttuvat. Lankeemus ei tee mahdottomaksi uutta alkua - näin sanoo Jumalan armo. Lankeemus ei tee mahdottomaksi uutta alkua - tätä tukee myös lineaarinen aika, koska nyt-hetki sisältää kynnyksen ylityksen uuteen ajanhetkeen.

Itämaisen ja antiikin ajattelun syklinen aika palaa periodisesti vanhaan. Modernismin atomistis-eksistentialistinen aika-ajattelu ei puolestaan välitä menneisyydestä eikä tulevasta, vaan ainoastaan siitä hetkestä, jonka sen kannattajat (historiattomat, historian uudelleenkirjoittajat ja eksistentialistit) luulevat itsellään olevan. Tässä luulossaan he ovat kuitenkin väärässä - kuten edellä on todettu - siinä mielessä, että todellinen nykyhetki koskettaa aina sitä hetkeä, mikä on ollut, sekä sitä, joka on seuraava.

Lineaarinen aika ei ole fatalistisen tai välttämättömyyden maailmankuvan aikaa. 'Suoraviivaisesti etenevä aika' ei määrää historian sisältöä eikä rajoita niiden luovuutta, jotka ovat sisäistäneet ajan luonteen tällaisena - päinvastoin. Syklinen aika rajoittaa ja estää, siinäkin tapauksesa, että se kuviteltaisiin 'nousevana' spiraalina. (Juutalaisesta aikakäsityksestä on joskus käytetty tällaista kuvaa; puhtaasti vanhatestamentillinen se ei kuitenkaan ole.) Atomistisen aikakäsityksen omaava ihminen puolestaan on joka hetki välttämättömyyksien ja 'kohtalon' armoilla, koska hänen maailmankuvaansa kuuluva aika voi pirstaloitua kaoottisesti joka hetki ja jokainen luovuuden prosessi on jo alkaessaan hajalla, ilman mnneisyyttä ja ilman tulevaisuutta. Tästä myöhemmin hieman lisää.

"Ajassa ei ole olemassa hetkiä, jolloin aikaa ei ole"
Ajassa ei ole sellaista hetkeä tai tilaa, jossa aikaa ei olisi eli jossa ajan kuluminen olisi lakannut tai katkennut. Nyt-hetki on seuraavan nyt-hetken edellinen hetki ja seuraavan alku. Seuraava hetki on jo jättänyt tämän hetken, mutta alkaa tämän hetken loputtua ja "rakentuu" tämän varaan. Vanha ikään kuin "muuttuu" uudeksi. Aika kaiken olemassa olevan jokahetkinen ulottuvuus. Olemme paradoksissa: kaikki entinen mukana - kaikki tuleva edessä päin. Uudessa ajan hetkessä - kaiken entisen läsnäollessakin - on uuden alkamisen mahdollisuus.

Jokaisen uuden hetken armo on uusi, mutta tämä armo perustuu johonkin, mikä on jo tapahtunut. Armo ei 'synny' jokaisessa hetkessä uudestaan, vaikka se voidaan kohdata ja omistaa silloin kuin on 'nyt'. Armo perustuu historiassa tapahtuneeseen Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemiseen Jerusalemissa 2000 vuotta sitten ja ihmiskunnan syntien sovittamiseen, jonka Ramattu kertoo tapahtuneen tämän kuoleman kautta, välityksellä ja perusteella. Armoon perustuva anteeksisaaminen Jumalan edessä on ihmiselle eksistentiaalinen kysymys, joka ei kuitenkaa ratkea eikä välity eksistentialistisesti, ikäänkuin menneisyyttä eikä tulevaisuutta ei tarvittaisi.

Jokaisen uuden hetken armon täytyykin olla kristitylle uusi, koska ihmisen syntikin on "uusi" eli ihmisen oleminen syntisenä ei lakkaa. Itse asiassa ajan katkeamattomuus näkyy siinäkin, että preesenttinen usko merkitsee jatkuvaa armon tilassa olemista, anteeksiantamuksen jokahetkistä todellisuutta (Room. 5:1-2). Oleellista on huomata, että tällä uskolla on preesenttinen, jokahetkinen todellisuutensa. Toinen kysymys on, että usko voi vaihtua epäuskoksi ja että nämä taistelevat. "Minä uskon, auta minun epäuskoani" (Mark. 9:24).

Olen aivan liian syntinen voidakseni uskoa oman nöyryyteni, katumukseni matalan profiilini jne myötävaikuttavan armooni. Minulla ei sellaisia "hyveitä" ole ja yksin Jeesuksen tähden saan uskoa olevani autuas sinä jumalattomana ihmisenä mikä itsessäni olen.

Kuluva aika on olevan ulottuvuus
Tässä voitaisiin esittää klassinen kysymys siitä, kulkeeko aika hyppäyksittäin (vaikka äärettömän pienin) vai ilman niitä? Puhe ajan 'hetkistä' voisi viedä ajatuksen 'hyppäyksiin', mutta aika ei "ole" tai "etene" näin. Tässäkin näemme paradoksin, tai paremmin: tämänkin asian voimme ilmaista vain paradoksin avulla. Edellinen hetki on sekä mennyt että vielä olemassa (pois kuluvana) uuden hetken jo ollessa alkavaa mutta todellista todellisuutta.

Asia ei aukene turvautumalla äärettömän "pieniin ajan osasiin", vaikka tällainenkin kuva voi toimia ajatuksen heikkona tukena. Voitaisiin ajatella että sama "ilmiö" aika esiintyy "hiukkasina" ja katkeamattomana ja jakamattomana samalla kertaa. Jälkimmäinen on ajan olemukseen kuuluva, edellinen voi joissain tapauksissa selventää joitain ilmaisuja.

Edellä esitetty kahtaisuus khairoksen ja khronoksen välillä osoittaa, että aika on mitattavissa ja että on olemassa määrähetkiä. Kuitenkin ajan ja kaiken olemassa olevan suhdetta ajatellen on sanottava, että aika esiintyy yhtä vähän "osasina" kuin esim. jokin "ulottuvuus", käsite, johon emme liitä "katkoja". Aika ja ulottuvuus eroavat kuitenkin käsitteellisesti mm. siinä, että jälkimmäiseen ei liity sama kytkentä muutokseen eikä ihmiseen. Ajasta on kuitenkin mahdotonta puhua ilman hetki-käsitettä.

Jumala luo historiassa ja historiaa
Mikään hetki tästä eteenpäin ei ole koko (tähän asti olleen/ tapahtuneen) ajan alku, vaikka jokainen hetki on aina (uuden) alku. On nimittäin olemassa neljäskin tekijä, jotta historiaa voisi olla. Tämä Tekijä on Jumala, Luoja. Ihminen, aika ja muutos ovat Jumalan kädestä lähteneitä, mutta Jumala ei ole ihminen, hän ei ole aika eikä hän ole "muutos". Tämän näemme selvästi yrittäessämme käänteistä ilmaisua: olisi absurdia sanoa, että ihminen, aika tai muutos olisi Jumala. (Tosin New age ja sen pohjana oleva monistinen eli kaiken ykseyttä laulava filosofia pitävät periaatteessa ihmistä jumalana, jumalallisena, omien ongelmiensa ratkaisijana ja puutteittensa täyttäjänä.) Sama käänteisyyden mielettömyys näkyy myös nykyajan elämänfisofian yleisestä juonteesta: Jumala tunnustetaan 'rakkaudeksi', mutta samalla rakkautta pidetään jumalana.

Historian juonteet: onko monenlaista historiaa?
"Jokaisella ihmisellä ja asialla on oma historiansa." On, mutta se on samanaikaisesti laskemattoman moninaisten vuorovaikutusten historiaa. Historian kokonaisuus on sidottu ihmisen todellisuuteen, ajan kulumiseen (ennen - jälkeen) ja muutokseen. Tämä kokonaisuus muodostuu lukemattomista juonteista, joita yhdistää toisiinsa ajan kulun 'samuus' - merkityksessä sen todellisuus - kaikkien ihmisten yksittäisissä ja yhteisessä historioissa. Mikään olemassa olevahan ei voi olla olemassa ilman aikaa, ilman ulottuvuutta, jota kutsumme ajaksi. Tämä ajan monisäikeisyys helpottaa myös sen hahmottamista, että erilaisia mahdollisuuksia ei ole suljettu pois, vaan muutos ja uusia ajatusten yhdistelmiä ja historian ratkaisuja syntyy. Historian "kontingenssit" (toisaalta pakosta, toisaalta sattumanvaraisesti tapahtuva asia) saavat tai "löytävät" paikkansa. On kuitenkin huomattava, että 'monisäikeisyys'-kuvan käyttö on vain yritys selvittää yhtä puolta ajan rakanteessa ja että se on vain havaittujen vaihteluiden ja "kontingenssien" yksi mahdollinen vertakuva.

Tapahtuma, tarkoitus ja merkitys
Tarkoitus (purpose) ja merkitys (meaning, signifigance) ovat kaksi eri asiaa. Kun suostumme ajatuksissamme päästämään Jumalan sisälle maailmanhistoriaan, hahmottuu siitä esiin Jumalan oma toiminta ajan alusta ja luomisesta alkaen läpi kaiken ihmishistorian. Jumalan toiminnan todellisuus ja vaikutus historiassa näkyy sanoina ja tekoina, ilmoituksena ja johdatuksena, kaitselmuksena ja luomisena, jatkuvana prosessina, jossa ihmiselle annettu sana maan viljelemisestä ja varjelemisesta on toteutunut. Tämä Jumalan toiminta on todentunut yksilöissä, kansojen elämässä ja erityisellä tavalla Jeesus Nasaretilaisen syntymisessä, elämässä ja kuolemassa. Juuri näin on saatu perusteet puhua erityisestä pelastuhistoriasta, historian juonteesta, jossa näkyy Jumalan pelastustarkoitus, pelastussuunnitelma ja sen toteuttaminen, sekä Jeesuksen pelastustekojen merkitys.

Onko olemassa "erillinen pelastushistoria"?
Pelastushistoria ei kuitenkaan ole muusta historiasta erillään, vaan - hieman yksinkertaistaen - voimme sanoa osa siitä. Pelastushistorian ja muun historian välinen suhde on paradoksaalinen ja jännitteinen. Pelastushistoria on Jumalan pelastavan toiminnan ja pelastussuunnitelman historiaa, mutta hänen pelastustarkoituksensa kohdistuu juuri "tavalliseen historiaan" ja toteutuu siinä.

Yhtäältä on oikein, välttämätöntä ja luovuttamatonta puhua Jumalan puuttumisesta historiaan - koska juuri niin on tapahtunut ja tapahtuu. Toisaalta on yhtä luovuttamatonta puhua siitä, että kaikki historia on Jumalan luomakuntaan, aikaan ja ihmiskuntaan sidottua historiaa. Se on hänen johtamaansa historiaa, juuri sitä historiaa, johon hän pelastushistorian tapahtumien välityksellä "puuttuu". Yleinen historia on realiteetti ilman lunastusta eli Jumalan pelastussuunnitelman toteutumistakin. Pelastushistoriaa ei kuitenkaan olisi olemassa ilman Jumalan pelastussuunnitelman toteuttaneita pelastustekoja eli Jeesus Nasaretilaisen historiaa. Toisaalta taas koko pelastushistorialla ei olisi mitään mieltä ilman sitä historian todellisuutta, jossa pelastushistoria on tapahtunut.

Luomisen ja lunastuksen näkökulmasta on kuitenkin välttämätöntä erottaa nämä kaksi juonetta. Pelastushistoria avaa näköalat Jumalan pelastustarkoituksiin, pelastustekojen merkitykseen ja eskatokseen eli kaiken nykyisen loppumiseen ja uuden alkamiseen, iankaikkisuuteen ja pelastuksen lopulliseen finaaliin. Pelastushistoria on Jumalan näkökulmasta kaiken muun historian avain.

Kun historian todellisuus ja "usko" erotetaan toisistaan
Pelastushistorian hedelmälliset teologiset ja historianfilosofiset näköalat voidaan myös tulkita väärin ja valjastaa tuhoavan historiankäsityksen valjaisiin. Näin käy silloin kun pelastushistoria ja sen tarkoitus irroitetaan ja revitään eroon muusta historiasta. Historian "todellisen tapahtumistason" (Historie) erottaminen historian merkityksen tasosta (Geschichte) vaikutti aikanaan hienolta oivallukselta, mitä se oikein tulkittuna onkin. Tämä erottamisen idea sisälsi kuitenkin pahan ja valheellisen siemenen, joka kasvaessaan avasi oven irrationaalisudelle historiantulkintaan ja sitä kautta yhä laajemmin inhimilliseen ajatteluun myös länsimaisessa hengenelämässä.

Näyttää siltä, että "pelastushistorian" oikeellisuuden nähneistä jotkut harhautuivat koko ajatuksen väärinkäyttäjiksi. Pelastushistorian näköalat osattiin - se olisi ollut hyvin ennustettavissakin jos 1900-luvun historiavihamielisyys olisi oivallettu aikaisemmin - kääntää kristillistä uskoa vastaan. Pelastushistorian ja muun historian erottamisesta saatettiin tehtiin kauniisti koristeltu mutta tuhoisa ase, joka suunnattiin kristillisen uskon perusteita vastaan. Kristillisen uskon luonne historiallisena uskontona, jota ei voi erottaa tapahtumisen ja menneisyydessä tapahtuneen tasosta, joutui tulilinjalle ja tuli - osin huomaamattakin - kielletyksi.

Historian "merkityksestä" saatiin tekosyy historian tapahtumatason eli historiallisen konkretian ja realiteettien sivuuttamiseen ja turhentamiseen. Historian todellisuus ja ihmisen "usko" erotettiin toisistaan. Ihmisen "usko" saattoi tämän ajattelun mukaan perustua muuhun kuin historialliseen todellisuuteen. Tunnetuin ja näkyvin yritys tähän suuntaan on Rudolf Bultmannin "pääsiäisuskokonstruktio". Tämän rakennelman mukaan voidaan hieman yksinkertaistaen sanoa, että tärkeintä kristinuskon syntyvaiheessa oli opetuslasten mielissä herännyt 'pääsiäisusko' eli usko Jeesuksen ylösnousemukseen, ei historiallinen (sovitus ja) ylösnousemus. Vaikkei Raamatun kertomaa historiallista ylösnousemusta olisi tapahtunutkaan, ihmisissä saattoi herätä "pääsiäisusko". Bultmannin rakennelmassa ei oikeastaan tarvita muuta historiaa kuin tieto siitä, että opetuslapsissa syntyi jossain vaiheessa "usko ylösnousseeseen Jeesukseen". Geschichte-tasossa tapahtui jotain: seurakunta koki pääsiäisen uskossaan. Historie-tason tapahtuminen tai ei-tapahtuminen oli irrelevanttia. Jälkimmäistä ei tarvitse kysellä eikä sitä kohtaan tarvitse osoittaa kiinnostusta. Mitään historiallista ylösnousemusta ei ole tosiasiallisesti tapahtunut, mutta tällä ei-tapahtumisella (tapahtuneen kieltämisellä) ei ole mitään (kielteistä) merkitystä kristillisen seurakunnan uskoon, elämään eikä oppiin. Näin historian todellisuus ja ihmisen "usko" on erotettu, ja uskosta on tullut "uskottelua"

Analogia valistuksen rationalismin suorittamaan tosiasian (fact, factum) ja "arvojen" (values), mm. uskon erottamiseen toisistaan on ilmeinen.

Bultmannin ja eksistentialismin konstruktioissa tapahtuu syvemmältä ottaen ihmisen, ajan, muutoksen ja Jumalan irroittaminen toisistaan. Tapahtuu kahden asian periaatteellinen torjunta. Ensimmäinen on se, ettei (mitään) ajan hetkeä nähdäkään menneisyyteen rakentuvana ja tähänastisen ajan loppuhetkenä, joka samalla on uuden hetken ja jäljellä olevan ajan alku. Lineaarinen aika mitätäidään. Samalla mitätöidään aika kaiken (olemassa) olevan ja tapahtuvan/ tapahtuneen ulottuvuutena mitätöidään. Näin tehtäessä suoritetaan historian ja sen keskellä tapahtuneen - jos näin voiaan sanoa - pelastushistorian irti repiminen toisistaan.

Erilaisia aikakäsityksiä
Perinteisesti on puhuttu kahdesta keskenään aivan erilaisesta aikakäsityksestä, lineaarisesta eli "suoraan etenevästä" ajasta (juutalais-kristillinen käsitys), ja syklisestä eli periodisesti "palaavasta" tai "palautuvasta" ajasta (itämainen, intialainen ja antiikin käsitys).

Eksistentialistis-bultmannilainen ei seuraa kumpaakaan, vaan ennakoi ja myös toteuttaa itsessään postmodernistisen atomistisen maailmankatsomuksen ja soveltaa sen - osittain kenties huomaamattaankin - omaan aikakäsitykseensä. Atomistiseksi kutsumani käsityksen mukaan aika voi palastua ja hajautua: se ei kulje "suoraan" eikä "kehässä" vaan voi "suuntautua" minne tahansa - kuin katkenneen helminauhan helmet lattialle pudotessaan. Aika hajoaa irrallisiksi pisteiksi, joilla ei ole periaatteellista yhteyttä toisiinsa, kuin toisistaan erillisiksi helmiksi, jotka niitä yhdistävän nauhan katketessa leviävät pitkin poikin lattiaa. Tämä vertakuva olisi karkeasti "matematisoituna" tällainen: ajalle ei voi piirtää normaalia eikä tangenttia, koska sillä on vain pistemäinen nykyhetki. Seuraava hetki voi olla samalla "suoralla", "kehällä" tai missä tahansa. Ajalla ei ole "suuntaa".

Eksistentialistin aika hajautuu kaaokseksi. Aika ulottuvuutena ja lineaarinen aika tulevat kielletyksi. Myös se, mitä kutsumme historiaksi, romahtaa. Ajattelun mukaan millään (olemassa) olevalla ole enää ajan ulottuvuutta (katkeamaton aika), jolloin historian tapahtuma haihtuu olemattomiin. Tällöin on myös täysin mahdotonta ja mieletöntä puhua mistään "tarkoituksestakaan". Sillä, minkä oleellinen ulottuvuus historiassa eli aika on kielletty, ei ole historiallista olemassaoloa eikä ei-olevalla ei ole tarkoitustakaan.

Ihminen, joka "eksistoi"ja kuvallistaa maailmansa tämäntapaisessa ajassa, voi olla vain historian kieltävä, sitä pakeneva, menneisyytensä ja tulevaisuutensa torjuva. Hänellä ei siis ole menneisyyttä (valhe sinänsä), ei tulevaisuutta (valhe sinänsä) eikä näin ollen myöskään sitä nyt-hetkeä, jonka luulee (valheellisesti) itsellään olevan.

Postmoderni teologia ei palaa ennen modernismia vallinneeseen aika- ja merkityskäsitykseen, vaan rakentaa eksistentialistiselle pohjalle ja atomisoituu. Sanonta "kaikki vaikuttaa kaikeen" (jota joskus epätarkasti käytetään kuvaamaan postmodernismia) muuntuu toteamukseksi "kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta sillä ei ole mitään väliä mihin suuntaan tai mitä varten tämä tapahtuu". Eli: potkaise yhtä helminauhan helmeä lattialla ja helmet ovat edelleen hajallaan mikä missäkin! Niistä ei koostu ehjää helminauhaa, vaikka kuinka viskoisit ja huitoisit. Takertuminen yhteen helmeen ei kerro vierekkäisistä helmistä mitään. Ihminen hukkuu merkityksettömyyteen ja toivottomuuteen - aivan kuten eksistentialistinen pääsiäisusko.

Ilman aikaa todellisuus hajautuu
kaoottiseksi mielettömyydeksi
Helminauhaksi mielletyn ajan katkeamisella ei atomistisessa aikakäsityksessä ole suurta väliä, ja - toistan - on aivan yhdentekevää, missä "ajan helmet" ovat nyt, mistä ne ovat tulleet ja mitä niille mahdollisesti joskus tapahtuu. Kadonneen hopearahan vertausta soveltaen: ei ole olemassakaan sitä naisen koristeellista otsaripaa, josta yhden rahan irtoaminen ja hetkellinen katoaminen sai aikaan määrätietoisen etsinnän ja sen jälkeen suunnattoman ilon rahan löydyttyä ja tultua asetetuksi sille kuuluvaan paikkaan (Lk. 15). Postmodernissa teologiassa naiselta kadonneen rahan alkuperäinen paikkakin on kadonnut. Rahan häviäminen on merkityksetöntä; jos sellainen sattuisi löytymäänkin, sen voisi yhtä hyvin heittää pois, sillä sille kuuluvaa roolia, tehtävää, paikkaa eikä siis tarkoitusta ole olemassakaan.

Bultamannilaisittain ja eksistentiaalisesti mielletyllä Jeesuksella ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta eikä myöskään sitä nyt-hetkeä, jossa hänen kuvitellaan olevan ja jossa hänen ajatellaan voivan 'kohdata' ihmisiä (joilla kuitenkin on historia ja tulevaisuus ajassa). Näin Jeesuksesta tulee konstruktio, joka on irroitettu historian todellisuudesta. Raamattu kuitenkin tuntee ihmiseksi ja historiaan tulleen Jeesus Nasaretilaisen, Jumalan Pojan, joka kuoli ja nousi kuolleista.

Helminauhaksi miellettävän ajan katkeamisella ei ole niin suurta väliä ja on aivan yhdentekevää, missä "ajan helmet" ovat nyt, mistä ne ovat tulleet ja mitä niille mahdollisesti joskus tapahtuu. Ei ole mitään koristeellista otsaripaa, josta yhden rahan irtoaminen ja hetkellinen katoaminen saisivat aikaan määrätietoisen etsinnän ja sen jälkeen suunnattoman ilon rahan löydyttyä ja tultua asetetuksi sille kuuluvaan paikkaan (Lk. 15). Postmodernissa teologiassa naiselta kadonneen rahan alkuperäinen paikkakin on kadonnut. Rahan häviäminen on merkityksetöntä; jos sellainen sattuisi löytymäänkin, sen voisi yhtä hyvin heittää pois, sillä sille kuuluvaa roolia, tehtävää, paikkaa ei ole.

Tämä kansanomainen vertakuvaisuus osoittaa, miten eksistentialistisen teologian puhe historian (Geschichte) tarkoituksesta muodostuu kuplaksi. Kun Jeesuksen historiallinen ylösnousemus katsotaan ensin irrelevantiksi, on ajateltava, että vaikka ylösnousemus olisi ollut todellinen, sille ei kuitenkaan olisi myyteistä riisutussa eksistentialistisessa teologiassa mitään 'paikkaa', ei mitään sijaa, ei merkitystä eikä tarkoitusta. Omista lähtökohdistaan käsin eksistentialistiset teologit ovat johdonmukaisia: ei historiallisen ylösnousemuksen perään kannata kysellä. "Mitä me sillä tekisimme? - Nichts. Emme mitään." Bultmannilaisen maailmankuvan valossa on 1 Kor. 15:n puhe Jeesuksen historiallisen ylösnousemuksen välttämättömyydestä sovituksen jälkeen selitettävä pois, ja se heiltä kyllä onnistuu.

Epäusko luo maailmankuvaa
Atomistinen aikakäsitys oli askel kohti teoreettista postmodernismia, vaikkei tätä nimitystä tietenkään vielä 1920-, 1930 ja 1940-luvuilla käytetty. "Tapahtumisen" ja "merkityksen" eron suunnittelijat ja muotoilijat eivät olleet ajattelemattomia tai tyhmiä narreja, vaan yliopistomaailman ja tutkimusideologian hohtoa hyväksi käyttäviä älykkäitä kristillisen kirkon jäseniä. "Myyteistä riisuminen" (Entmythologisierung) oli kuitenkin itsessään myyttinen prosessi, ja se tempasi kannattajiaan uuteen myyttiin, jossa historian todellisuuden välttämättömyys tietoisesti kiellettiin ja jonka sijaan uppouduttiin myyttisten ideoiden maailmaan. Mielenkiintoista huomata, että tämä prosessi toteutui rationalistisen akateemisuuden ja "moderni ihminen" -myytin nimissä eli valistusajattelun lähtökohdista käsin.

Historialla on Jumalan antama tulevaisuus
Aloitimme kysymällä, onko historialla tulevaisuutta. Tarkastelimme tätä kysymystä aikakäsityksen näkökulmasta. Lineaarinen katkeamaton aika on mitattavissa ja sisältää "ajan hetkiä", jotka auttavat käsitteellisen selvyyden saamisessa. Lineaarisessa ajassa on myös "määrähetkiä" (khairos), jotka erityisellä tavalla liittyvät ihmiseen ja muutokseen. Usein nämä ovat selvästi "pelastushistorian" tapahtumiin kytkeytyviä hetkiä. Lineaarinen aika ei ole fatalistinen, vaan ajan Herra on Jumala, ajan, ihmisen, muutoksen ja kaiken olevan Luoja. Katkeamaton aika merkitsee samanaikaisesti kaiken olemassa olevan "aikaulottuvuutta" historiassa. Tämä toteamus lähtee siitä, että "olemassa olevan ulottuvuus" määritellään jokahetkiseksi ja katkeamattomaksi.

Syklinen aika "kiertää" ja "palaa". "Ei olla matkalla mihinkään." Muutos ei etene kohti "loppua", vaan kohti (uutta) alkutilaa. Historiaskäsitys muodostuu erilaiseksi kuin juutalais-kristillinen, jossa alku ja loppu ovat kaikki kaikessa, koska niistä käsin avautuu olevaisen ja olemassa olon tarkoitus ja merkitys. Kysymys (elämän) tarkoituksesta häipyy ja tyhjentyy. Olemassaolosta tulee kärsimystä. Ajatus voidaan mieltää myös toiseen suuntaan kulkevaksi: koska olemassaolo on kärsimystä, aika on miellettävä palautuvaksi.

Eksistentialistis-atomistinen aikakäsitys nostaa nyt-hetken irti historiasta, menneestä ja tulevasta. Aika hajautuu palasiksi, jotka ovat sikin sokin ilman paikkaa ja suuntaa. Todellinen historiallinen tapahtuminen erotetaan ihmisen eksistentiaalisesta nykyhetkestä, ja se menettää merkittävyytensä. Tämä irti repiminen tapahtuu - ironisesti - merkityksen korostamisesta käsin. Samalla "merkitys" kuitenkin periaatteessakin menetetään, koska tapahtumia ei voida eikä tarvitse paikantaa ajassa etenevään mielekkääseen kokonaisuuteen, reaaliseen historiaan. Sitähän ei tämän ajattelun mukaan ole; on vain nyt-hetkiä ilman suuntaa.

Onko historialla tulevaisuutta? -Historian tulevaisuus on Jumalan tulevaisuus, vaikkei historia olekaan Jumala. Historia sen sijaan on Jumalan luomistyön seurausta ja hänen pelastustarkoitustensa toteuttamista. Ihmisen aika ja elämä etenevät muutosten keskellä kohti Jumalan valmistamaa täyttymystä. Sitten ei historiaa enää ole, tai alkaa uusi historia. "His Story" eli kertomus Jumalasta ja Vapahtajasta on saavuttanut sen, mitä ihmisen kannalta pidetään lopullisena täyttymyksenä. Tuntemamme historia muuttunee Historiaksi, jolla on hieman uudet, meille aavistamattomat ulottuvuudet. Niiden myötä avautuu merkityksten ja tarkoituksen uusi äärettömyyskerroin. "Ajankohtaisuuskin" täydellistyy, vaikkei "aikaa" enää ole.

Takaisin
=> System.teol.