Takaisin
=> System.teol.

Amnell, Matti: Uskontojen universumi.

John Hickin uskonnollisen pluralismin haaste ja siitä käyty keskustelu.
Diss. Abstract. STKS 217. 1999. Helsinki.

Kirjaesittely Perustaan


Ovatko maailman uskonnot eri teitä saman Jumalan tykö? Onko kaikkien uskontojen olemus perimmältään sama? Onko väliä sillä, minkä nimistä jumalaa ihminen palvoo? Mitä sanoo Raamattu? "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmiselle annettu koko taivaankannen alla" (Apt 4:12).

Helsinkiläinen kirkkoherra ja teologi Matti T. Amnell (aikaisempi sukunimi Pekkarinen) on kirjoittanut uraa uurtavan ja erittäin mielenkiintoisen uskontoteologisen väitöskirjan nimeltä Uskontojen universumi. Jokaisen seurakuntien hengellisen työn tekijän, erityisesti lähetysteologin ja -sihteerin, sekä lähetystyöntekijöiden kannattaa todella perehtyä teokseen. Kirja vie syvälle, mutta sen lukeminen ei edellytä ammattiteologin tutkintoa, sillä kaikki esille tulevat näkökohdat avautuvat itse tekstistä.

Kirjassaan Amnell on tutkinut perusteellisesti maailmankuulun englantilaisen uskontoteologin John Hickin käsitystä uskonnoista. Hick edustaa ns. pluralistista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskonnot ovat samanarvoisia. Hickin mukaan kaikki maailman uskonnot ikään kuin kiertävät yhden ja saman "jumalan" ympäri, jota voidaan myös kutsua "perimmäiseksi todellisuudeksi". Aikaisemmin uskontojen ajateltiin "kiertävän kristinuskoa", johon niitä verrattiin. Nyt tilanne pitää nähdä uudella tavalla. On tapahtunut uskontojen maailman "kopernikaaninen vallankumous".

Kirjan aihepiiri on tietenkin mitä ajankohtaisin. Pluralismi on ajan sana. Se on käsitteenä liitettävissä postmodernismiin, joka puolestaan on seurausta valistuksen aikana syntynsä saaneesta rationalistisesta maailmantulkinnasta. Postmodernismille itse totuuskäsite on menettänyt merkityksensä, muodostunut menneisyyden jäänteeksi. Uskonnollisia väittämiä arvioitaessa niiden yhtäpitävyyttä objektiivisen totuuden kanssa ei juurikaan kysytä. Hick ei kuitenkaan profiloidu postmodernistiksi sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaikka liittyykin siihen monin ja läheisin ideologisin sitein. Hänen kysymyksenasettelunsa sijoittuu nimittäin sittenkin modernismiin, mutta mm. totuuskysymyksen sivuun jättäminen maailmankatsomuksen ytimestä liittää Hickin hänen rakentamansa uskontopluralismin myötä myös postmodernismiin.

Hickin mukaan uskontojen kesken näkyy pintakerroksessa monenlaisia eroja, mutta syvemmältä katsoen ne ovat kuitenkin yhtä. Uskonnot ovat kuin toisiaan täydentäviä vastauksia samalle "todellisuudelle", joka vain käsitetään eri uskonnoissa eri tavoin. Hickin mukaan käsitys pelastuksestakin on uskonnoissa sama: muutos itsekeskeisyydestä "todellisuus-keskeisyyteen". Amnell sanoo osuvasti, että Hickin tulkinta uskonnoista ja niiden keskinäisistä suhteista on pidettävä hänen "omana, kaikista uskonnoista erillisenä uskonnollisena näkemyksenä" (171). Hickin tulkinta on kuitenkin saanut hänen omassa ajattelussa tiettyjä absoluuttisuuden piirteitä, ja muodostuu uskontojen maailmassa uudeksi erottavaksi kiistaksi.

Hickin näkemyksiä onkin kritikoitu varsin terävästi kautta linjan. On osoitettu selvästi, että Hick kieltää uskontojen omalaatuisuuden ja niiden totuusvaatimukset ja tekee niille näin suorastaan väkivaltaa. Totuusnäköalan laiminlyönti onkin yksi Hickin teorian suurimmista ongelmista. Vastoin Hickin ajatusta uskontojen syvätason samuudesta voitaisiin yhtä hyvin ajatella, että pintakerroksessa niissä on paljon yhtäläisyyksiä (rukous, uhrit, palvonta, ihmisten kokoontuminen kulttitilanteisiin, erilaiset ihmeet ja hurmosilmiöt, lähimmäisenrakkaus, ansioiden kerääminen jumalan edessä jne.), mutta syväkerroksessa ne ovatkin kaukana toisistaan.

Oli erittäin mielenkiintoista lukea, miten tutkimuksessa oli havaittu vuodelta 1932 peräisin olevan Re-Thinking Missions -asiakirjan (USA) uskontokäsityksen heijastavan ja ikään kuin ennakoivan Hickin uskontopluralismissa esille tulevia väitteitä. Re-Thinking Missions -asiakirjan pääarkkitehdin, Harvardin filosofian professorin Ernst P. Hockingin keskeisiä ajatuksia uskontojen käsittämisessä oli ihmiskunnan ykseyden ideologia, mikä näyttää heijastelevan myös Hickin teologian taustalla.

John Hick edusti aikanaan herätyskristillistä "evankelikaalista" (evangelical) näkemystä kristillisestä uskosta. On vaikea sanoa, mitkä asiat ovat johtaneet hänet kieltämään Raamatun ilmoituksen ja esittämään näkemystä, joka on oikeastaan vain yksi uusi synkretistinen ajatusrakennelma. Amnellin tutkimusten mukaan Hickin tietoteoria ei ole oleellisesti muuttunut vuosien varrella, vaikka käsitysten sisältö on. Immanuel Kantin vaikutus on lisääntynyt, mutta toisaalta Hick myös eroaa tästä tunnetusta filosofista. Kotoisista kuvioistamme tulee hakematta mieleen se, miten esim. uskontotieteen dosentti Raimo Harjulan käsitykset uskonnoista aikanaan muuttuivat tunnustuksellisista näköaloista kohti uskontojen ja jumalakokemusten samanarvoisuutta. Voisivatko tämän aihepiirin käsitykset muuttua uudestaan kohti aikaisempaa raamatullista vakaumusta?

Hickin tietoteoria on äärimmäisen subjektiivinen. "Pelastuminen" tapahtuu asenteissa, ihmisessä. Vaikka ulkopuolinen jumaluus onkin olemassa - minkä muotoisena, jää Hickiltä tarkentamatta - sen asema on heikko. Lukijalle tulee etsimättä mieleen kaukainen analogia bultmannilaisuuden ajatukseen siitä, miten "pääsiäisusko heräsi opetuslasten mielissä" riippumatta siitä, oliko Jeesus todella noussut kuolleista vai ei.

Hickin julistama "perimmäinen todellisuus" eli se "jumala", jota kaikki uskonnot kiertävät, ei ole kristinuskon Jumala. Raamatun Jumala on Jeesuksen Kristuksen Isä (esim. 2 Kor. 1:3). Muiden uskontojen edustajat eivät koskaan nimitä jumalaansa näin. He eivät voi eivätkä halua tehdä niin. Jo tämä Raamatun käyttämä nimi erottaa kristinuskon Jumala-käsityksen muiden uskontojen jumalakuvista.

Koska suuret maailmanuskonnot ovat Hickin mielestä itsenäisiä ja päteviä pelastusteitä kristinuskon rinnalla, on tarpeetonta pyrkiä käännyttämään koko ihmiskunta kristinuskoon. Hickin mielestä ajatus siitä, että Jumala tahtoisi kaikkien kääntyvän kristityiksi, osoittautuu tilastojen valossa perusteettomaksi. Hick tulkitsee kannattajajoukon suuruuden oikeellisuuden kriteeriksi, mille tietenkään ei löydy teologisia eikä muitakaan perusteita. Perinteinen lähetystyö on aikansa elänyttä ja pelkkää anakronismia, vääräajoitteisuutta. Eri alojen avustustyötä pitää tehdä edelleenkin, mutta evankeliumin julistamisen tilalle pitäisi Hickin mielestä tulla "uskontojenvälisen yhteistyön ja keskinäisten kokemusten ja tietojen jakamisen niiden kesken" (178).

Pahinta kristillisessä uskossa on Hickin mukaan "inkarnaatiomyytti" eli ajatus Jumalan lihaksi tulosta ja tähän yhteyteen kuuluva opetus Jeesuksen jumaluudesta. Tämä piirre tekee kristittyjen mielestä uskon Jeesukseen toiset pelastajat poissulkevaksi (toteamus on aivan oikea) sekä rakentaa ja ylläpitää ihmiskunnan ykseyttä ylläpitäviä rajoja. Rohkeasti mutta perustellusti Amnell toteaa Hickin astuneen näine väitteineen kristinuskon rajojen ulkopuolelle.

Kirkossamme on paljon uskontorelativismia, joka nousee kristillisen uskon totuuden suhteellistamisesta. Maassamme on myös runsaasti filosofista ja uskonnollista postmodernismia, joka ei näe enää mielekkääksi edes kysellä, mikä ja mitä totuus on. Lähetystyö on toisaalta kirkossamme varsin suosittua ja sen puolesta puhutaan paljonkin. Samalla meillä on kirkossamme ääniä, jotka kyseenalaistavat Kristuksen ainutlaatuisuuden ja sen myötä luonnollisesti koko kristillisen lähetystyön mielekkyyden. Olisi toivottavaa, että Amnellin tutkimus ja sen esille tuoma perusteltu kritiikki uskontopluralismia kohtaan saisivat ansaitsemaansa rakentavaa julkisuutta kirkossamme mahdollisimman laajasti.

Takaisin
=> System.teol.