Takaisin
=> System.teol.

Roomalaiskatolisen kirkon uskontoteologiaa vuonna 2000

Analyysi Dominus Iesus -nimisestä lähetys- ja kirkkoasiakirjasta. Perusta. 2001.

 

Rooman kirkon uusi teologinen asiakirja Dominus Iesus (Jeesus on Herra, tai myös: Herra Jeesus) hyväksyttiin paavillisella päätöksellä 16.6. 2000 ja julkistettiin syyskuun alkupäivinä. Asiakirjasta on suomeksi julkaistu ilmeisesti vain yksi kirjoitus, Risto Soramiehen terävä puheenvuoro Uusi tie -lehdessä syyskuussa välittömästi dokumentin julkistamisen jälkeen. Kirkon johdon taholla on asiaa kommentoitu ilmeisesti vain kysyttäessä ja silloinkin hyvin vaisusti. Soramiehen esiin nostamat asiakirjan juonteet koskettivat ekumeenisesti hyvin arkaa kohtaa kirkossamme.

Dominus Iesus -deklaraation (alle)kirjoittajana on roomalaiskatolisen kirkon oppikysymysten tämän hetken ykkösmies, kardinaali Joseph Ratzinger, eli kuten nimi tavallisesti ilmaistaan Joseph kardinaali Ratzinger. Hän on tullut viime vuosikymmeninä tunnetuksi Rooman kirkon vanhan oppitradition jyrkkänä puolustajana. Muistamme erityisesti parin vuoden takaisista keskusteluista, jolloin nimenomaan hän esitti kritiikkiä Luterilaisen Maailmanliiton ja Rooman kirkon ekumeenikkojen (esim. kardinaali Edward Cassidyn) yhdessä neuvottelemaa "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista" -asiakirjaa kohtaan ja totesi, ettei Rooma voi sitä aiotussa muodossa hyväksyä. Tämän vuoksi julistukseen tehtiinkin muutoksia. Ratzingerissa - erityisesti hänessä mutta samalla hänessä yhtenä muiden joukossa - ruumiillistuu Roomalaiskatolisen kirkon jatkuva selvä ankkuroituminen Trenton/ Tridentin vastauskonpuhdistukonsiilin (1545) muotoilemaan oppiin.

Jossain mielessä minun on ikään kuin pakko nostaa hattua Ratzingerille, sillä ajattelen näin: "Onpa sentään joitakuita, jotka uskaltavat seistä vakaumuksensa takana!" Hatun nostoa ei estä sekään, että oma vakaumukseni poikkeaa sisällöltään tietenkin rajusti Ratzingerin (ja Paavin) opista. Ratzingerin suorittamat roomalaiskatolisen kirkon ja opetusviran absolutisoinnit eivät koske pelkästään opin sisältöä yleensä, vaan nimenomaan sitä oppijuonnetta, joka rajaa Rooman kirkon ainoaksi täyttä pelastusta yhteydessään tarjoavaksi kirkoksi. Rooman kirkon opetusviran edustajien vakaumuksen mallia eräässä mielessä kunnioitan, en sen muovaaman opin sisältöä. Siitä näet löytyy mitä kavahdettavinta ainesta.

Asiakirjassa ei ole opillisesti mitään uutta verrattuna Trentoon eikä Vatikaani II:een. 'Uutta' ja merkillepantavaa on sen sijaan roomalaiskatolisen kirkon eksklusiivisuuden painottaminen juuri tässä ekumeenisessa tilanteessa. Ratzinger näpäyttää kristikuntaa paavinsa suostumuksella muistuttamalla kirkkonsa todellisista pyrkimyksistä ja olemuspiirteistä ja syvimmästä itseymmärryksestä. Ne kaikki ovat toki olleet myös luterilaisten neuvottelijoiden tiedossa kun yhteistä vanhurskauttamisjulistusta alettiin sorvata. Roomalaiskatolisen kirkon ekumeenikot olivat samassa tilanteessa eli hekin tiesivät, miten asiat todellisuudessa olivat. Ratzinger on tehnyt tekstillään suuren palveluksen: selvyys todellisista eroavuuksista (joista tässä asiakirjassa on esillä vain muutama) on mittaamattomasti parempi tilanne kuin ekumeeninen sumu, joka peittää maiseman. Jokainen teologi tietää, ettei Rooman kirkolla ole missään opillisessa neuvottelussa pohjimmaltaan kuin yhdet ehdot: omansa.

Uutta on myös uskontoteologian voimakas alleviivaaminen. Odotettavissa oli, että Dominus Iesus oikeastaan kertaa paavin kirjoittaman teoksen Uskalla toivoa uskontoteologisia näkemyksiä ja että nämä molemmat rakentavat uskontoteologiaansa Vatikaani II:n ja siis Tuomas Akvinolaisen ja yleensäkin hyvin pitkälle skolastiikan 'luonnollisen teologian' varaan.

Dominus Iesus -asiakirjan sanoma on asiakirjan sekavasta esitystavasta huolimatta täysin selvä. Tekstillä on kolme polttopistettä: 1. Jumalan antama Kristus-ilmoitus on ainutlaatuinen ja ehdoton, 2. ihmisen on mahdollista pelastua oman uskonnollisuutensa varassa ilman evankeliumia ja 3. vain Paavin johtamassa Rooman kirkossa on pelastuksen täyteys.

Nämä asiat on kirjaimellisesti sanottu asiakirjassa useaan otteeseen, kuten jokainen lukija voi itsekin todeta. Tässä kokonaisuudessa kohta kaksi turhentaa vakavasti kohdan yksi, sillä Jumalan ainutlaatuinen Kristus-ilmoitushan sisältää myös evankeliumin todellisuuden, ainutlaatuisuuden ja ehdottomuuden, minkä kohta kaksi kuitenkin siis varsin voimakkaasti alleviivaten kieltää sekä periaatteessa että käytännössä.

1. Jumalan antama Kristus-ilmoitus on ainutlaatuinen ja ehdoton

Tätä asiaa koskevista muotoiluista on syytä antaa tunnustusta. Kristus-ilmoituksen ehdottomuus saa kauniita perinteisiä ja uskontunnustukseen yhtyviä ilmaisuja mm. kohdissa 5 ja 6. Evankeliumin ehdottomuus tekee kirkon myös väistämättä missionaariseksi. Inhimillisestä kielestä todetaan, että on myös riittävä evankeliumin täyteen ilmaisemiseen (6), asia, jonka suuri joukko teologeja on jo pitkään torjunut kuorossa. Dokumentti toteaa aivan alussa, että kirkon lähetystehtävän suorittaminen on vielä kesken (kohta 2).

Asiakirja torjuu ansiokkain ilmaisuin kohdassa 4 päättäväisesti useita nykyajan relativistisia ajatuskulkuja ja liberaaliteologisia suuntauksia. Kantaa otetaan kiitettävän selvästi myös postmodernismiin ja totuusrelativismiin yleensä.

2. Ihmisen on mahdollista pelastua oman uskonnollisuutensa varassa ilman evankeliumia

Lähetystehtävän keskeneräisyydestä puhuessaan dokumentti toteaa, että tarkoituksena on tuoda esiin Rooman kirkon opetusviran esittämät perusteet kirkon evankelioimistehtävän jatkamiseksi tänä päivänä ottaen erityisesti huomioon "maailman uskonnolliset traditiot". Nämä saavatkin asiakirjassa hyvin keskeisen aseman.

Asiakirja lainaa Vatikaani II:n Nostra aetate -deklaraatiota, jossa todetaan mm: "Katolinen kirkko ei kiellä/ torju (reject) mitään näissä (ei-kristillisissä) uskonnoissa olevaa "to(tuu)tta ja pyhää" (true and holy) ... kirkko pitää suuressa arvossa näiden (uskontojen) elämäntapaa, niissä hyväksyttyä käyttäytymistä, niiden käskyjä ja opetuksia, jotka, vaikka ne eroavat monin tavoin kirkon omasta opetuksesta, kuitenkin usein heijastavat sen totuuden säteen valoa, joka valaisee jokaisen ihmisen" (kohdassa viitataan Nostra aetate -asiakirjaan, sen kohtaan 2). Samassa yhteydessä asiakirja ottaa esiin uskontodialogin, jonka ei sanota korvaavan pakanalähetystä, vaan toimivan sen rinnalla ja seuralaisena.

Uskontoteologinen pohdinta asiakirjassa erottaa paljastavalla tavalla kirkon 'teologisen uskon' ja 'uskontojen uskon' toisistaan. Jälkimmäiseen, siis ei-kristillisen uskontojen 'uskonkokemuksen varastoon', liitetään seuraava kuvaus: se on se viisauden ja uskonnollisen etsinnän aarreaitta eli se, minkä ihminen on totuuden etsinnässään käsittänyt ja jonka mukaan hän on toiminut suhteessa(an) Jumalaan ja Ehdottomaan (in his relationship to God and the Absolute). Tässä väitteessä on sanottu arvaamatoman paljon ei-kristillisistä uskonnoista, ja lukijasta tuntua varsin oudolta lukea tällaista heti Kristus-ilmoituksen ehdottomuuden korostuksen jälkeen. Tarkoittaako teksti kenties sitä, että ilmoitus Jeesuksesta on ehdoton, mutta että tätä ehdotonta ilmoitusta on kaikkialla vaikkakin "rajatussa ja epätäydellisessä" mielessä? Tuntuu siltä, että tuo alkuvuosisatojen hyvässä tarkoituksessa luotu mutta haamuksi osoittautunut oppikummajainen nimeltä logos spermatikos ('siementä kantava' tai 'sanan siemeninä' kaikkialla esiintyvä) on jälleen liikkeellä ja yrittää vakuuttaa kristittyjä siitä, miten paljon valoa evankeliumin ulkopuolella loppujen lopuksi on kansojen ja niiden uskontojen keskuudessa. (Jos nostettaisiin esiin yleisen ilmoituksen todellisuus, asia olisi toinen; yleinen ilmoitus ei kuitenkaan pelasta ketään.) Samalla teksti kuitenkin sanoo (kohdan 7 lopussa), ettei rajaa uskon ja uskontojen välillä voi poistaa eikä relativoida. Mainio toteamus sinänsä.

Kohdan 8 mukaan eri uskontojen pyhissä kirjoituksissa on kohtia, joiden avulla ihmiset ovat kautta aikojen voineet olla "elämänyhteydessä" (life-relationship) eli elämää antavassa yhteydessä Jumalan kanssa. Tässä teksti taas viittaa Vatikaani II:n asiakirjoihin, joiden mukaan uskonnoissa on "hyvän ja totuuden aineksia ja valmistusta evankeliumin vastaanottamisen " (Ad gentes, 9, ja Lumen gentium, 16). Vertailuna nostetaan kuitenkin esiin Raamatun ainutlaatuinen inspiraatio Pyhän Hengen työnä (kohta 8, s.5). Mutta heti tämän jälkeen teksti mainitsee 'Jumalan läsnäolon uskontojen keskellä': tämä läsnäolo on toteutunut kokonaisten kansojen elämässä niiden keskuudessa olevia hengellisten rikkauksien (spiritual riches) välityksellä; näiden rikkauksien varsinaisina ja oleellisina ilmauksina toimivat kansojen uskonnot, vaikka näissä onkin "aukkoja, riittämättömyyttä ja harhoja".

Nämä hengelliset rikkaudet eivät kuitenkaan ole olemassa Jeesus-totuuden rinnalla tai sen lisänä. Näin Kristus-ilmoituksen täyteys ja ehdottomuus korostuu (10). Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Mutta samassa hengenvedossa nousevat jälleen esiin kansojen 'hengelliset rikkaudet', joita ei saa erottaa Kristuksesta. Lukija saa pyöritellä silmiään ja aivojaan lievästi sanoen hämmentyneenä. Halutaanko tässä todella ja 'oikeasti' sanoa jotain? Jos halutaan, niin miksi poukkoillaan sinne tänne, edestakaisin?

Kristus-ilmoitus ja Pyhän Hengen todellisuus kuuluva yhteen, mikä mainitaan kauniisti kohdassa 12. Tästä siirrytään kuitenkin välittömästi toteamukseen, että Jeesuksen ja Pyhän Hengen pelastava toiminta ulottuu kirkon näkyvien rajojen ulkopuolelle koko ihmiskuntaan. Teksti puhuukin Pyhän Hengen 'singulaariekonomiasta' eli hänellä ei ole mitään erityistä pelastavaa toimintaa, vaan hän vaikuttaa kaikkialla, niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin (s. 7-8). "Hyvän tahdon ihmisten" (men of good will ) sydämissä tekee työtään näkymätön armo, joka johdattaa kaikkia kohti jumalallista päämäärää ja antaa mahdollisuuden kaikille tulla pelastuksesta osallisiksi (12). (Voi kun tällaisia men of good will -tyyppejä joskus tapaisi jollain maailman kolkalla; Raamattu kun ei vielä ole tällaista olentolajia oppinut tuntemaan. Onneksi Lk. 2: 14 osoittaa, että varsinainen hyvä tahto löytyy Jumalasta, ei ihmisistä - jotka kyllä osaavat tehdä ja ajatella paljon hyvää ja arvokasta olematta hyviä.)

Asiakirjan mukaan Pyhä Henki kylvää sanan siementä ja valmistaa ihmisiä "täyteen kypsyyteen Kristuksessa" (12). Näin siis logos spermatikos -ajattelu tuodaan kirjaimellisesti esiin. Näyttää siis siltä, että 'singulaarierkonomia' selittääkin asiakirjan teemassa toistuvaa vaikeaa "unicity" -käsitettä eli Jumalan pelastavan työn ykseyttä 'yksiulotteisuutta'. Suomeksi: kun toisaalta Kristusta ja Pyhää Henkeä ei voida erottaa toisistaan (syvällinen totuus!), ja kun toisaalta Pyhän Hengen työ on kaikkia koskevaa, pelastava Kristuskin on "sanan siemenissään" ja "pelastavan valon säteinä" kaikkialla. Tässä kohdassa totuus on jo muuttunut harhaksi. Yleinen ilmoitus, josta Raamattu todistaa alusta loppuun mutta ilman pelastusmerkitystä olevana, ja erityinen ilmoitus (kolmiyhteinen Jumala, hänen pelastustekonsa ja Jeesuken evankeliumi) sekotetaan ja samaistetaan.
Asiakirjan yhdeksi peruslausumaksi ja tulkinta-avaimeksi voidaan katsoa (luku VI, s. 12) lause: ... "on pidettävä yhdessä nämä kaksi totuutta, nimittäin se, 'että koko maailmalla on reaalinen mahdollisuus pelastua Kristuksessa' ja se, 'että kirkko on välttämätön tämän pelastuksen toteutumiselle' " (kohta 20). Jos tämä tulkinta-avain ei ole selvillä, lukija on kuin valintamyymälässä, jossa on tarjolla kahta tuotetta, Kristus-ilmoitusta ja ihmisen omaa ns. luonnollista teologiaa. Hetkittäin tuntuu siltä, että asiakirjan varsinainen tarkoitus onkin perustella "universaalia pelastusta katolisen kirkon yhteydessä" ja että (sinänsä tosi ja hieno) puhe Kristuksen ainutlaatuisuudesta alistetaan tälle pyrkimykselle (erit. s. 8, kohta 13). "Jeesuksen ainutlaatuisuus" palvelee jopa kosmista skenaariota, mutta on irrallaan evankeliumista, sakramenteista ja kirkosta - jonka kautta pelastuksen kuitenkin sanotaan täydellistyvän (kohta 16 ym.)! Suomeksi: Kristuksen ainutlaatuisuus on (Rooman) kirkon kautta tapahtuvan ja välittyvän universaalin pelastavan vaikutuksen yksi keskeinen, muttei ehdoton osa.

"Salaisuuden tavoin" (mystery) jotkut pelastuvat Kristuksen yhteydessä ilman kirkon jäsenyyttä (ja [siis] ilman evankeliumin kuulemista). Joillain ei-kristillisillä rituaaleilla voi tosin olla pelastusta estävä vaikutus (13). Mikään ei kuitenkaan tapahdu kirkon "sivulla" (alongside), kirkosta irrallaan, ja vaikka armoa esiintyykin kaikkialla, kirkon ulkopuolella ollaan kuitenkin oleellisesti huonommassa asemassa kuin sen sisällä.

Jos armon tarjousta uskontojen maailmassa ei oteta vastaan "ajatuksin, sanoin ja teoin" tulee tuomio. Huomaa, ettei uskosta puhuta tässä mitään. Uskosta ei oikeastaan voikaan puhua, koska sillähän ei uskontojen sisällä ole mitään kristillistä kohdetta mihin tarttua. Myös käsite 'armo' jää kansojen keskuudessa epämääräisesti leijailevaksi käsitteeksi. "Hengen kehotusten seuraaminen" jää myös täysin ilmaan (s. 13). Lähetystyötä joka tapauksessa tarvitaan (vaikka sen pohja ja perustus on tähän tekstikohtaan asti tultaessa jo moneen kertaan sekoitettu ja kyseellistetty; s. 14).

3. Vain Paavin johtamassa Rooman kirkossa on pelastuksen täyteys.

Merkittävästi ja hyvin Rooma-keskeisesti torjutaan johdonmukaisesti sellaiset virtaukset, jotka kieltävät "kirkon pelastusta välittävän tehtävän (luonteen/ aseman) universaalisuuden (tai universaliteetin)" (the universal salvivific mediation of the Church). Kysymyksessä oleva kirkko on tekstiyhteydessään tietenkin, ilman epäilyksen häivääkään roomalaiskatolinen kirkko.

Samassa kohdassa (4, ks. myös 16) painotetaan "Jumalan valtakunnan, Kristuksen valtakunnan ja Kirkon erottamattomuutta, vaikka näiden distinktio kyllä tunnustetaan" - vai tunnustetaanko? Merkittävä loppukaneetti tulee nimittäin esiin kohdan 4 lopussa. Torjuttavien suuntausten joukkoon liitetään siinä "pyrkimys lukea ja tulkita Pyhiä Kirjoituksia Kirkon tradition ja opetusviran (magisterium) ulkopuolella". Tämän sitoo ja rajaa kaiken oikean raamatuntulkinnan yksin Rooman kirkon opetusviran piiriin.

Viimeistään tässä vaiheessa lukijalle on käynyt selväksi, että käsite "kirkko" tarkoittaa Paavin johtamaa roomalaiskatolilaista kirkkoa, ei Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa (Ef. 1, Kol. 1) eikä historiallisten kirkkojen muodostamaa kokonaisuutta. Pelastetut ovat pelastuksesta osalliset "eri tavoin" (differently, kohta 2 s. 2). Lukijan ei itse asiassa ole tarvinnut odottaa näinkään pitkälle voidakseen oivaltaa asiakirjan oleellisen kirkko-opillisen lähtökohdan. Onhan kysymyksessä Rooman opetusviran korkeimman tason teksti, ja silloin tiedetään, että sen seurakuntaoppi on ekslusiivinen, toisten kirkkojen täyden pelastusyhteyden (share in the mystery of salvation) poissulkeva ja (näin) itsensä absolutisoiva.

Asiakirjan kirkko-opin tulkinnallisena avaimeksi paljastuu se, miten Ratzinger liittää toisiinsa ja samaistaa kaksi asiaa: yhtäältä Jumalallisen ilmoituksen ehdottomuuden Kristuksessa ja evankeliumissa sekä toisaalta katolisen kirkon ainutlaatuisen täyteyden pelastusyhteytenä (arkikielessä luontevammin: pelastusyhteisönä). Edellisessä Ratzinger tekee todella arvokkaita linjauksia monia harhoja vastaan, ja jälkimmäisessä hän absolutisoi ja samalla harhaistaa oman tulkintansa (Rooman) kirkosta. Nykyisenä "ekumenian aikakautena" Ratzingerin jälkimmäisen juonteen linjaukset ovat uskomattomia - vai onko niissä sittenkään oikeastaan mitään yllättävää? Eipä taida olla.

Uskovalta katolilaiselta vaaditaan tunnustautumista siihen, että alussa syntynyt kirkko ja nykyinen Rooman kirkko ovat jatkumossa niin, että Kristuksen kirkko "subsistoi" (subsistit in) eli "on varsinaisesti olemassa" tai 'sijaitsee' Rooman kirkossa tai että tämä kirkko 'käsittää (eli sisältää) sen'. Nimenomaisesti mainitaan, että tätä ('Kristuksen) kirkkoa' johtaa Paavi yhdessä piispojen kanssa. Tosin Rooman kirkon ulkopuolella voi olla "monia pyhityksen ja totuuden aineksia" (s. 10, kohta 16), mutta varsinainen (pelastuksen) täyteys löytyy kuitenkin ainoastaan katolisen kirkon yhteydestä. 'Kristuksen kirkko' kuitenkin toimii tai elää muissakin kirkoissa, vaikka nämä eivät olekaan 'täydessä yhteydessä' Rooman kirkon kanssa - mitä ne taas eivät voi olla hyväksymättä paavin primaattia. Antti J. Pietilän sanat Rooman kirkosta maailman suurimpana lahkona nousevat väkisin mieleen. Katolisen kirkon "armon ja totuuden täyteyden" vuoksi - ja ainoastaan sen vuoksi - "erossa olevilla kirkoilla" on kuitenkin ollut (jossain mielessä) pelastuksen välittäjän asema (s. 11, kohta 17).


Lähteitä ja kirjallisuutta:
Dominus Iesus. Declaration on the unicity and salvific universality of Jesus Christ and the Church. Congregation for the Doctrine of the Faith. Joseph Card. Ratzinger. Ratified and confirmed by John Paul II, June 16, 2000. Nettiosoite: ttp://www.vatican.va/roman_curi.../ rc_con_cfaith_doc20000806_dominus-iesus_en.htm.

Vatikaani II:n dogmaattinen konsituutio Lumen gentium, s. 121, sisältää yhteenvedon omaisesti ne edellytykset, jotka täyttämällä ei-kristitty pelastuu ilman evankeliumia roomalaiskatolisen teologian mukaan. Vatikaani II:n asiakirjoista erityisesti Nostra aetate kuten myös Ad gentes sisältävät uskontoteologista ainesta ja juuri tämän painotuksen.

Miikka Ruokanen: The Catholic Doctrine of Non-Christian Religions According to the Second Vatican Council. (Studies in Christian Missions 7. Leiden & New York & Köln: E.J. Brill.) Dominus Iesus -asiakirjan esitystyyli on hajanainen, jopa sekava. Siitä voidaan ensi lukemalla löytää perusteluja toisensa poissulkeville käsityksille, ja tällöin tulee etsimättä mieleen Miikka Ruokasen tässä mainittu perusteellinen Vatikaani II:n uskontoteologiaa selvitellyt tutkimus. Teos osoittaa, että korkean tason tutkijat ja Rooman omat teologit voivat tulla omassakin keskuudessaan hyvinkin erilaisiin johtopäätöksiin Vatikaani II:n uskontokäsityksistä. Syynä on tietysti asiakirjojen moniselitteisyys eli niissä näkyvä selvyyden puute.

Paavi Johannes Paavali II:n (haastattelu)kirja Crossing the Threshold of Hope (Random House, London, 1994; italialainen alkuperäisteos samoin vuodelta 1994; käännetty suomeksi nimellä Uskalla toivoa) tuo esiin Rooman kirkon nykyisen perusteologian paavin viran absolutisoimisesta ja Marian palvonnasta (ei vain kunnioittamisesta) alkaen. Paavin kirjan uskontoteologinen aines on täysin yhdensuuntainen Dominus Iesus -asiakirjan kanssa.

Tunnustuskirjamme Schmalkaldenin opinkohdat, osa 3, 1. 3-8 sisältää Lutherin vastauksen näihin skolastikkojen jo aikanaan esittämiin yleisuskonnollisiin, luonnollisen teologian mukaisiin perusteluihin.

Ps. Päivää Dominus Iesus -asiakirjan jälkeen eli 4.9.2000 julkistettiin (katolilais-protestanttinen) yhteysasiakirja Communio Sanctorum, Kirkko pyhien yhteytenä. Ensi tutustuminen asiakirjaan paljastaa ainakin sen, että neuvotteluissa mukana olleet ja niitä nyt arvioivat protestantit ovat valmiit periaatteesa tunnustautumaan paavin viran ja kaitsennan alle. Tähän(kin) tietoo soveltuu Raamatun ajatus "tieto tuskaa lisää" (ja hämmästystä), mutta tämäkin paavin viran hurman näköalan leviäminen on kuitenkin ollut odotettavissa jo pitkään. Kiitos Katoliselle tiedotuskeskukselle avusta aineiston haussa!

Takaisin
=> System.teol.