Takaisin
=> System.teol.

Elämme, siis kuolemme

Kirjaesittely Perusta-lehteen, 22.4.2003
Jörn Donner & John Vikström: Elämme, siis kuolemme. Keskustelukirjeitä. Kirjapaja. Helsinki. 2002. 271 s.


Lukijat varmaan odottivat tältä kahden julkkiksen kirjeenvaihdolta räväkkyyttä ja kipinöitä. Niitä ei tullut. Vaikka olen aina ollut voimakkaasti eri mieltä Donnerin kanssa varsinkin eettisissä, mutta myös monissa poliittisissa kysymyksissä, olen ihaillut hänen kykyään mennä kirjoituksissaan suoraan asiaan. Tässä kirjassa Donner johtaa keskustelua ja vie sitä koko ajan eteenpäin. Vikström puolestaan ennemminkin pyörii paikallaan ja kommentoi saamaansa kirjettä pitkään antaen kohteliaasti tunnustusta Donnerin kirjeiden ajatuksista, mutta avaa kyllä niihin liittyviä uusia näköaloja. Donner ei juuri saamiaan kirjeitä kommentoi. Kun hän sen tekee, lauseet ovat lyhyitä, ja niissä hän tuo esiin erimielisyytensä ilman sarvia ja hampaita. Sitten hän jo etenee määrätietoistesti johonkin uuteen.

Vikströmillä on elämä mennyt hyvin. Arvostusta ja vaikutusvaltaa on tullut runsaasti. Näin hän itse kokee ja antaa myös toisten niin ymmärtää. Tällaisena Donner ei puolestaan koe omaansa. Hän kertoo avoimesti ihmissuhteistaan, repaleisesta uusperhetodellisuudestaan, väsymyksestä, turhautumisesta, tarkoituksettomuudesta. Hän toteaa myös, että pelkkään erotiikkaan rakentuvat suhteet eivät kestä, ne "tulevat ja menevät". Tarvitaan jotain muuta, toteaa hän kirjan loppupuolella. Vikström antaa itsestään tarkoituksella tai tahattomasti kuvan hyvin menestyneestä kirkonmiehestä ja perheenpäästä. Hänen elämänsä kehyksinä ovat isien uskon perintö, omat opiskelut, kulttuurierittelyt, humanismi jos kohta jokin oman elämän heikkous saa varovaisen maininnan. Jo parin kirjeen lukemisen jälkeen nimesin keskustelijat uudestaan: Donner on "herra Rehellinen" ja Vikström "herra Vilpitön". Edellinen kertoo kärsivänsä, jälkimmäinen on elämäänsä tyytyväinen (monessa mielessä syystäkin). Totesin samalla itselleni jälleen kerran, ettei vilpittömyys ole koskaan tae oikeastaan mistään kristilliseen uskoon liittyvästä. Vikströmin ansioksi on sanottava, että hänen avoin kuvauksensa omasta kirkko- ja Jumala-uskostaan ovat kaikessa tasapainoisuudessaan ja menestyvyydessään hetkittäin lapsenomaisen avoimia, mutta niihin tulee hetkittäin myös naiiviudelta kuulostava sävy.

Donnerin avoimuus sisältää itsekriittisyyden puutetta ja naiiviutta. Reilusti ja varsin voimakkain sanoin hän kyllä tuomitsee Stalinin, Maon ja Polpotin. Donner on kirjan läpi yhteiskuntakriitikko, joka etsii oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Sitä ei rakentanut kommunismi eikä sitä rakenna markkinatalous eikä omia syntejään kätkevät systeemit.. Niitä hän tietenkin näkee kapitalismissa ja Yhdysvalloissa. Donner ei kumarra ketään. Pienen ihmisen pakottaminen tasamittaisuuden kaavaan puolueessa kuin puolueessa (niitähän Donnerilla on enemmän kuin yksi) on tavalla tai toisella tuhoavaa. Donnerin naiivius tulee esiin hänen paljastaessaan -ilmeisen tahattomasti - nielaisseensa varsin kritiikittömästi sen propagandan, jota (uuspasifismin ja uusvasemmistolaisuuden toimesta) on jatkuvasti suunnattu yhteiskunnan miekkaa ja (lähes kaikkea) aseellista voimankäyttöä kohtaan. Tässä ja paljossa muussa hän kuitenkin eroaa todella selvästi esim. Ahtisaaresta, jonka kampanjapäällikkö hän kuitenkin vielä presidentinvaalien aikaan oli. Donner on kyllä poliitikko, mutta ollakseen valtiomies hän on liian monessa mukana, liian moni-ilmeinen, liian utooppisesti (!) ajatteleva ja liian syvällä itseanalyyseissaan. Tasapuolisuuteen hän näyttää kovasti pyrkivän. Ehkä vähän liiaksi taiteilijakin, vaikkeivät kirjat ja filmi saa osakseen montakaan riviä. Eikä hän tunnu näkevän ihmisen pahuutta, sitä, minkä takia Jumala antoi esivallalle miekan.

Ja kuitenkin: tällainen ikääntyvä teologi kuin minä luin hänen kirjeensä vähemmän angstin kokemuksin kuin Vikströmin. Kun Donner sanoo "minä", kuulostaa se aivan erilaiselta kuin Vikströmin "minä". Edellisen minä on hieman rusennettu ja omista aikaansaannoksistaan jokseenkin vaitonainen (21.4.03 päätyneessä TV-sarjassa ilmeisesti toisin), kyselevä, inhorealismiin valmis. Jälkimmäisen minä taas aika lailla kaikkeen omaansa tyytyväinen ja "ihanteellinen". Donner etsii, analysoi voimakkaasti kohtaamiaan hänelle merkittäviä tai merkityksen puutteen leimaamia asioita ja tunnustaa jumalattomuutensa. Vikstöm viittaa johdatukseensa (se voikin olla suurenmoista todellisuutta!), puheisiinsa, opettaviin kokemuksiinsa, kristilliseen humanismiinsa Enemmän tavallaan opin Donnerilta jotain uutta maailmanmenosta kuin Vikstömiltä, vaikka toki jälkimmäisen usko ja elämänetiikka ovat oleellisesti lähempänä kirkkomme yleisiä linjauksia kuin Donnerin vastaavat. Ainoa todellinen realismin ääni alkaa Vikströmillä soida hänen kertoessa eturauhassyövästään. Kokemus tästä sairaudesta on näillä miehillä yhteinen. Kuoleman mahdollisuus vakavoittaa molemmat. Hatunnosto.

Tietäen jotain keskustelijoista etukäteen, odotin kristittynä tietysti paljon enemmän Vikströmiltä. Tunsin kyllä hänen humanistisen uskonkäsityksensä, jossa Sanalla ei juurikaan ole merkitystä kuin ponnahduslautana oleminen korkealentoisiin erittelyihin tai syvälliseltä kuulostaviin tutkielmiin yhteiskunnasta ja ihmisestä sekä (todella älykkäisiin ja kiinnostaviin) toivoa ja valoa hohtaviin vertauskuvallisiin saarnoihin. Vikströmin kirkolliset kannanotot ja teologinen argumentaatio yhdessä Raamatun sanalle annetun syrjäisen aseman kanssa viittaat uskonnäkemykseen, jossa asia irtaantuu Sanasta, siis oikeastaan spiritualismiin. Kirjan kirjeissä Vikström tukeutuu mielellään siihen, miten "kirkko jonkin asian uskoo" tai miten "kristillinen usko" käsittää tai vain siihen miten "hän uskoo". Kirjoitettu Sana Jumalan ilmoituksena jää kirjan pohdinnoissa lähes sivuun. Uskoon ja perinteeseen on paljon viittauksia, Sanaan joitain. Pakottiko toinen keskustelukumppani hänet siihen? En oikein usko. Ottaen huomioon Donnerin avoimuuden, selvä Sanan pohjalle rakentuva todistus Kristuksesta olisi voinut repiä pienen särön Donnerin rationalismiin ja antaa hänelle todellisia toivonsäteitä. Kun Donner kirjoittaa, että länsimainen "tekninen ylivertaisuus yhdistettiin uskonnollisiin lähetystoimintoihin vähintäänkin epäilyttävällä tavalla", ei Vikström kommentoi kysymystä lainkaan. Korjaamiseen ja oikeaan selitykseen olisi ollut paljon aihetta - ja luonteva tilaisuus.

On merkittävää, että terävän kysymyksen eri uskontojen jumalista ja kysymyksen kristinuskon Jumalan ja Allahin samuudesta tai ei-samuudesta tekee Donner. Vikströmin vastaus on pettymys. Hänen Jumala-käsityksensä on erikoinen, oikeastaan käsittämätön. Hän toteaa, että historiallisessa katsannossa islamissa, juutalaisuudessa ja kristinuskossa on kyse "yhdestä ja samasta jumalasta" (j-kirjain). Tähän voi todeta, että VT:n ja UT:n Jumala todella onkin yksi ja sama. Sitten hän jatkaa: "Käsitykset Korkeimmasta (K-kirjain) kuitenkin vaihtelevat näiden uskontojen välilläkin. Vain siinä mielessä voidaan siis toisaalta todeta, että Allah ei ole Raamatun Jumala" (sulut tämän kirjoittajan). Pohdintaa leimaa Raamatusta irtautunut uskontohumanismi. Ilmoituksesta ei ole puhettakaan, vain eri uskontojen erilaisista käsityksistä. En tiedä, mitä tästä kaikesta oikeastaan pitäisi ajatella. Tämäkö on kirkkomme monivuotisen arkkipiispan uskontoteologiaa? Voi tietysti kysyä, mikä merkitys tähän sekavuuteen on suomenkielisellä käännöksellä. Sen Vikström kyllä sanoo uskovansa, että Jumala on Ainoa, ja että hän vetää meitä puoleensa kuin magneetti ja että hän näyttänyt kasvonsa meille Jeesuksessa Kristuksessa. Tosin hän hieman pyytelee anteeksi tätä viimemainittua ilmaisua kun luulee sen "antropomorfisuuden" (!) häiritsevät Donneria (146-147).

Kirjassa palataan toistuvasti eläkkeelle jääneen ihmisen arvoon ja arvostukseen. Vikströn katsoo aivan oikein ihmisarvon liittyvän ennemminkin olemiseen jonakin kuin siihen, mitä tehdään tai suoritetaan. Donner ei peittele: joka tapauksessa ihmisen tulee olla toimiva olento. "Kun työ loppuu, toinen alkaa" (TV-sarjassa 21.4.03). Paljon myös puhutaan elämän alkamisen hetkestä. Vikström ei iloitse vapaamielisestä aborttikäytännöstämme, mikä voidaan panna myönteisesti merkille. Homokeskustelut Vikström kiertää turvallisen kaukaa ja hieman naureskelee sille, että hänet aikanaan pantiin oppituomiolle tämän alueen (monia hätkähdyttäneistä) lausumistaan.

Ruotsinkielisen alkuperäislaitoksen alaotsikko on "keskustelua elämän tarkoituksesta". Tämä teema jää mielestäni koko lailla sivuun. Piispan viimeisessä kirjeessä tulee esiin risti elämän tarkoituksena. Syntien anteeksisaaminen ja iankaikkisen elämän toivo uusitestamentillisessa mielessä eivät kuitenkaan tule tässä yhteydessä mainituiksi. Keskustelusta olisi voinut tulla rationalistin ja piispan välinen apologia- ja uskontunnustuskeskustelu. Sellaista siitä ei tullut. Lopputulos näyttää kahden erilaisen humanistin ajatustenvaihdolta. Toinen viittaa kristillisen uskon perinteeseen ja omaan uskoonsa, toinen yhteiskunnallisen elämän epäoikeudenmukaisuuteen, hieman nihilistisiin elämäntuntoihinsa ja elämän tarkoituksettomuuteen. Toisen vilpittömyys ei juurikaan avaa Kristusta eikä toisen Jumala-todellisuudesta irtautunut rehellisyys pelasta.

Takaisin
=> System.teol.