Takaisin
=> System.teol.

Huhtinen, Pekka:
The Science of Happiness.

A Missiological Study of a Japanese New Religion, The Institute for Research in Human Happiness (IRH; Kofuku no Kagaku).
Diss. Theological Institute of Finland. Suomen Teologinen Instituutti. Helsinki. Kirjaesittely Perustaan

Tutkimuksen tarkoituksena on "Inhimillisen onnellisuuden tutkimuslaitos" -nimisen japanilaisen uususkonnon opetusten selvittäminen. Lahkon nimi on "The Institute for Research in Human Happiness" (IRH), japaniksi "Koofuku no Kagaku". Uskonto ja sitä kannatteleva organisaatio perustettiin vuonna 1986 japanilaisen juristin Ryuho Okawan toimesta tämän saatua muutamaa vuotta aikaisemmin ilmestyksen "korkeuden hengiltä" (High Spirits, koji genrei). Okawan näkyä on verrattu Buddhan saamaan "valaistumiseen", ja sitä on kuvattu tarkemmin tutkimuksen sivuilla 43-44 ja 52-53. Koofuku no Kagaku on ollut viime vuosina Japanin monien uususkontojen joukossa nopeimmin kasvava. Väitöskirjassa käytetään englanninkielisestä nimestä muodostettua lyhennettä IRH. Tässä kirjoituksessa käytetään lahkosta merkintää KnK, joka on saatu japaninkielisen nimen alkukirjaimista.
Okawan perustamaa organisaatiota on aikaisemmin tutkittu lähes pelkästään sosiologian ja uskonnollisen liikkeenmuodostuksen kannalta. Huhtisen tutkimus keskittyy valtaosaltaan lahkon opillisen sisällön selvittämiseen ja avaa näin tutkimukselle uutta uraa. KnK:ssa on nähtävissä buddhalainen tausta, mutta myös pyrkimystä synteesiin kristinuskon ja buddhalaisuuden välillä. Tämän vuoksi tutkimuksessa on suoritettu vertailua KnK:n ja Japanin buddhalaisuuden pääjuonteiden kesken sekä KnK:n ja kristinuskon välillä. Viime mainittu painotus luo tutkimukseen vahvan uskontoteologisen juonteen, koska vertailu tapahtuu evankeliumista käsin eikä pelkkänä uskontotieteellisenä keskusteluna.
Mitä Japanin uskontomaisemasta on kirjoitettu Suomessa aikaisemmin? Aihetta ovat käsitelleet vuosikymmenien varrella useat Japanissa toimineet suomalaiset lähetystyöntekijät SLEY:n, Kansanlähetyksen ja Kylväjän riveistä. Joidenkuiden lähettien opinnäytteet ovat käsitelleet aihepiiriä, jota he ovat myös avanneet lehtiartikkeleissa ja kiertokirjeissään runsaasti. Laajemmista tutkimuksista tiedossani ovat ainakin Mailis Janatuisen, Lea Lukan ja Tapio Pokan työt. Lähettien kirjoittamia aiheeseen liittyviä kirjoja on myös ilmestynyt. Rovasti Jaakko Uski kirjoitti vuonna 1979 perusteellisen ja hyvin informatorisen yleistajuisen tutkimuksen Uskontojen Japani, johon Huhtinenkin viittaa kirjallisuusluettelossaan. Lähettien teksteissä nousee esiin sekä uskontotieteellistä, objektiivisesti kuvailevaa ja vertaavaa, että uskontoteologista ainesta, jossa lähtökohtana on kirjoittajan sisäistämä evankeliumi. Lähetyksen näkökulmasta molemmat ovat tarpeellisia lähestymistapoja.
Takaisin Huhtisen tutkimukseen. Siitä on hyvä todeta aluksi, että se avaa paljon laajempia näköaloja kuin pelkästään japanilaisen uususkonnon sisäisen ja ulkoisen maailman. Kirja palvelee ainakin seuraavia lähetyksellisesti ja uskontoteologisesti merkittäviä yleisempiä näkökulmia: 1. uususkontojen ja -uskonnollisuuden luonne ja rakenne, 2. lahkonmuodostuksen prosessit, 3. uskontojen välinen dialogi (sekä tiedonsaannin että kristillisen todistuksen välittämisen mielessä), 4. synkretismin erittely yhden aineksen ollessa kristinusko, 5. uususkontoja koskevan tutkimuksen menetelmien hahmottaminen ja käyttö, 6. kristillisen todistuksen ja synkretistisen uususkonnollisen liikkeen kohtaaminen ja 7. kristillisen lähetystyön toiminta moniuskontoisessa ympäristössä. Samaa voitaisiin tietysti todeta myös monesta muusta uskontoihin ja niiden kohtaamiseen liittyvästä tutkimuksesta. Hienosyisempi erittely avaa lisäksi monia muita näkökulmia, esim. nationalistisen ja universaalin aineksen samanaikaisuuden ja niiden välisen jännitteen uskonnollisessa yhteisössä - kysymyksen, joka nousee jatkuvasti esiin myös kirkko- ja lähetyshistoriassa.
Okawan pyrkimyksenä on sulattaa buddhalaisuus ja kristinusko yhteen koko ihmiskunnalle tarkoitetuksi yhteiseksi pelastavaksi uskonnoksi (45). Sen osallisuudessa on tarkoitus päästä osalliseksi buddhalaistyyppisestä valaistumisesta "mielen vallankumouksen" avulla. Mottona on "pyrkimys oikean mielen saavuttamiseen". Tätä varten on tutkittava "Jumalan mieltä" ja "lakia", jonka välittäjä ja tulkitsija on viime kädessä tietysti KnK:n perustaja, Okawa itse.
Okawan asema on periaatteessa absolutisoitu, ja Huhtinen kyselee perustellusti, mieltääkö hän itsensä japanilaisen uskontomaiseman korkeimpana shamaanina, keisarina, joka tunnetusti on hierarkian korkeimmalla portaalla myös tässä ulottuvuudessa (55). Ajatus johtajan jumaluudesta (ikigami, being god tai being a god, 56) nousee selvästi esiin lähteistä. Okawa mieltää itsensä samalla reinkarnoituneeksi Buddhaksi (63, nootti 50). Uskontoteologia voisi tässä herättää kysymyksen uskonnonjohtajan 'jumalaistumisesta', joka on eri asia kuin 'jumalallistuminen'. Jälkimmäinen viittaa theopoiesikseen eli deification-prosessiin (tätä teemaa käsitellään tutkimuksessa mm. antropologian yhteydessä esim. ss. 93-97), edellinen taas ihmisen asemaan suhteessa jumaluuteen. Mielenkiintoista olisi verrata tätä näköalaa toisten japanilaisten uususkontojen esim. sooka gakkain vastaavaan hieman laajemminkin.
Mielenkiintoinen kude KnK:n ajattelussa on Japanille määrätty keskeinen asema 21. vuosisadan koko maailmaa koskevan 'kultaisen ajan' alkaessa. KnK:n sisältämä Japani-keskeisyys ja sen universalismi muodostavat toisiaan tukevan rakennelman.
Kun on kysymys buddhalaisesta ilmiöstä, lukija etsii KnK:n perusfilosofian hahmotuksia, erityisesti todisteita monismista, kaiken ykseydestä. Niitä tuleekin esille. Selvästi tämä näkyy lahkon pyrkimyksessä kohti maailmanlaajan utopian toteuttamista (80 ja ss.). Ajattelu liittyy KnK:n monitasoiseen kosmologiaan. Maan päälle todellistetaan transsendenttinen "todellinen maailma". Tekijä tulkitsee lähteiden käsitteet "yksi on monta" ja "monta on yksi" viittaamaan "yksi-ainoa-tietoisuuden" (tässä esittelyssä hahmotettu termi) eräänlaisen "absoluuttisen olemassaolon" suuntaan, jolloin kaiken ajattelun perustaksi voidaan todellakin mieltää ainakin jossain määrin juuri monismi. Se, mitä me tavallisesti kutsumme luonnonmystiikaksi, saa monimutkaisen ilmauksen KnK:n henkiopissa ja liittää sen monin tavoin japanilaisten omaan shintolaiseen sekä Kiinasta tulleeseen buddhalaiseen ajatteluun. (Japanilaisen 'uskonnonfilosofian' kolmantena kivijalkana on konfutselaisuus.)
Rakkaudella on keskeinen merkitys KnK:n onnellisuusopissa. Se liittyy myös "syntien anteeksiantamukseen" sillä tavalla, ettei mitään sovitusta tarvita; rakkaus on kuin maaginen voima, joka tuottaa anteeksiannon (113). Okawa vie jumalan ja rakkauden suhteen kohti kristilliseltä kannalta katsottuna absurdia väittämää: "jumala on rakkaus ja rakkaus on jumala". Tämän perusteettoman käänteisyyden kohtaamme myös tilanne-etiikassa, joka on levinnyt moderniin kristinuskontulkintaan ja joka sallii rakkauden nimissä kaiken. Okawalla rukous saa ihmisen rakastamaan jumalaa ja maksimoi rakkauden voiman (116). Rakkaus muodostuu korkeimmillaan "jumalan ruumillistumaksi" (personification of God, 120). Rakkauden vastakohtana ei ole viha, vaan helvetti.
Tutkimuksen mielenkiintoisimpia juonteita uskontososiologian ja uskontoteologian kannalta on kirjoittajan laaja selvittely, joka koskee yhtäältä KnK:n esoteerisuuden (elitismi, 'salaseuraisuus', 'sisäpiiriläisyys') ja toisaalta sen yhteisyyden ja yleisyyden välistä jännitettä (esim. tieto- ja valaistumiskäsitteiden selvittämisen yhteydessä ss. 124-132). Teema on uskonnonhistoriassa ikivanha ja kiinnostaa kristittyjä erityisesti UT:n uskonnollisen ympäristön vuoksi. Onko jossain uskonnossa kaikki tieto jaettavissa kaikille, vai onko osa siitä rajattava pienen ydinjoukon yksinoikeudeksi? Tämä kipeä kysymys kohdataan kaikessa järjestäytyneessä uskonnossa. 2 Korinttilaiskirjeestäkin se on tuttu Paavalia vastustavien valheapostoleiden pyrkiessä hierarkiseen tiedonjakoon (esim. jae 11:6 tuo välillisesti esille kristillisen uskon antiesoteerisen luonteen: tieto Kristuksesta on tarkoitettu ja julistettu kaikille seurakunnassa).
Täydellinen valaistuminen merkitsee Okawan mukaan vapautumista jatkuvasta jälleensyntymisten (reinkarnaatioiden) ketjusta ja karman laista. Tie valaistumiseen kulkee äärimmäisen askeesin ja äärimmäisen nautinnoisuuden 'puolivälistä'. Keskitien eli via median hahmottaminen tähän tapaan on mielenkiintoinen. Myös Mooses ja Jeesus ovat Okawan mielestä noudattaneet tätä tietä. Onnellisuuden neljä periaatetta ovat rakkaus, tieto, oman elämän reflektointi ja kehitys. Nämä toteuttavat onnellisuuden, mutta perustavinta on rakkaus, joka suhteuttaa toisiinsa ihmisen ja jumalan mielen.
Huhtisen tutkimuksen aineistoista voitaisiin ammentaa valtaisa määrä KnK:n opetukseen liittyviä yksityiskohtía. Varsinainen uskontoteologinen käsittely tapahtuu kirjan luvussa 7. Siinä tekijä osoittaa kohta kohdalta KnK:n opetuksen ja kristillisen uskon välisiä eroavuuksia esim. juuri rakkaus-käsitteen suhteen. Yhteenvetoluku on hyvä tiivistelmä tutkimuksen tuloksista. Siinä luodaan myös uskontoteologinen kokonaiskuva KnK:sta evankeliumin valossa.
Tutkimus auttaa ymmärtämään ei ainoastaan Japanin kirjavaa uskontomaisemaa, vaan myös länsimaille levinneitä synkretistisiä uusia uskontoja, New Age mukaanluettuna. Huhtinen on yhtenä ensimmäisistä suomalaisista tutkijoista rakentanut aitoa ja perusteltua uskontoteologista esitystä, joka voi toimia mallina muillekin - ei vain tutkijoille, vaan kaikille kristityille, jotka kohtaavat yleisuskonnollisuutta ja toisia uskontoja.
Olemme saaneet Suomessa ainutlaatuisen uskontoteologisen riemuvuoden: Jukka Keskitalo tutki Lesslie Newbiniä, Matti T. Amnell John Hickin käsitystä uskontojen universumista, Pekka Yrjänä Hiltunen avasi näköaloja kristillisen uskon ja buddhalaisuuden kohtaamiseen kirjassaan Vieraassa pöydässä, ja nyt Pekka Huhtinen kirjoitti "onnen tieteestä". Ja kaikki tämä yhden vuoden aikana! Sillä lailla!
On tärkeätä, että kirjoittaja saattaisi kirjansa annin seurakuntaväen luettavaksi yleistajuisen suomenkielisen kirjan muodossa ensi tilassa.

Takaisin
=> System.teol.