Takaisin
=> System.teol.

Kiertokirje 7.10.1997.

Rakkaat esirukoilijat:

Tällä kertaa otan puheeksi varsin keskeisen ja ajankohtaisen asian. Elämme hyvin merkillistä vaihetta omassa kirkossamme. Kaikki piispamme ovat allekirjoituksellaan hyväksyneet ns. yhteisen julkilausuman vanhurskauttamisopista (englanniksi Joint Declaration eli JD). Tätä asiankirjaa ovat valmistelleet Luterilainen Maailmanliitto ja Roomalaiskatolinen kirkko jo muutaman vuoden ajan. Tarkoituksena on suorittaa ekumeenista lähestymistä kirkkojen välillä mm. siten, että voitaisiin todeta vanhojen molemminpuolisten oppituomioiden olevan kohteettomia tämän päivän tilanteessa. Taustalla on ajatus, että kirkot olisivat lähentyneet toisiaan esim. juuri vanhurskauttamisopissa niin paljon, että tilanne todella olisi tällainen. Samalla suuri joukko kristittyjä maassamme on sitä mieltä, ettei yhteistä julkilausumaa voi eikä saisi allekirjoittaa. Esim. viisi lähetysjärjestöjen johtajaa ja joukko eräiden varsin laajojenkin muiden järjestöjen ja liikkeiden johtajaa on tällä kannalla. He toteavat, että kirkkojen kannat eivät ole tunnustuksen tasolla muuttuneet eli kumpikaan kirkko ei ole muuttanut virallista opetustaan omissa tunnustuksissaan tai sellaisiksi katsottavissa asiakirjoissaan. Heidän yhdessä allekirjoittamansa kannanotto on julkaistu useissa lehdissä, mm. Kotimaassa.

Roomalaiskatolisella kirkolla tunnustusluonteisia asiakirjoja ovat ennen kaikkea Trenton kirkolliskokouksen päätökset 1540-luvulta, kirkon myöhempi dogminmuodostus, mm. Maria-dogmit, sekä uusi virallinen katkismus vuodelta 1992; myös nykyisen paavin kirja "Toivon kynnyksellä" voidaan tietyssä mielessä lukea tähän sarjaan. Luterilaisen kirkon puolella taas ovat luterilaiset tunnustuskirjat, joiden kokoelma tuli valmiiksi vuonna 1580. Viimeisin, SLEY:n kustantama suomennos on muuten vuodelta 1990 ja se kannattaa hankkia. (Ne, joilla on tietokone ja siina cd-asema, voivat hannkia samalla koko ns. Luther-rompun.)

Suomalaiset luterilaiset neuvottelijat ovat määrätietoisesti tarttuneet vanhurskauttamisasiakirjassa (JD) ilmaistuun roomalaiskatolisen kirkon opetukseen synnistä ja ottaneet asian esille neuvotteluissa, mikä on ollut erittäin hyvä. Juuri tässä on asiakirjan yksi, tosin ei ainoa, vakava ongelmakohta. Rooman kirkon mukaan ihmiseen kyllä jää kasteen jälkeen 'syntiin viettelvä taipumus', joka kuitenkaan ei ole "todella" syntiä. Edellä mainittu, vuonna 1992 ilmestynyt Roomalaiskatolisen kirkon virallinen katkismus, jonka paavi on hyväksynyt kirkon oikeaksi opiksi, sanoo, että "...perisynnillä ei ole kenessäkään Aadamin jälkeläisessä henkilökohtaisen syyllisyyden luonnetta. Ihmiseltä puuttuu alkuperäinen pyhyys ja vanhurskaus, mutta ihmisluonto ei ole läpikotaisin turmeltunut, vaikka kylläkin luonnollisilta voimiltaan vioittunut..." (kohta 405).

Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan ihminen on Kristukseen uskovanakin samalla kertaa "kokonaan syntinen ja vanhurskas". Tarvitsemme jatkuvaa anteeksiantamusta. Kristus jää välimieheksemme joka hetki - ellei jää, olemme kadotettuja. Pelastus on Kristuksessa - ja vain hänessä. Ne hyvät teot, joita uskovina teemme (ja joihin Jumalan sana meitä kutsuu), eivät ole Jumalan edessä ansio taivaaseen pääsemiseksi. Myös hyvät tekomme (jotka lähimmäiselle ovat usein aivan suuremmoisia ja joka tapauksessa välttämättömiä ja Jumalan käskemiä) ovat puhdistuksen tarpeessa, koska me kristityt, niiden tekijät, olemme puhdistuksen tarpeessa.

Rooma opettaa toisin: Jumala tekee hyvät tekomme todella ansiollisiksi iankaikkisen elämän saavuttamista ajatellen (esim. Trenton kirkolliskokouksen oppilauselma 16). Jumala vuodattaa ihmisen sydämeen uskon, toivon ja rakkauden "tehdäkseen heidät (kristityt) kykeneviksi toimimaan Hänen lapsinaan ja ansaitsemaan iankaikkisen elämän" (Roomalaiskatolisen kirkon katkismus, kohta 1813).

Vanhurskauttamiskäsityksen yksi juuri nousee siitä, miten käsitämme ihmisen ja synnin. Siksi syntikysymys on niin tärkeä. Koska syntiturmelus on täydellinen (ei kuitenkaan sillä tavalla käsitettynä, että turmeltunut ihminen lakkaisi olemasta ihminen ja muuttuisi pahaksi tai itse Pahaksi eli Perkeleeksi - vaikka hän tämän tahtoa toteuttaakin ja joskus todella toimii kuin Perkele itse), ei mikään puhe yhteistyöstä Jumalan kanssa pelastumisessa tule kysymykseen. Jos ihminen yleensä pelastuu, Jumalan yksin täytyy hänet pelastaa, täydellisesti ja kokonaan.

Siksi Raamattu puhuu pelastumisesta yksin uskosta ja armosta, yksin Kristuksen tähden (esim. Ef. 2:8-9; Room 3 ja 4, Gal 2 ja 3 jne.). Siksi Tunnustuskirjat sanovat: "...opetamme, etteivät ihmiset voi tulla vanhurskaiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edellään kelpaavaksi vanhurkskaudeksi (Room 3 ja 4)" (Augsburgin tunnustus, kohta IV, Vanhurskautus").
On mahdotonta nähdä, että oppituomiot olisivat lakanneet olemasta voimassa, koska JD-asiakirjassa ilmaistu jokin luterilaisten hyväksymä asia on Trenton päätöksissa kirottujen asioiden joukossa. Uuden JD-asiakirjan mukaan katoliset opettavat edelleen, että "vanhurskauttaminen on sisäisen ihmisen uudistamista ja rakkauden vuodattamaista ihmisten sydämeen" (kohdat 20, 24). Tällaiset roomalaiskatolaiset käsitykset turhentavat täysin ne asikirjan lauseet, jotka näyttävän olevan sopusoinnussa luterilaisen vanhurskauttamiskäsityksen kanssa. Meille vanhurskauttaminen on anteeksi saamista, armahdetuksi tulemista. On muistettava, että samat sanat eivät aina tarkoita samaa asiaa luterialisten ja roomalaiskatolilaisten erilaisissa oppikäsityksissä.

Tässä me nyt olemme. Marraskuun kirkolliskokous ottaa kantaa julkilausumaan. Olisi ihme, jos se ei sitä hyväksyisi tilanteessa, jossa piispat jo ovat sen hyväksyneet. Tuntuu siltä, että monista hyvistä ponnisteluista (myös JD-neuvotteluissa niitä on esiintynyt) huolimatta, opillinen keskustelu ja ekumeeninen yhteyden rakentaminen vain sekottuvat entisestään. Olemme jo pitkään eläneet aikaa, jolloin jonkinlainen ekumeeninen huuma valtaa alaa - niin kuin kristittyjen näkyvästä yhteydestä olisi tullut jopa Kristusta tärkeämpi asia.

Oman kirkkomme tunnustuskirjat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Saamme olla rauhallisin ja luottavaisin mielin myllerryksen keskellä. Vaikeampaa voi olla tulossa. Samalla joudumme syventymään ja näkemään vaivaa oikean opin säilyttämiseksei omassa sydämessämme ja kirkossamme. Älkää, rakkaat kristityt ja työtoverit, koskaan, toistan: koskaan sanoko, että ksymys pelastumisesta (vanhurskauttamisesta) on 'liian opillinen' (vaikka se usein esitetään turhan monimutkaisesti, kuten esim. tässä kirjeessä on saattanut käydä). Älkää sanoko, että "asia ei kuulu minulle". Kelle se kuuluu, ellei jokaiselle meistä? Tiedän, että ymmärrätte asian vakavuuden. Saamme lapsenomaisesti uskoa evankeliumin äärimmäisen yksinkertaisen totuuden pelastuksesta uskon kautta Kristukseen. Älkäämme koskaan panko mitään Kristuksen rinnalle, älkäämme koskaan perustako pelastuksen asiassa mitään meissä tapahtuvaan, uudistukseen, pyhitykseen tai muuhun hyvään. Vain Kristus kestää. Mutta hän kestää.

Hyvät ystävät! Odottolemme isäni (87) muuttoa meille Hämeenlinnaan lähiviikkoina. Monista muista perhekuulumisista lisää ensi kerralla. Seuraava lähetysrenkaan kokoontuminen on Laura Suomisella Tapiolassa maanantaina, 13.10, tarjoilu klo 18, raamatuntutkistelu ja rukous 18.30-20.00. Sydämellisesti tervetuloa!

Juhani ja Sinikka Lindgren

Takaisin
=> System.teol.