Takaisin
=> System.teol.

Pyhästä kolminaisuudesta ja lähetyksestä


Uskontunnustuksemme

koostuu kolmesta kappaleesta tai artiklasta. Tämä koskee yhtä hyvin niin Apostolista uskontunnustusta (Apostolicum), Nikaian eli Nikean eli Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta (Niceanum) sekä Athanasioksen tunnustusta (Athanasianum).

Ensimmäinen artikla käsittelee luomista, toinen lunastusta ja pelastusta sekä kolmas pyhitystä. Uskontunnustuksessa kristillinen seurakunta tunnustaa uskonsa Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Isä ja luominen, Poika ja pelastus, Pyhä Henki ja "pyhitys" kuuluvat ikään kuin pareittain yhteen. "Pyhitys" on tässä yhteydessä hieman toisessa merkityksessä kuin kristillisessä kielenkäytössä yleensä, minkä jokainen voi ensi lukemalta todeta. Asia ilmaistaan usein myös niin, että Isä Jumala on Luoja, Poika Lunastaja eli Pelastaja ja Pyhä Henki pyhittäjä. Jälleen tässä nimitys "pyhittäjä" vaatii selityksen.


Kolminaisuus näkyy läpi Raamatun

Uskontunnustus rakentuu siis trinitaarisesti, kristillisen kolminaisuustunnustuksen mukaisesti. Trinitaarinen näkemys kristillisestä uskosta ei ole kirkon luomus. Kirkon opillinen työskentely, syventyminen siihen kuka ja millainen Jumalamme on, sekä taistelu kirkkoa repiviä harhoja vastaan pakottivat avaamaan ja työstämään ne lukuisat Vanhan ja Uuden testamentin viitteet, jotka liittyvät Jumalan henkilöön ja hänen olemuksensa, olemisensa ja hänen tekojensa salaisuuksiin.

Kolminaisuusteologinen työskentely ei rakentunut ainoastaan joihinkin Raamatun yksittäisiin viittauksiin, vaikka ne olivat eräänlaisia 'avaimia' triniteetin ilmaisemiselle ja muotoilemiselle teologiassa. Oleellista on huomata, että kolminaisuusoppi nousee läpi koko Raamatun kulkevasta kertomuksesta siitä, kuka ja millainen Jumala meillä on, ja siitä, mitä ja miten hän tehnyt luovan ja pelastavan työnsä aikojen alusta nykyhetkeen ja miten hän sitä tekee tästä eteenkin päin aina aikojen loppuun asti.


Athanasioksen tunnustus iskee ytimeen

Athanasioksen tunnustuksessa on seuraava kohta: "Niin kuin kristillinen totuus vaatii meitä tunnustamaan kunkin persoonan erikseen Jumalaksi ja Herraksi, samoin yhteinen kristillinen usko kieltää meitä puhumasta kolmesta Jumalasta tai Herrasta." Kohta "tunnustamaan kunkin persoonan erikseen Jumalaksi ja Herraksi" on Luhterilla saksaksi "eine jegliche Person für sich Gott und Herrn bekennen" ja latinaksi "singulatim unamquamque personam Deum ac Dominum confiteri..." Näissä muotoiluissa, kuten suomenkielisessä asussa, eri persoonien todellisuus ilmaistaan äärimmäisen selvästi ja voimakkaasti. Minulla ei ole tätä kirjoittaessani käytettävissäni kreikankielistä laitosta, mutta olisi erikoista, jos tunnustuskirjojen tekstiksi olisi hyväksytty siitä poikkeavat saksalainen ja latinalainen ilmaisu.

Athanasioksen tunnustus, jonka alaotsikko on areiolaisuutta vastaan ottaa siis ehdottomalla tavalla kantaa Jeesuksen täyden jumaluuden puolesta. Samalla tunnustus vetää rajaa kahteen alkuvuosisatojen yleiseen harhaan, modalismiin ja triteismiin.


Modalismin harha

Modalismi on ajatus, jonka mukaan jumaluuden persoonat ovat vain Jumalan erilaisia olemisen tapoja (modus > modalismi) eri aikoina. Jumala siis ilmoittaa itsensä joskus Isänä ja Luojana ja toisessa yhteydessä ja toisessa historian vaiheessa Poikana ja/ tai Pyhänä Henkenä. Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat siis vain Jumalan olemuksellista ja toiminnallista painotusta ja nimien vaihtelua jostakusta, joka kuitenkin on yksi ja sama. Nykyaikainen rippikouluversio tästä harhasta on se (hyvässä tarkoituksessa) usein esitetty vertaus kolminaisuudesta, jonka mukaan siinä olisi kysymys samanlaisesta ilmiöstä kuin veden ilmenemisestä jäänä, nesteenä ja höyrynä. Modalismi ei ymmärrä, että (syvemmältä ottaen väärinkäsityksen mahdollisuuksiakin sisältävä) lause "yksi on kolme ja kolme on yksi" on alkuosaltaankin totta.

Modalismi johti yhdessä muodossaan - kuten odottaa saattoi - ns. patripassianistiseen harhaan eli siihen, että ristillä itse asiassa Isä kärsi Poikana (latinan Pater tarkoittaa Isää, passio kärsimystä) eikä heidän välillään ollutkaan mitään todellista eroa. Jeesuksen kuolinhuudot ristillä olisivat olleet huutoja "ei-kenellekään", vain Jeesuksen omaa sisäistä huokausta hänen sydämessään ja huulillaan, eräänlaista Jumalan yksinpuhelua.


Triteismin harha

Modalismin luojat halusivat varjella kristillistä totuutta triteismiä eli kolmijumalaisuutta vastaan. Myös tätä viimemainittua harhaa vastaan Athanasiuksen tunnustus ottaa selvästi kantaa, kuten yllä näimme. Kolmijumalaisuudesta voitaisiin sanoa nykyaikaisin ilmaisuin, että se on käsitys, jonka Kristus-uskoa sisäistämätön ihminen saa kullessaan puhetta jumaluuden kolmesta persoonasta ja ajatellessaan näitä ikäänkuin antiikin jumalatarustojen erilaisina hahmoina, joita ei oikeastaan mikään olemuksellinen todellisuus liitä yhteen tai yhdeksi.

Triteismin yksi sukulainen on juuri areiolaisuus, vaikkei tätä useinkaan huomata: Poika on jumaluudessa vähäisempi kuin Isä, eli hän ei ole yhtä Isän kanssa, mutta on kuitenkin muuta kuin tavallinen ihminen. Kaikki suunnat, joissa täyttä jumaluutta, ikuisuutta ja kaikkivaltiutta ei omisteta samalla tavalla Pojalle ja Pyhälle Hengelle kuin Isälle, ovat luonteeltaan triteistisiä - mikäli niissä ylipäätään annetaan jokin paikka Jeesukselle ja Pyhälle Hengelle. Kirkkokunnista unitaarit ovat tässä mielessä - yllätyksellisesti - oikeastaan triteistejä kieltäessään Jeesuksen täyden jumaluuden ja puhuessaan hänestä käytännössä kuitenkin muuna(kin) kuin tavallisena ihmisenä. Voidaan paradoksaalisesti sanoa, että äärimmäinen Jumalan ykseyden korostus voi huomaamatta ajautua kohti triteismiä ilmetessään Jeesuksen ja Pyhän Hengen jumaluuden kieltämisenä.

Triteistisesti ymmärretty kristinusko on tunnetusti esim. muslimeille kauhistus, varsinkin jos ajatus kulkee latua "Jumala, Maria, Jeesus". (Rooman kirkon mariologiassa taas on osoitettu selvästi jumaluudelle kuuluvia palvonnan - ei vain kunnioituksen - ilmauksia Marialle, kuten esim. Paavin oma kirja osoittaa. Ei voida puhua triteismistä, mutta kylläkin syntisen ihmisen, Marian, korottamisesta kohti jumalallista asemaa.)

Triteismi ei ymmärrä, että (syvemmältä ottaen väärinkäsityksen mahdollisuuksiakin sisältävä) lause "yksi on kolme ja kolme on yksi" on loppuosaltaankin totta. Teologisesti ilmaisu 'kolme' (tris, tria, treis) ei ole triteismissä pelottavinta, vaan kysymys Jumaluuden persoonien hajottamisesta erilleen. Tämäkin väite on altis väärinkäsityksille, mutta se on silti rohjettava tehdä modalismin ainaisen vaaran vaaniessa kirkkoa lähes joka kulman takaa. Pidän modalismia salakavalampana vaarana kuin muita suuria harhoja.


Mitä 'persoona' tarkoittaa?

Kolminaisuuden terminologian kehityksessä on kirkkoisä Tertullianuksella ollut merkittävä asema. Hän otti käyttöön käsitteen persona kreikankielisen hypostasis (olemus) vastineena kolminaisuusopillisissa muotoiluissaan. Mitä Tertullianus tarkoitti tällä käsitteellä? Sana persona tarkoitti aikanaan teatterissa näyttelevän ihmisen "naamiota", roolia, roolihahmoa. Tertullianusta on mahdollista tulkita niin, että hän tarkoitti ilmaisulla "yksi olemus, kolme persoonaa" sitä, että Jumala näytteli pelastushistoriassa kolmea erilaista, mutta jollain tavalla yhteen kuuluvaa osaa. Tämä ajatus voisi antaa modalismille tukea. Pidänkin tällaista Tertullianuksen tulkintaa melko katastrofaalisena siksi, että se voi antaa tukea modalismille. Koko kolminaisuuskeskustelu voi ajautua väärille raiteille tästä lähtökohdasta käsin.

Vaikka latinan persona liittyykin yllä esitetyllä tavalla teatterikieleen, ei sen käyttöön otto kolminaisuusteologiassa missään tapauksessa voi tulla tulkituksi modalistiseksi. Jos niin olisi, saisimmekin Tertullianuksesta helposti modalistisen harhaopettajan Sabelliuksen ja kumppaneiden rinnalle. Teatterikäsitteenä sanalla ei suinkaan ole välttämättä korostettu sitä, että eri osia näyttelee yksi ja sama näyttelijä, vaan paljon todennäköisemmin ja luonnollisemmin sitä, että näytelmässä todella halutaan esittää eri henkilöitä eri roolien avulla. Näin sanan nykyinen käyttö ja merkitys eli persoona, henkilö, jota Raamatun kokonaisilmoitus tukee voimakkaasti, on mitä oikeaan osuvin.


Kolminaisuus ja lähetys

1. Kolminaisuuden persoonat, Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät koskaan eivätkä missään asiassa ole eivätkä voi olla toisiaan vastaan. Luominen ei ole lunastusta vastaan. Luominen ei kuitenkaan ole sama kuin lunastus. Luotuisuus sinänsä ei pelasta. Universalismi, oppi kaikkien pelastumisesta, on suurta harhaa. Ihmisen luotuisuus ei myöskään ole samaa kuin ihmisen langenneisuus. Jumala ei luonut syntiä. Luotuisuus ja langenneisuus ovat kuitenkin täyttä todellisuutta jokaisessa ihmisessä. Vain Jeesus oli poikkeus.

Luominen ja maailma ovat se kehys, jonka sisällä lähetystyö ja ihmisten pelastuminen tapahtuu. Olemme ruumiillisia ja luotuja olentoja, ja elämme tässä maailmassa. Eskatologinen lopunajallinen todellisuus avaa eteemme myös uuden luomisen näköaloja. Raamattu jopa puhuu uusista taivaista ja uudesta maasta (2 Piet. 3:13; Ilm. 21)

Pyhä Henki ei kirkasta vapahtajaksi jotakuta muuta kuin yksin Jeesuksen Kristuksen. Jos ihmiselle "kirkastuu pelastajaksi" joku muu kuin Jeesus, tiedämme, ettei kirkastaja ei ole Pyhä Henki, vaan joku muu henki. Henki, joka valaisee buddhia, hindujen jumalia, Allahia, kaukaisen ja vetäytyneen (otioituneen) luojajumalan, noitia tai luonnonhenkiä pelastajaksi, ei ole Jumala, Pyhä Henki. Samoin ei myöskään Henki, joka asettaa Kristuksen rinnalle jotain pelastuksen asiassa, voi olla muu kuin eksytyksen henki. Kolminaisuudet persoonat eivät todellakaan voi milloinkaan olla toisiaan vastaan.

2. Kolminaisuuden persoonat, Isä, Poika ja Pyhä Henki tekevät "ulospäin" työtään yhdessä. Luomisessa olivat mukana myös Poika ja Pyhä Henki (1 Moos. 1; Kol. 1:15-16). Pelastumisessa Pyhä Henki kirkastaa Pojan Vapahtajaksi ja näin syntyy uusi suhde Isään.

Maailman on Jumalan luoma maailma, ja ihmiset Jumalan luomia olentoja.
Jumalalla on luomisen perusteella omistusoikeus kaikkeen olevaan. Jokainen ihminen kuuluu luomisen perusteella hänelle eikä kenellekään muulle. Jumalalla on kaikkeen olevaan ehdoton copyright eli tekijänoikeus, jota hän ei luovuta toisille ja jota kukaan eikä mikään voi häneltä riistää. Jokainen sellaista yrittävä on varas ja ryöstäjä (Joh. 10:8-9). Lähestymme uskontoteologian keskeistä ydinaluetta.

Ajattelepa tätä: Monet puhuvat kauniisti lunastuksesta ja pelastuksesta, mutta eivät tunnusta Jumalaa Luojaksi. Heidän mielestään maailmankaikkeus on syntynyt jollain tavalla itsestään tai sokean sattuman varassa. He puhuvat mielellään siitä, miten kaikki on saanut alkunsa, mutta eivät anna mitään todellista asemaa ja merkitystä persoonalliselle Luojalle, Jumalalle, kehitellessään teorioitaan ajan, aineen ja elämän synnystä.

Jos tällaisen ajattelun pohjalta kuitenkin puhutaan lunastuksesta, niin Jumalan ajatellaan pelastavan ja "lunastavan" jotain sellaista, joka on syntynyt itsestään tai jonka joku tai jokin muu on luonut. Näin ajateltaessa koko ajatus lunastuksesta romahtaa: Jumala ei siis lunastaisi omaansa, vaan jonkun toisen omaisuutta tai jotain sellaista, mikä ei kuulu kenellekään. Sellainen 'lunastus' taas ei ole mitään lunastamista. Ellei ole Jumalan suorittamaa luomista tyhjästä eli ei-mistään (ex nihilo) eikä siihen perustuvaa ja kaikkeen olemassa olevaan kohdistuvaa Jumalan omistusoikeutta, ei ole myöskään mitään lunastusta eikä tarvettakaan sellaiseen.

Erityisen tärkeää on huomata, että Jeesus ja Pyhä Henki kulkevat yhdessä. Ajatus siitä, että joku on Kristuksen oma, mutta hänellä ei ole Pyhää Henkeä, rikkoo huomaamattaan tai tahallaan kolminaisuuden (Room. 8:1-17, erit. jae 9). Missä on Jeesus, siellä on Pyhä Henki, missä on Pyhä Henki, siellä on evankeliumi Jeesuksesta. Pyhä Henki ei ole joku salaperäinen persoonaton voima tai energia, joka leijuu maailmassa missä sattuu tai tunkee kaiken olevaisen läpi. Ei, hän kulkee Jeesuksen ja hänestä kertovan evankeliumin mukana. Se, että tästä näyttää lähetyshistoriassa olevan tiettyjä harvoja poikkeuksia, ei tietenkään muuta perusasiaa.

3. Sanoma Kristuksesta tulee pukea vastaanottajien kulttuurin pukuun ja muotoihin ilman, että sitä muutetaan. Ihmisten kulttuuri on aina monijakoinen todellisuus. Siinä on luotuisuutta, langenneisuutta ja joskus Perkeleen selviä jälkiä. Kulttuuria ei voi ohittaa, siksi kontekstualisaatio on välttämätöntä. Kulttuurien kirjo on myös lähes rajaton. Toisaalta tämä moneus ilmaisee luomisen rikkautta, toisaalta synnin erilaista ilmenemistä.

Lähetystyö tapahtuu luodussa maailmassa, eri kulttuureissa elävien ihmisten keskellä. Siksi on siksi paneuduttava julistusympäristön tulkintahorisonttiin ja ajattelutapaan. Ajattele hindulais-buddhalaisen tai new age'n maailmantulkinnan (esim. jälleensyntyminen) kohtaamista! "Viisi sanaa ymmärryksellä" eli vaatimus puheen ymmärrettävyydestä soveltuu tähänkin. Sanoman on oltava selvä. Kaikkia epäselvyyksiä ja turhia loukkaantumisen aiheita tulee välttää sekä sanomassa että käyttäytymisessä - siksi tarvitaan kontekstuaalisaatiota. "Kaikille tulee olla kaikkea" - ilman että sanomaa muutetaan ja ilman, että lähetykseen sisältyväksi tarkoitettu ihmistä etsivä rakkaus muuttuu (1 Kor. 9). Huomaamme, miten luominen, jonka piirissä kulttuurit ovat, edellyttää lähetystyössä ihmisten todellisen elämäntilanteen huomioonottamista, mutta ei saa merkitä sanoman muuttamista.

4. "Jumalan lähetys" maailmassa on hyvin käyttökelpoinen teologinen ilmaus. Viime aikoina on missiologiassa tullut suorastaan klisheenomaisesti esille puhe siitä Jumalan aloittamasta ja jatkamasta lähetyksestä, johon seurakunta nyt osallistuu maailmassa. Asia on oikea: Isä aloitti lähetyksen lähettämällä Poikansa, jonka Pyhä Henki kirkastaa seurakunnalle. Nyt Isä jatkaa tätä työtään niin, että seurakunta on siinä mukana, mutta varsinainen subjekti on Jumala. Oikein on korostaa nimenomaan Jumalan absoluuttista aloitetta ja lopullista vastuuta siitä, mitä kutsumme lähetykseksi ja lähetystyöksi. Näemme jälleen, että Isä, Poika ja Pyhä Henki profiloituvat näissä teologisissa muotoiluissa selvästi.

Puhe Jumalan lähetyksestä voi myös harhautua. Ainakin pari kolme väärää raidetta on ollut näkyvissä. Yksi on se, että kaikkea maailmaan kohdistuvaa Jumalan toimintaa kutsutaan lähetykseksi. Tällöin ei mikään oikeastaan ole lähetystä. Toinen harharaide on se, että lähetys katsotaan sillä tavalla yleisuskonnollisuuden ja luonnollisen teologian mukaisesti Jumalan työksi, ettei Pojalle ja Pyhälle Hengelle jää mitään paikkaa. Kolmaskin harha voidaan mainita: Jumalan lähetys ja työ yleensä kohdistuu ensisijaisesti ja suoraan maailmaan. Näin seurakunta jää Jumalan lähetyksen toteutuessa ikään kuin sivustakatsojaksi, jopa jonkinlaiseksi häiriköksi (Hoekendijk). Myös tässä pelastuminen irtautuu Jeesuksesta ja evankeliumista.

5. Uskontunnustuksen ilmentämä trinitaarinen todellisuus ei tee lähetystyön perusteista "tasapaksua makkaraa". Anteeksi tämä vulgaarin karkea ilmaus! Haluan vain havahduttaa lukijan näkemään tietyn ongelman. Puhe Jumalan trinitaarisesta lähetyksestä maailmassa voidaan joskus esittää niin, että Jumalan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen pitää olla "tasapainoisesti" esillä. Viime vuosien virsi on missiologiassa ollut paljolta se, että tähän asti on aivan liikaa on keskitytty Jeesukseen erityisesti luomisen jäädessä vaille huomiota; samoin Pyhästä Hengestä on puhuttu liian vähän.

Jonkinlainen "yhtä paljon Jumalaa, Poikaa ja Pyhää Henkeä" on käytännön mahdottomuus ja lisäksi oikean lähetystyön sanomallinen irvikuva. Tällainen tasapaksu ajattelu ohittaa sen luovuttamattoman totuuden, että Jumalan kaiken työn ymmärtämisen ja pelastuksen avain ja salaisuus on Kristus, ei Luoja eikä Pyhä Henki. Kristus ja ristin sovitus avaavat uskon todellisuuden ja luovat sen lähetyksen, jota kirkko tekee. Ei ole mitään lähetystä, ellei ole Jeesusta, ristiä ja ylösnousemusta (2 Kor. 5; 1 Kor. 15).

Jos Isälle Jumalalle, eli tässä siis Luojalle, ja Pyhälle Hengelle halutaan antaa ilmoituksen mukainen "paikka", on lähdettävä liikkeelle nimenomaan Kristuksesta! Hän on ainoa avain kolminaisuususkoon. Kun Kristus korottuu, korottuvat Isä ja Pyhä Henki.

Luomisen ja yleisen ilmoituksen alueelta löytyy toki liittymäkohtia kulttuuria ja julistusta ajatellen. Kontekstualisaatio ottaa nimenomaan huomioon luotuisuuden ja langenneisuuden todellisuudet. Mutta luotuisuuden ja langenneisuuden huomioonottaminen tähtää nimenomaan Kristus-sanoman perille menemiseen. Kun tämä sanoma otetaan vastaan, on Pyhä Henki työssä ja Isä myös korottuu.

Lopuksi: Nämä viisi esimerkkiä kolminaisuustodellisuuden ja käytännön lähetystyön liittymäkohdista ovat toivottavasti osoittaneet, ettei kolminaisuus ole jokin lähetykselle vieras teoria, vaan mitä käytännöllisintä todellisuutta. On kysymys Jumalan henkilöstä. Toiseksi olen halunnut tuoda esiin sen, että mikäli trinitaarinen käsitys ei pysy voimassa lähetystyötä tekevän seurakunnan uskossa, kaikki vääristyy ja lähetys lakkaa olemasta lähetystä. Modalismin ja triteismin harhat pitää torjua seurakunnan kaikessa opetuksessa ja julistuksessa. Kolminaisuuden suunnaton salaisuus jää meille kiitoksen ja palvonnan kohteeksi ja - käytännön lähetystön ohjenuoraksi ja normiksi.

Takaisin
=> System.teol.