Takaisin
=> System.teol.

Pascal järjestä, uskosta ja Kristuksesta

Uskontoteologisia mietteitä Mietteiden mietteistä. - Perusta. 2000.


Uusi laitos Blaise Pascalin (1623-1662) Mietteistä (suomentanut ja selityksin toimittanut Martti Anhava 1996, esitelty Perustassa 1999) tarjoaa teräviä näköaloja ajankohtaiseen keskusteluun kristillisen uskon ja uskontojen suhteista.

Nuorella iällään sairauteen menehtynyt Pascal tunnetaan syvästi Jeesukseen uskovana kristittynä tiedemiehenä, joka oli alkanut monin tavoin etääntyä Rooman kirkosta. Jeesuksen kohdistuva usko oli hänen yksinkertaisessa uskonnäkemyksessään ehdottoman välttämätön pelastumiselle. Ihmisen ja Jumalan välisellä yhteistoiminnalla (synergismi ja co-operaatio) ei sen sijaan ollut paikkaa evankeliumissa. Kristityllä oli periaatteessa ja käytännössä oikeus ja mahdollisuus olla alistumatta Rooman kirkon valtavaatimuksiin, joilla se orjuutti ihmisten omiatuntoja.

Pascal samaistuikin jansenismin nimellä tunnettuun uudistusliikkeeseen, joka kohdisti kritiikkinsä erityisesti jesuiittoihin. Hänen Maaseutukirjeensä paljasti kirkon harjoittaman jansenistien vainoamisen "sekä kyseen- että naurunalaiseksi" (lainaus Anhavan kirjoittamasta johdannosta). Kiellettyjen kirjojen joukkoon Maaseutukirjeet joutui tuoreeltaan, vuonna 1657. Pascalilla ja Lutherilla onkin tiettyjä yhtäläisyyksiä kun vertailujaksona käytetään aikaa ennen jälkimmäiselle tullutta välirikkoa Rooman kirkon kanssa. Kirjoitukseni lähteenä käytän kuitenkin yksinomaan Mietteitä. Suluissa olevat numerot viittaavat mietteiden järjestyslukuun Anhavan laitoksessa. Lainaukset on tietenkin otettu sanatarkasti Anhavan modernin ja välimerkkisääntöjä uusiksi panevan ilmaisun mukaisesti.

Järki, yleinen ilmoitus ja Jumalan etsintä

"Jos kaikki alistetaan järjelle, uskontoomme ei jää mitään salaperäistä ja yliluonnollista. Jos järjen perusteita horjutetaan, uskontomme muuttuu mielettömäksi ja naurettavaksi" (173). Pascalin maailmassa rationalismi, skeptisismi ja empirismi tekivät (uutta) tuloaan. Descartes ja Michelle de Montaigne olivat hänen mielessään, eikä hän voinut olla ottamatta kantaa uskon puolesta järkeä vastaan. Rationalismi eli järki tiedon lähteenä, saa siis Pascalilta ankaran tuomion. Näissä ajatuksissa kuuluu selvästi Lutherin arvostaman Wilhelm Ockamilaisen (n.1285- n.1349) ajatusten kaikuja. Hänen mukaansa Jumalan sanan alle pitää suostua nöyrästi uskossa eikä sitä saa vastustaa ihmisjärjestä nousevilla epäuskon väitteillä.

Lainatun mietteen 173 jälkiosa vetää rajaa toiseen suuntaan: 'Järjen(käytön) perusteita' ei saa missään tapauksessa horjuttaa! Pascal ei ole ristiriitainen itsensä kanssa, vaan puoltaa tässä rationaalisuutta, järjen oikeaa käyttöä tiedon käsittelyssä ja ajattelussa yleensä. Näin hän ottaa kantaa järjellisyyden ja järkevyyden puolesta huuhaata ja luonnonmystiikkaa vastaan. Osittain huomaamattaan hän myös torjuu eräät mystiikan ajatuskulut - onneksi. On ikään kuin Pascal aavistaisi postmodernismin ja New agen tulon! Meidän aikamme 'huuhaa' sisältyi Pascalilla käsitteeseen 'taikausko'.

Olipa Pascal myös varsinainen aforisti! Kuunnellaanpa: "Ei ole mitään niin järkeenkäypää kuin tämä järjen kieltäminen" (182), eli järjen oikeaa käyttöä ajatellen on oikein ja perusteltua kieltää järjen väärä käyttö. Samaa rationaalisuuden korottamista ja rationalismin torjuntaa saamme lukea seuraavasta: "Kaksi tapaa olla kohtuuton: suljetaan pois järki, suvaitaan vain järkeä" (183). Pascalin mietteet kertovat oikean uskontiedon hankinnasta. Augustinuksen ja Anselmin "uskon, jotta ymmärtäisin" on myös Pascalin linja. Sellainen uskontiedon hankinta, mikä "vaatisi järjen pettämättömän todistuksen kaikesta, jotta voisi uskoa", on hänen periaatteilleen vieras.

Vielä järjestä uskon vastakohtana: "Nolostuksen (sic! näin kirjoitetaan!) paikka tulee kadotetuille siitäkin, kun näkevät että heitä tuomitsemaan käy heidän oma järkensä jonka kautta he koettivat tuomita kristinuskon" (175, kurs. JL). Tämä menee yksiin sen kanssa, mitä Room.1:20) toteaa ihmisistä Jumalan antaman yleisen ilmoituksen torjujina: "Sen vuoksi he eivät voi puolustautua (alkukielen sävy: eivät voi millään puolustautua"). Hengellisesti sumentunut järki ei anna oikeaa tietoa Jumalasta.

Taivas ja helvetti hauraan elämän jälkeen

"Helvetistä tai taivaasta meidät erottaa vain elämä niiden välissä, hauraampi kuin mikään" (152). Tätä haurautta ei tarvitse kätkeä, vaan se pitää avoimesti tunnustaa. Voidaan esittää erilaisia oletuksia siitä, miten ihminen elää maailmassa, ja yksi niistä on Pascalin mukaan tällainen: "... (ihminen) pitää varmana että täällä ei olla kauan ja epävarmana ollaanko tuntiakaan". Tästä vaihtoehdosta Pascal toteaa heti perään: "Tuo oletus on omamme" (154, kohta 5). "Katsokaakin että etsitte totuutta, sillä jos kuolette väärää periaatetta palvoen, joudutte kadotukseen" (158).

Varmuus ihmisen kahdenlaisesta elämän matkan lopputuloksesta heijastaa Pascalin lapsenomaisen syvällistä uskoa Raamatun ilmoitukseen. Tällainen usko ja mainittu iankaikkisuuden kaksijakoisuus eivät ole meidän päivinämme suosittuja. Kadotuksen nimi tosin kuuluu ihmisten huulilta arjessa usein, vaikkei mainittuun paikkaan varsinaisesti uskota. Elämämme hauraus sen sijaan joudutaan myöntämään nykyään yhä herkemmin. "Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa."

Pascalin vastustajat toteavat, että jos Jumala olisi halunnut ihmisten palvovan häntä, "hän olisi antanut minulle merkkejä tahdostaan" (158). Tähän Pascal vastaa samassa mietteessä "niin Jumala on tehnytkin" ja viittaa näin yleiseen ilmoitukseen (Room. 1:20). Jumalan teot ovat olleet nähtävinä ja niiden välityksellä "hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa", mutta ihmisen ei ole kelvannut tätä havaita. Synti on pimentänyt hänen näkökykynsä Jumalaan liittyvissä asioissa (Room 1:21-25).

Ihmisellä ei ole edes kiinnostusta selvittää tilannettaan Jumalansa edessä. Pascal kertoo vangista, joka ei välitä tippaakaan siitä, onko hänelle jo annettu tuomio ja minkälainen se on. Miehellä olisi aikaa tunti asian tutkimiseen ja, jos tuomio on langettava, tunti sen mahdolliseen kumoamiseen. Mutta hän vain "pelaa pikettiä" (163).

Jumalan etsiminen ja ihmisten

On kolmenlaisia ihmisiä: niitä, jotka ovat löytäneet Jumalan ja palvelevat (uskossa) häntä, niitä, jotka etsivät, mutteivät ole löytäneet ja niitä, jotka eivät etsi. "Ensimmäiset ovat järkeviä ja onnellisia, viimeksi mainitut ovat hulluja ja onnettomia. Keskimmäiset ovat onnettomia ja järkeviä" (160).

On niitä, jotka eivät yksinkertaisesti "pidä totuudesta", ja he vetoavat totuudenkieltäjien vastaväitteisiin. He eivät myöskään "pidä Jumalan rakkaudesta, eivätkä he siis saa anteeksi" (176). Mietteen voimakas reformatorisuus ilahduttaa. Synti ei välttämättä vie kadotukseen, armon torjuminen ehdottomasti vie.

Totuuden vastaväitteet eivät todista totuutta vastaan; ne ovat vain ihmisten mielipiteitä. "Vastaväite ei ole epätotuuden merkki sen enempää kuin vastaansanomattomuus totuuden" (177). Mietteen jälkimmäinen osa on erittäin merkittävä. Sen taustalla näkyy kritiikki Pascalin omana aikana esitettyä hyvää tarkoittavaa mutta rationalistista apologiaa vastaan. Kristillistä totuutta ei voida esittää ihmisjärjelle avautuvana vastaansanomattomuutena (Descartes). Sellaista yritetttäessä kristinuskon sanoma muuttuu, eikä uskoa periaatteessakaan tarvita.

Pascal ajatteli tiedemiehenäkin kuin paimen ja evankelista. Vai mitä sanotte hänen sielunhoidollisesta huolestaan ateisteja ja epäuskoisia kohtaan? Laki, sen loukkaavuus ja evankeliumi ovat siinä kaikki esillä: "(Saa) surkutella ateisteja jotka etsivät, eiköhän heillä liene onnettomuutta kyllin. (Saa) parjata niitä joille se (ateismi) on ylpeydenaihe" (156). Ja epäuskoisista: "(Saa) aloittaa säälimällä epäuskoisia, heidän osassaan onnettomuutta kyllin. Heitä ei pitäisi sättiä muuten kuin heidän hyödykseen, mutta siitä koituu heille vahinkoa" (162). Niinpä niin, lakia tarvitaan, mutta se myös loukkaa.

Kristuksen ainutlaatuisuudesta

"Jumalan tunteminen ilman Kristusta ei ole vain mahdotonta vaan myös hyödytöntä" (191). Näin kuuluu Pascalin uskontoteologinen peruslinjaus ja kannanotto inhimillistä yleisuskonnollisuutta ja vieraita uskontoja kohtaan.
"Hänessä ja hänen kauttaan me siis tunnemme Jumalan. Ohitse tämän (Kristuksen) ja ilman Raamattua, ilman perisyntiä, ilman välittäjää ... ei voida ehdottomasti todistaa Jumalaa, ei opettaa oikeata oppia eikä oikeaa moraalia. Mutta Kristuksen kautta ja Kristuksessa todistetaan Jumala ja opetetaan moraali ja oppi. Kristus on siis ihmisten todellinen Jumala" (189). "Todistaminen" ei tarkoita järjen todistusta, vaan uskon.

Vieraahkolta kuulostava "moraali" liittyy lakiin ja sen mukaiseen elämään. Tätä Pascal ei pidä pelastuksen perustana, kuten seuraava miete osoittaa. Lähtökohta on ihmisen "surkeus" (käännös on ilmeisesti hyvin epätarkka eikä sovi Pascalin käsitykseen lain ehdottomuudesta; en voi tarkistaa ranskasta). Jumalan on otettava huomioon tämä tosiasiallinen surkeutemme ja ratkaistava sen herättämä ongelma. Lopputulos: "Niinpä me emme voi tuntea kunnollisesti Jumalaa muuten kuin tuntemalla omat pahat tekomme". Ne, jotka ovat pyrkineet tuntemaan Jumalan tuntematta syntejään (syyllisyyttään) eivät "ole kirkastaneet häntä vaan itsensä" (189). Tässähän loistaa armon kirkkaus, jota ihmisen synti ei tuhoa.

Varmemmaksi vakuudeksi: "Jumalan tunteminen ohi surkeutensa (syntiensä) johtaa ylpeyteen - surkeutensa tunteminen ohi Jumalan johtaa epätoivoon". Kristuksessa kohtaamme sekä Jumalan (armon) että surkeutemme (191).

"Näen monia uskontoja, keskenään ristiriitaisia ja niin muodoin vääriä, kaikki paitsi yksi" (198). Tämä on vakaumukseen pohjaavaa uskonvarmuutta. Tässä mietteessä Pascal perustelee kristinuskon arvoa VT:n toteutuneilla Kristus-ennustuksilla, joita muissa uskonnoissa ei ole. Eikö Jumala ole jättänyt maailmaan mitään merkkejä itsestään? On toki. Pascal käskee jälleen katsomaan Jumalan majesteettisuutta luonnossa eli toimimaan Room. 1:20:n mukaan. Jumalan suuruuden hän näkee (yllättävästi?) myös ihmisen ajatuksen rajallisuudessa!

Pascal erittelee ihmisen osaa: se on elämää varsinaisessa synkkyydessä, sokeudessa ja eksyksiin joutuneen tilassa. Ihminen ei tiedä mistä hän on tullut ja mihin hän on matkalla. Hän on kuin autiolle saarelle haaksirikossa joutunut: ei ole mitään keinoja päästä pois. Epätoivoa on kuitenkin hämmästyttävän vähän. Miksi? - Koska ihmiset eivät tyhmyydessään edes ymmärrä tilanteensa koko kauheutta (199).

Tässä monen sivun mittaisessa mietteessään 199 hän näkee ihmisen aseman 'nollan' ja 'äärettömyyden' puolivälissä. Tässä maan ja taivaan välillä leijuessaan ihminen ei kuitenkaan löydä kiinnekohtaa. Sielun ja ruumiin selittämätön yhteys kuitenkin voidaan todeta, samoin se, ettei aineella ole tietoisuutta itsessään. Jälkimmäinen lause on samalla voimakas kannanotto luonnonmystiikkaa vastaan. Kaiken ajatuksellisen harhailun keskellä ihminen kuitenkin on (lainaus Augustinuksella mietteen 199 lopussa, kurs. JL). Oleellista on huomata, miten Pascal näkee syntisen ihmiskunnan yhtenä kokonaisuutena, jota koskee sama ihmisenä oleminen, sama yleinen ilmoitus ja sama ajatuksen pimentyminen hengellisellä alueella ja itse asiassa myös filosofian alueella. Lähtökohtana on kaikkia ihmisiä yhdistävä horisontti, jonka yleinen ilmoituskin paljastaa.

Pascal on huomannut Jesajan kirjasta, miten Jumala haastaa muut uskonnot samanlaisiin tunnustekoihin, joita hän, Jahve, on tehnyt (Jes. 43:9-44:8. Kohta on VT:n uskontoteologian keskeisimpiä yhdessä Jumalan nimeä, ensimmäistä käskyä ja sijaissovitusta koskevien tekstien kanssa. Pascalin mukaan muilla uskonnoilla ei kuitenkaan ole "todistajia" eli niitä, jotka voisivat osoittaa niissäkin nähdyn kaiken alun ja lopun.

Jumalan näkeminen ajassa taakse ja eteenpäin on kuitenkin vain ulkoinen todiste, vaikkakin objektiivinen ja pätevä. Kristinuskon ainutlaatuisuudesta todistaa ennen kaikkea, että vain siellä on lääke siihen, mihin sitä ihmisen syvimmässä dilemmassa tarvitaan.

"Me synnymme niin karsaina Jumalan rakkaudelle ja se on meille (kuitenkin objektiivisessa mielessä ) niin tärkeää, että meidän täytyy olla synnynnäisesti syyllisiä, muuten Jumala ei olisi oikeudenmukainen" (205, kurs. JL). Tämä lienee Pascalin syvällisimpiä uskontoteologisia toteamuksia. Jumala siis kohdistaa rakkautensa ihmisiin, mutta nämä eivät välitä siitä, eivät näe eivätkä ymmärrä sitä. Kun ihmiskunta - tänäänkin! - huutaa kuorossa, ettei Jumala ole oikeudenmukainen, yksi nuori sairauksien murtama kristitty matemaatikko huutaa päinvastoin: ihminen on syntinen ja syyllinen, Jumala on oikeudenmukainen!

Mikä on Pascalin logiikka hänen tässä esittämänsä väitteen takana? Aivan sama kuin Paavalin Roomalaiskirjeen jakeessa 3:23-25:

"Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa. Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta ..."

Kirkkauden puuttuminen on syyllisyyttä, Jumalan vanhurskaus eli hänen anteeksiantava rakkautensa tulee esiin, "pääsee oikeuksiinsa" ja sitä tarvitaan, koska näin on. Meidän logiikkamme hakee etenemistiensä näin: ihminen on syyllinen, siksi Jumala armahtaa ja tekee sen Kristuksen tähden. Päättely on täysin oikea ja raamatullinen, mutta Paavali antaa myös toisen näkökulman: jotta Jumala voisi osoittaa vanhurskauttaan, ihmisen on oltava syyllinen! Tämä on samaa kuin Augustinuksen huudahdus: Oo beata culpa Adami! Oi Aatamin autuas lankeemus! Eli: ellemme olisi syntisiä ja syyllisiä - mikä on elämämme suurin onnettomuus ja kauheus - emme olisi kolmiyhteisen Jumalan armahtavan rakkauden kohteena. (Sama näköala tulee esiin Paavalilla muuallakin, esim. Room. 9:21-23, sekä Jeesuksen sanoissa evankeliumeissa).

Ihmisen harhautunut uskonnollisuus nousee kahdesta ajatusvirheestä: (1) ihmisen turmeluksen kieltäminen ja sen seurauksena lankeaminen ylpeyteen, ja: (2) ihmisen arvon kieltäminen ja sen seurauksena lankeaminen velttouteen. Vain kristinusko on ratkaissut näiden kahden paheen ongelman niin, että se "karkottaa molemmat evankeliumin yksinkertaisuuden avulla." Vanhurskaissakin on (1) synti eli turmelus jäljellä, mutta he ovat silti (2) kelvollisia Vapahtajan armoon (208).

Lopuksi konkreettiset viittaukset kahteen historialliseen uskontoon. Muhammedista Pascal toteaa menestyksen seuranneen tätä "ihmisen kannalta katsoen". "Ei pidä päätellä, että kun kerran Muhammed onnistui, olisi Kristuskin toki voinut onnistua, vaan pitää sanoa että kun kerran Muhammed onnistui, Kristuksen täytyi tuhoutua" (209). Tämä opitaan ymmärtämään meidän päivinämmekin vasta hiljalleen, vaikka islam on ollut meidän katseltavanamme jo kauan. Ehkä vika onkin ollut siinä, ettei kristinusko ole ollut niin runsaasti havaittavissa alennustietä kulkevan Jeesuksen tienä? Kuitenkin Muhammed oli köyhä Kristuksen (Raamatussa näkyvän) rikkauden rinnalla (243).

"Pakanoilla ei ole vapahtajaa, eiväthän he edes odota sellaista. Juutalaiset taas odottavat häntä turhaan. Ei ole muuta vapahtajaa kuin kristittyjen" (joka on juutalaisten odottama mutta kuitenkin heidän hylkäämänsä Vapahtaja; 222). Juutalaisten "perusta on hieno". Se on "maailman vanhin ja aidoin kirja." Näin Pascal antaa juutalaisuudelle 'jumalallisen' statuksen, mutta ilman Vapahtajaa. Niinpä hän sanoo: "Meidän (kristillinen) uskontomme on niin jumalallinen, että toinen jumalallinen uskonto on vain sen perusta" (243).

Takaisin
=> System.teol.