Takaisin
=> System.teol.

"Kiitos, Jeesus, jokahetkisestä avustasi!"

Per Wallendorffin hengellisiä opetuksia, Kylväjä-lehti 2004/10

 

Kylväjän ensimmäinen puheenjohtaja (pj. 1974-1985), teol. tri. Per Wallendorff , toisti opetuksessaan ja keskusteluissa monia syvällisiä hengellis-teologisia periaatteita, jotka ensi kuulemalta olivat usein suorastaan hämmentäviä.

Nämä harvemmin kuullut painotukset tulivat aina sydämestä, vakaumuksesta eikä niissä ollut "vanhan levyn" tuntua. Oivallukset nousivat alkukielillä tapahtuneesta syvällisestä ja pitkäaikaisesta perehtymisestä Raamattuun. Useimmat niistä olivat hänen itsensä tekemiä löytöjä ja niille antamiaan muotoiluja, mutta mukana oli myös muilta opittuja totuuksia. Mikäli Per Wallendorff tiesi, mistä lähteestä joku toisten opettama asia oli, hän aina ilmoitti sen reilusti. Carl-Olof Roseniukseen ja Lutheriin hän viittasi varsin usein, muta myös moniin muihin, joskus myös ei-luterilaisiin.

Jeesuksen henkilö
Moniin meistä hänen työtovereistaan ja samoin itseeni teki alusta lähtien syvän vaikutuksen Wallendorffin uskonelämän keskeinen painotus, Jeesus. Hänelle Jeesus-keskeisyys ei ollut pelkästään opillinen totuus, vaikka oli tietysti mitä suurimmassa määrin toki sitäkin. Hänelle Jeesus-keskeisyys liittyi läsnäolevan Jeesuksen henkilöön, joka ei vain ollut jossain kaukana, vaan konkreettisesti lähellä, sanoisinko "Raamatun sanan ja uskonluottamuksen päässä". Lukemattomat kerrat hän toisti sekä julkisesti että pienissä työneuvotteluissa, miten ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus on henkilönä läsnä ja lähellämme ja että hänet täytyy uskossa mieltää ja tunnustaa sellaisena ja sellaiseksi kaikissa kristillisissä yhteyksissä. Ymmärsimme asian tärkeyden itsekin tajutessamme, että kristikansa varsin laajasti "unohtaa" Jeesuksen henkilön ja hänen "uskonkonkreettisen" todellisuutensa keskellämme.

Kun Wallendorff jossain kokouksissa nosti esiin Jeesuksen henkilön ja viittasi hänen
todellisuuteensa yhtä lapsenomaisesti kuin johonkuhun läsnäolevaan ihmiseen, hän saattoi aiheuttaa hämmennystä. Tässä asiassa hän sai myös kokea ylimielisyyttä ja ylenkatsetta. Joidenkuiden mielissä varmaan oli kiusaus leimata hänen jonkin lajin hurmahengeksi. Eihän Jeesuksen elävään henkilöön viittaaminen ollut totuttua eikä oikein hovikelpoistakaan kirkollisiin tai yhdistysrutiineihin urautuneille kristityille! Mutta hänelle oli uskossa kirjaimellisesti totta, "että missä Jeesuksen nimeen oli kokoonnuttu, siellä Jeesus oli heidän keskellänsä" (Matt. 18:20). Eikä hän pelännyt tuoda tätä esiin. esim. oman hiippakuntansa (Porvoon) pappeinkokouksissakaan.

Wallendorff eli siinä uskon todellisuudessa, että Jeesuksen läsnäolo on henkilön läsnäoloa. Hän jaksoi myös korostaa, että Jeesus vaikuttaa kaiken hengellisen hyvän, näkee ja tietää kaiken ja siunaa ja auttaa meitä. Jeesuksen läsnäolo ei tietenkään rajoittunut kokoontumisiin, vaan oli kristityn jokahetkistä todellisuutta.

Läsnäolevan Jeesuksen antama apu oli hänelle täysin konkreettista todellisuutta. Juuri siksi hän kirjoitti puhekonseptiensa ja monien muiden papereittensa yläseuraan - aina, uskollisesti ja vakaumuksesta - sanat: "Kiitos, Jeesus, jokahetkisestä avustasi!". Ei tähän voinut kyllästyä! Kun me työtoverit saimme näitä papereita eteemme, oli se meille muistutus henkilönä läsnäolevan Jeesuksen todellisuudesta ja halusta auttaa. Jeesuksen antamaa apua Wallendorff korotti - riippumatta siitä, miten, milloin ja missä muodossa apu tuli tai ei näyttänyt tulevan. Yksi hänen kirjoittamistaan pienistä "uskontunnustuskirjasistaan" oli "Jeesus auttaa".

"Meidän tehtävämme on lähettää lähettejä"
Toinen muisto liittyy lähetystyöhön. Eräässä työneuvottelussa - se pidettiin yli 20 vuotta sitten - sanoin "suuressa järkevyydessäni", että "mekin voisimme vähentää lähettien lähettämistä". Olin hiljalleen alkanut ajatella, ettei lähetettyjen lähettien lukumäärä ole kovin tärkeä (En voi tässä kertoa syitä moiseen ajatteluuni.). Kuultuaan puheenvuoroni Wallendorff ei vastannut mitään. Saliin laskeutui pahaenteinen hiljaisuus. Lopulta hän sanoi painokkaasti ja määrätietoisesti, vaikkakin raskautetuin äänenpainoin, kuin suuren taakan alla oleva kantaja: "Tuo nyt on varmasti väärin".

Hetki tuntui kieltämättä vähän nololta. Sitten Wallendorff jatkoi: "Meidän tehtävämme lähetysjärjestönä on lähettää lähetystyöntekijöitä." Siinä se oli, selvästi ja kirkkaasti. Sen olin toki itsekin tiennyt, mutta monet muut ajatukset olivat tulleet mukaan, ja alkuperäinen, yksinkertainen tehtävämme oli jäänyt osittain niiden peittoon. Oli hyvä herätä todellisuuteen. Wallendorffille lähetystyön suuri näky oli, että mahdollisimman monet saisivat kuulla evankeliumin Jeesuksesta ja pelastua. Tämän toteuttamiseksi piti tehdä työtä, nähdä vaivaa ja - lähettää lähettejä.

Wallendorff tarkoitti sellaisia lähettejä, jotka olivat työhön sopivia ja jotka lähtivät liikkeelle Jeesuksen lähettäminä ja osallistuakseen tavalla tai toisella evankeliumin työhön. Häntä ei ohjannut mikään erityinen lähetysstrateginen ajattelu, vaan hätä evankeliumin levittämisen puolesta. Käytännössä tämä merkitsee kaikkien työhön sopivien lähettien lähettämistä, johon yhdistyksen talous antaa mahdollisuudet.

Wallendorff ei suinkaan tarkoittanut, että lähettien lukumäärä olisi sinänsä kaiken a ja o, ei toki. Oli kysymys siitä, että evankeliumi on kylvettävä mahdollisimman runsaasti kaikille (jaetta 2 Kor.9:6 mukaillen: joka runsaasti kylvää jne.) ja ettei meillä ole oikeutta jättää lähettämättä ketään työhön sopivaa, Jeesuksen kutsumaa ihmistä, joka tarjoutuu työhön. Lähetystyöntyöntekijän sopivuuden kriteerejä on lähetystyön kokemuksen valossa opittu jatkuvasti tarkentamaan, mutta perusasia ei muutu: tehtävämme on lähettää kaikki ne, jotka Jeesus antaa lähetettäväksi ja tehtävä se raittiin taloudenpidon pohjalta. Jokaiselle tulee myös löytää lähetyksellisesti perusteltu ja henkilölle itselleen mahdollisimman sopiva sijoitus ja tehtävä - Wallendorffin toistamaa "Juutalaisille ensin" -näköalaa unohtamatta.

Takaisin
=> System.teol.