Takaisin
=> System.teol.

Rusama, Jaakko:
Kohti ykseyttä. Suomen ekumeenisen neuvoston synty ja toiminta 1917-1997.


Sammanfattning: På väg mot enhet.
Kirkon Tutkimuskeskus.
Sarja A Nro 75. Suomen ekumeenisen neuvoston julkaisuja LXI. 1999. 482 s. Liitteitä. Luettelo ekumeenisista tapahtumista Suomessa vuosina 1812-1997.

Kirjaesittely Perustaan, pääsiäisaikana 2000


Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) historiikin kirjoittajaksi on saatu ekumeenisen toiminnan todellinen asiantuntija, jolla on myös pitkä omakohtainen työkokemus neuvostosta hänen toimittuaan SEN:in pääsihteerinä vuosina 1984-1993. Rusaman tutkimus on varsin perusteellinen ja esitystapa on selväpiirteistä. Sekä historiallisen tieteellisyyden vaatimus että kansantajuisuus on otettu huomioon. Kysymyksessä on varsin merkittävä saavutus.

Teos jakaantuu viiteen kronologisesti muodostettuun päälukuun, joista ensimmäinen käsittelee suomalaisen ekumenian taustaa ennen vuotta 1917. Kansainvälisistä kuvioista mainitaan mm. NMKY, NNKY, Ylioppilaiden kristillinen maailmanliitto (WSCF) ja esim. John R. Mottin toiminta lyhyesti mutta asiallisesti. Toisessa luvussa käsitellään SEN:in edeltäjän, Suomalaisen kansallistoimikunnan, työskentelyä vuosina 1917-1932. Toimikunta oli kansainvälisen World Alliance for Promoting International Friendship through the Churches -järjestön (WA, nimi lyhennettiin käytännössä muotoon World Alliance) Suomen osasto (27). Järjestön painopiste asettui rauhantyön pohdintaan, mitä Kansallistoimikuntakin harjoitti enemmän kuin varsinaisia ekumeenisia yhteyksiä.

Luku kolme seuraa toimikunnan työskentelyä seuraavasta nimenmuutoksesta sitä seuraavaan eli jaksoa 1933-1963, jolloin elimen nimenä oli Suomen yleiskirkollinen toimikunta. Esiteltävä yhteisö sai nykyisen nimensä, Suomen ekumeeninen neuvosto, vuonna 1963. Luku neljä alkaakin nimenmuutosvuodesta ja käsittelee toimintaa vuoteen 1971. 1960-luvulla sana "ekumeeninen" oli lyönyt itsensä läpi ja korvasi termin "yleiskirkollinen", jonka englanninkielinen asu oli muuttunut muodosta oecumenical muotoon ecumenical.

Viides luku on otsikoitu Ekumeenisen kasvun aikaa ja se käsittelee SEN:n toimintaa aina neuvoston juhlavuoteen eli 1997:ään asti. Vuoden 1971 ottaminen rajavuodeksi on yhteisön toimintaa ajatellen perusteltua. Toimikunta sai noihin aikoihin päätoimisen pääsihteerin, ja vuonna 1975 SEN merkittiin yhdistysrekisteriin.

Tutkimusotetta leimaa historiallisen menetelmän käyttö. Toiminnan luonteen kehittymistä seurataan tarkasti, tapahtumat, henkilöt ja ulkomaiset suhteet on esitelty joskus hyvinkin yksityiskohtaisesti. Esiin vyörytettyjen faktojen lukumäärä on huikea. Myös työn volyymista kertovat määräiset suureet on pyritty kuvaamaan. SEN:n toiminta pyritään asettamaan kansainvälisen ekumenian kehyksiin niin kuin asiaan kuuluukin. Viittaukset ekumeeniseen teologiaan ovat sen sijaan harvoja ja niukkoja. Kysymystä kristittyjen ykseydestä ja yhteydestä - joihin tutkimuksen pääotsikko viittaa - ei juurikaan käsitellä teologisesti. Tätä puolta olisi varmasti voitu nostaa esille selvästi enemmän ilman että toimintaan painottuvan esityksen kysymyksenasettelua olisi silti tarvinnut muuttaa.

Kuvaus SEN:n toiminnasta pyrkii ja onnistuu olemaan realistista. Monet vaikeudet, erimielisyydet, painotuserot, taloudellinen ahdinko jne. saavat sijansa, samoin monet monituiset teemat ja tärkeät keskustelunaiheet seka-avioliitoista alkaen. Tekijä nostaa perustellusti esiin useiden ekumeenisten vaikuttajien nimiä ja elämäntyön. Näitä ovat omasta kirkostamme vain esiin poimiakseni Arthur Hjelt, Aleksi Lehtonen, Eelis Gulin, Aimo T. Nikolainen, Verner J. Aurola, Seppo A. Teinonen ja Inga-Brita Castren.

Tarkastelu luku luvulta avaa monia yhtäältä mielenkiintoisia ja toisaalta ekumeenisen keskustelun kannalta tärkeiksi katsottavia yleisiä ekumeniaan liittyviä näköaloja, joita on hyvä lyhyesti kommentoida. Kirjoittaja kertoo (s. 20), miten 1921 perustetun Kansainvälisen Lähetysneuvoston (KLN, IMC) periaatteisiin kuului opillisten ristiriitojen välttäminen. Lausuntoja ei annettaisi eikä valmisteltaisi opillisista asioista, joista jäsenet oli(si)vat eri mieltä. Maininta tuo valoon KLN:n suuren (ja tunnetun) dilemman: yhdistävänä tekijänä oli pelkästään lähetys(käytäntö ja -)yhteistyö. Minkäänlaista opillista kontrollia ei ollut. Vaikka opillinen työskentely nousikin esiin 1950-luvulla, lähetys ja sen perusteet jäivät toisistaan erilleen vakavin seurauksin.

Kun tulee puhe Faith and Order -liikkeen synnystä (1927, FO sulautui1948 perustettuun Kirkkojen Maailmanneuvostoon, KMN), nostetaan esiin kirkkojen hajaannuksen aiheuttama "vastatodistus" Jeesuksen rukoukselle "että he kaikki olisivat yhtä" (Joh. 17:21). Viittaus raamatulliseen ykseysteologiaan on koko kirjassa lähes ainoa. Tekijä näyttää välittävän lukijoilleen sen (KMN:oon sitoutuvien) ekumeenikkojen yleisen painotuksen, jonka mukaan kristittyjen olisi ikään kuin omalla toiminnallaan toteutettava Jeesuksen rukous. Tätä ei yleensä sanota, mutta viittaukset tähän suuntaan ovat selviä. Samalla tekijä kuitenkin tuo esiin (s. 4) sen perustellun näköalan, jonka mukaan (kaiken oikean) ekumenian pyrkimys on "ilmentää lahjaksi saatua yhteyttä". Tämä ykseyden (henotees, oneness) ja siihen perustuvan yhteyden (koinoonia, unity) todellinen faktinen olemassaolo kuitenkin loistaa poissaolollaan konsiliaarisen (KMN:oon sitoutuneen) ekumenian esityksistä. "Kohti ykseyttä" -tyyppiset muotoilut lisäävät kokonaiskuvan ongelmaisuutta, vaikka hyvällä tahdolla ne voidaan tietysti ymmärtää oikeinkin, mutta niiden välittämä signaali kertoo ekumeenisen tehtäväluonteen painotuksesta ja vie helposti lahjan olemassaoloon.

Takaisin Suomeen. Oli hyvä panna merkille, miten voimakkaasti Kansalliskomitea otti kantaa Venäjän /Neuvostoliiton harjoittamaa uskonnonvapauden riistoa vastaan (esim. ss. 110, 116). Tässä asiassa ekumeenisen liikkeen kannanotot muuttuivat radikaalisti neuvostoystävälliseen suuntaan muutama vuosikymmen myöhemmin 1970- ja 1980-luvuilla. Tällöinkin Suomessa osattiin reagoida asiaan terveesti (ss.316-319). Rauhantyö nähtiin SEN:ssä myönteisesti, mutta kantti riitti hyväksymään seuraavan virkkeen julkilausumaan 1982: "Toisaalta kirkko torjuu myös mahdollisuuden palvella sellaista rauhantyöksi kutsuttua toimintaa, joka itse asiassa on vain jonkin muun toiminnan peitenimi." Tämän hyväksyminen meni äänestyksessä tasatulokseen 11-11, ja puheenjohtajan (Nikolaisen) ääni ratkaisi asian. Kannanotto oli realistinen ja sillä torjuttiin perustellusti "liian politisoitunut rauhantyö" (s. 319), johon KMN oli jo vuosia aikaisemmin sortunut.

Arkkipiispa Gustaf Johannssonin ekumenianvastaisuus tuodaan melko kiihkottomasti esiin. Esitys ei kuitenkaan vaivaudu kovin tarkasti selvittämään, miksi Johansson oli vastaan Suomen kirkon läheisempiä yhteyksiä alkavaan ekumeeniseen liikkeeseen 1910- ja 1920 -luvuilla eikä sitä, miksi hän kritikoi Ruotsin arkkipiispaa Nathan Södeblomia. En ole itse todellakaan Gustafssonin dogmatiikan kannattaja, mutta tapa, jolla hänet esitellään ekumenian vastustajaksi ei ole (tässäkään kirjassa) hyväksyttävä. Jokainen viime vuosisadan teologianhistoriaa tunteva tietää varsin hyvin, että Söderblomin teologia poikkesi monin tavoin kristinuskon historiallisesta perinteestä. Ymmärrän, että konsiliaarisen ekumenian puolustajien on vaikea tätä todeta, mutta sen sanomatta jättäminen jättää lukijan käsitykseen, että Söderblomiin kohdistettu syytös "liberaalisuudesta" olisi ollut väärä. (Toinen kysymys on, että "liberaali" ym. nimikkeet eivät aina ole eri keskusteluissa tarkassa tai määritellyssä käytössä.) On valitettavaa, että Johanssonin "raamatullisuus" ei ulottunut uskonvanhurskauden omaksumiseen ja julistamiseen, mutta se on jo toinen asia.

Teinonen saa tässä historiallisessa kuvauksessa ansaitsemansa paikan ekumenian innostuneena, ettemme sanoisi kiivaana puolestapuhujana. Itseironiaakin Teinoselta löytyi. Muistan luennoilta hänen hymyilevän poikamaisen virneensä hänen todetessaan, että "meitä ekumeenikoita sanotaan joskus 'ekumaanikoiksi'." Niinpä niin. Teinonen kävi 1970-luvulta alkaen varsin kärsimättömäksi suomalaisen ekumenian hitaaseen etenemiseen ja teki konkreettisen ehdotuksen aikatauluineen Suomen kirkkojen yhtymiseen johtavasta työskentelystä (s. 299-). Rusaman esitys tapahtumista on kirjan antoisimpia ja informatorisimpia kohtia. Teinosen ekumeeninen näkemys nousi, kuten tunnetaan, Roomalaiskatolisen kirkon itseään absolutisoivan tradition ja statuksen pohjalta, vaikkei sitä tietenkään tuotu ilmi. (Kirjoittaja ei jostain syystä näytä mainitsevan, että Teinonen kääntyi katolilaisuuteen ja liittyi Rooman kirkkoon.)

Kuriositeettina on syytä vielä mainita mainita, miten juuri Teinonen on tutkimuksissaan tuonut ansiokkaasti esille KMN:n oman ekklesiologian todellisuuden, kansanomaisesti: sen kirkollisen luonteen, mikä käsillä olevassa tutkimuksessa kiistetään. Asia nousi esille 1950-luvn alkuvuosina KMN:n keskuskomitean Rollen ja Toronton kokousten lausunnoissa ja pöytäkirjoissa. KMN:lta ei ole sen jälkeen todellakaan voitu kieltää tiettyä kirkollista luonnetta. Teinosen oma ristiriita on tietysti siinä, että yhtäältä hän liittyi tietoisesti Rooman kirkon traditioon ja toisaalta tiesi, ettei Rooma tule koskaan eikä millään ehdoilla liittymään mihinkään (eli minkäänlaiseen, ei 1948 perustettuun eikä muuhun) "kirkkojen maailmanneuvostoon", sillä niin tehdessään se joutuisi tunnustamaan muiden kirkkojen kristillisen täysiarvoisuuden itsensä rinnalla ja se olisi mahdottomuus.

Kirjoittaja tuo ansiokkaasti esille sen, miten SEN:n piirissä oli kuohuvia keskusteluja 1960- ja 1970-luvuilla yhteyksistä KMN:oon. Eräät jäsenkirkot erosivat yhteisöstä teologisista (tässä tapauksessa: ekumeenisista) syistä. Myöhemmin tapahtui kyllä takaisin liittymistä. Myös useissa muissa yhteyksissä tekijä viittaa KMN:n neuvoston edustaman ekumeenisen liikkeen vastustajiin, konservatiivisiin ('evangelical' ja tunnustukselliset) kristittyihin. (Selvä virhe on Carl McIntiren liikkeen ICCC:n leimaaminen 'konservatiiviseksi' sivulla 153; kysymyksessä on äärifundamentalistinen ja -oikeistolainen ryhmä; McIntire on tuominnut konservatiivit moneen kertaan.)

Vastustajiin suunnattujen viittausten sävy tuntuu hieman oudolta arvostetun ja arvostamani tutkijan ja tiedemiehen tietokoneesta lähteneinä. Kautta linjan KMN:n ekumenian vastustajat leimataan nimittäin tietämättömiksi, väärinkäsitysten vallassa oleviksi jne. Kristittyjen yhteyttä ei kristitty voi vastustaa; sellainen olisi mieletöntä - hänellähän on osallisuus maailmanlaajasta kristittyjen ykseydestä. Tätä ei kukaan KMN:n ekumeniaan kriittisesti suhtautuva kiellä. Ongelma on siinä, mistä teologisista premisseistä lähdetään liikkeelle eli mitkä ovat perusteologian lähtökohdat. Tässä törmätään syviin kuiluihin erilaisten ekumeenisten liikkeiden, teologioiden ja mallien kesken. Olisi suuri harha absolutisoida KMN ja yhtä suuri harha absolutisoida Roomalaiskatolisen kirkon ekklesiologinen itseymmärrys.

Myönteisin ja realistisin lausuma todellisen ekumenian luonteesta on sivulla 156, Lundissa 1952 pidetyn Faith and Order -kokouksen yhteydessä kirjattu toteamus: "Kun pyrimme lähemmäksi Kristusta, tulemme lähemmäksi toisiamme." Tämän valossa 1900-luvun ekumeenisen liikkeen suurin katastrofi on ollut keskittyminen "kristittyjen yhteyden ajamiseen" sen sijaan, että olisi keskitytty Kristukseen, uskoon ja oikeaan evankeliumiin ja oikeaan uskonsuhteeseen. Tässä on meillä kaikilla vielä paljon oppimista ja syventymisen aihetta.

Takaisin
=> System.teol.