Takaisin
=> System.teol.

Hiltunen, Pekka:
Vieraassa pöydässä / Vastapäätä Buddhaa ja Kristusta.

Saarijärvi 1999. SLS. 213 s. 2 p. Kirjaesittely Perustaan

Kuin polveileva joki koskineen ja suvantoineen täynnä pehmeää vettä virtaa tämän kirjan teksti. Mielenkiintoisia pikkupyörteitä on jatkuvasti, suunta on selvä eikä tulvavaaraa ole. Lähetysseuran lähettinä useita vuosia Thaimaassa toiminut kirjoittaja panee sivuille uskoaan, lähetyskokemustaan ja uskontoteologiaansa. Näistä viimemainittu on oikeastaan tämän vuoden 1999 kristilliseksi kirjaksi valitun teoksen teema.

Kirjoittaja itse puhuisi suuresta aiheestaan mieluummin tienä kuin jokena. Ymmärrän täysin. Jumalan virroissa ja Jumalan teillä tarvitaan molemmissa rohkeutta, rohkeutta tunnustaa Kristuksen ja hänessä tarjotun pelastuksen ainutlaatuisuus. Tätä rohkeutta kirjoittajalla näyttää olevan uskossaan, josta sitä siirtyy aimo annos kirjan lehdillekin. Juuri tässä tulee esiin elämänläheisyys, ruohonjuuritason kosketus ja etenemisen pehmeys. Hyväkin asia voidaan esittää matalalla profiililla, melutta, mutta silti aitona. Näin kirjassa tapahtuu.

Ketään nykyistä suurta teologista auktoriteettia ei kirjoittajan tarvitse kumarrella. Päinvastoin. Filoksenia-ikonin keskeisestä asemasta ja siihen liittyvästä eloisan mielikuvituksen sävyttämästä syventelystä huolimatta tienä pysyy Jeesus ja sana hänestä. Tässä perustassa on kirjan kristillinen hengellinen paino ja arvo. Tämä myös vie kirjoittajan rohkeaan sanankäyttöön ja sellaisiin uskontoteologian vastakkainasetteluihin suhteessa esim. buddhalaisuuteen, jota normaalioloissa meidän Kotimaa-lehtemme ei juuri julkaisisi. Jos joku toinen niitä esittäisi, hänelle helposti naurettaisiin. Hiltuselle ei naureta. Yhtenä syynä tähän on juuri se pehmeys, joka ainakin toistaiseksi on riisunut uskontorelativistit ja synkretistit aseista.

Kristillinen usko on kristillinen usko, buddhalaisuus on buddhalaisuus, monine eri kerroksineen ja muotoineen, joista sekä filosofinen muunnelma että kansanhurskauden taso esitellään lukijalle. Thaimaan Luterilaisen Kirkon seurakuntalaisten vanhaa ja uutta uskoa esitellään samoin, sarvineen ja hampaineen, uusine häikäisevine oivalluksineen ja rupuisuuksineen. Mitäpä sitä turhaan kaunistelemaan, ei thai-kristittyjä niin kuin ei lähettejäkään.

Uskontoteologian näkökulmasta on tärkeää uskon ja uskonnollisuuden vastakkainasettelu ja siihen sisältyvä lapsenomainen rohkeus. Lisäksi ansaitsee erityiskiitoksen sisällön terävä henkimaailman todellisuutta koskeva erittely ja esillepano. Thaimaalaisten seurakuntalaisten kokemukset vanhasta uskostaan tuovat elävästi mieleen ne kamppailut, joissa Mekane Yesus -kirkko nyt elää Etiopiossa, ja ne, joiden keskellä Bangladeshin ja Mongolian alkavat luterilaiset seurakunnat kamppailevat. Miten voisi saada nämä taistelun ja erilaisuuksien ulottuvuudet teologian opiskelijoitten, kirkkomme työntekijöiden ja luottamushenkilöiden tajuntaan? Nyt esitetyssä muodossa on onnistuttu välttämään turhat piikit. Piikkejä kyllä on, mutta ei varmaan turhia. Jokaista piikkiä ei välttämättä edes huomata. Se on jo ulottunut herkästi tuntuvat pintahermoston alle, perustotuuksiin.

Kirjan rakenteesta sen verran, että sen pääluvut alkavat Filoksenia-ikonia pyörtävillä mietiskelyillä. Sisällön jäsentäjänä toimivan Filoksenia-ikonin taustallahan on kertomus kolmen miehen vierailusta Abrahamin ja Saaran luona Mamren tammistossa (1 Moos 18). Abraham puhuttelee kolmea vierastaan yksikössä Jahveksi, Herraksi, mikä on varsin hämmästyttävää. Tästä avautuu kolminaisuusikoni(e)nkin tausta, niin kuin tässäkin kuvattu kolmenerillisen persoonan muodostama kolmiykseys. Mietiskelyn jälkeen seuraa kertomuspalasia koetusta työstä, niiden pohdintaa ja sovellusta Näiden jälkeen tulevassa osassa on eräänlainen laajennettu asiahakemisto, aakkosjärjestyksessä, asiat kirjan teemaan liittyviä.

Tekstihän on tässä kirjassa nykyaikaista. Vanhana hesalaisena innostun nuoruuteni ajan ilmaisujen heräämisestä eloon kirjan lehdillä ja nykykielen iskevyydestä. Omien tietojen rajallisuus merkitsi lukemisessa sitä, että aivan joka kohdassa en ollut aivan varma kärryillä pysymisestäni. Oma jokeni tai tieni kulkee parissa asiassa pikkuisen eri reititystä, mikä johtuu osittain käsitemäärittelystä. Tarkoitan mystiikkaa, jota katselen hieman etäämmältä ja jonka koen (kenties terminäkin vielä) ongelmallisempana kuin tekijä. Mystisen jumlaansulautumiskokemuksen kiitosta saa kirjasta turhaan etsiä, Ortodoksinen kristillisyys on osoittanut merkillistä suoraselkäisyyttä konsiliaarisessa ekumeniassa kerran toisensa jälkeen kun protestantit ja katoliset ovat vaienneet, niin dogmatiikan perinteen ja etiikan kuin kristillisen identiteetinkin alueella. Hatunnosto heille tästä, vaikka pelastusopit ovatkin eri puolilla jokea. Eli: löytyisikö ikonia ja lainattuja ortodoksiteologeja vastaavia lähteitä muualtakin? Aivan varmasti.

Yksi perusjuonne Hiltusen kirjassa on se usein unohduksiin joutuva tosiasia, että Jumalan ilmoituksen keskus on henkilö ja että tämä henkilö oli myös todella ihminen, samalla kun hän oli Jumala. Ikonikristillisyyttä kun en tarkemmin tunne, voin kirveeni kiveen iskien kysellä lopuksi, mikä lie vaikuttanut mainitun ikonin tekijän mieleen hänen maalatessaan Abrahamin vieraille siivet. Enkeleistä ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut kysymys, vaan ihmisistä (anashiim) ja johdetussa merkityksessä kyllä sanansaattajista (enkeli ja sanansaattaja kääntävät saman heprean sanan). Jos Heprealaiskirjeessä (13:2) mainitut vieraat olisivat tulleet kylään siivet selässään, ei isäntäväeltä olisi tarvittu paljonkaan päättelykykyä sen suhteen, keitä vieraat olivat, ihmisiä vai enkeleitä. En puutu siihen, miten pyhä kolmiykseys mielletään taivaaseen sijoitettuna, mutta Jeesuksen lihaksi tulossa, ei siipiä varmasti ollut. Ihmiseksi tulo oli täysin aito, samoin on Jeesuksen seuraajien samaistuminen ihmisiin: siivetöntä. Niin kuin kirjoittajan lähetystyön kokemuskin, oikeinymmärrettynä, on.

Takaisin
=> System.teol.