Takaisin
=> Yhteiskunta

Halonen – yksi meistä?

 

Muistan sen masennuksen ja pettymyksen, joka valtasi mieleni presidentinvaalin ratkettua vuonna 2000. Pidin Tarja Halosen voittoa kansallisena tappiona.

Vaaliyöstä jäi mieleen Halosen tunnetun tukijan lausahdus TV:stä: ”Nyt jokainen saa uskoa, mitä haluaa!” Niinhän oli ollut siihenkin asti, mutta Halosen voittoon yhdistettynä sanoma oli selvä: enää ei tarvitse kunnioittaa perinteisiä arvoja.

Hannu Lehtilän kirja ”Tarja Halonen, yksi meistä” kertoo avoimesti perinteisten arvojen asemasta Halosen ajattelussa. Hän kirjoittaa: ”Halosen valinta kertoo suuresta arvojen kumouksesta; sallivuus ja moniarvoisuus tulivat todeksi ja uuden vuosituhannen merkiksi helmikuussa 2000” (mt., 8).

Eva-johtajien kritiikki Halosta kohtaan saadaan kirjassa näyttämään siltä, ettei heillä ole mitään kansainvälistä moraalia, presidentillä sen sijaan on. En tässä puolusta Eva:n linjauksia, vaan painotan kirjan sisältämien väitteiden ristiriitaisuutta. Ensin painotetaan presidentin arvokumousta eikä sen todeta muuttuneen. Sen jälkeen hänestä tehdään yhtäkkiä kansainvälisen moraalin suuri puolustaja (170-178)!  Halosen johtamasta globalisaatiokeskustelusta puuttuu keskeinen ihmisarvonäkökulma: hän ei tuo avoimesti esiin nykyjärjestelmän erittäin vakavia, köyhyyttä laajasti pahentavia ongelmia. Globalisaatio on välttämättömyys, muttei nykymuodossaan.  

Aluksi Halonen vastusti sotilaallisten kriisinhallintajoukkojen perustamista. Kannanotto kertoo karua kieltään ”solidaarisuudesta” ja heijastaa ajatusta, ettei suomalaisten pidä mennä auttamaan kriiseistä kärsiviä ihmisiä toisissa maissa.  Halosen kanta kertoo äärimmäisestä kansallisesta itsekkyydestä, juuri siitä, mistä kirja syyttää toisia. Miksi ääni kellossa muuten vaihtui?

Halosen maine solidaarisuuden ja ihmisarvon puolustajana paljastuu kirjassa ontoksi. Hänen solidaarisuutensa pelkistyy lähinnä yhteydenpidoksi DDR:n ja Nicaraguan kommunistisiin valtaa pitäviin hänen SAK:n työvaiheensa yhteyksissä (mm. 155-156). Nimimerkki ”On aika muistaa” (15.11. mielipide) kiinnittää vakavasti ja oikein huomiota juuri näihin asioihin. Halosen toiminta DDR:n tunnustamiskomiteassa puhuu verenpunaista kieltä. Nyt Halonen sanoo, ettei hän ole vain vasemmiston ehdokas. Ei niin, hän lienee myös vanhan DDR-ideologian puolustaja, koska ei ole asiaa tuominnut. Erillissotapuhe Pariisissa oli ”yksi pääsky(, joka) ei kesää tee”.    

Halosen YK:n yleiskokouksessa 2004 esittämät Irakin kansan ja USA:n vastaiset lausunnot sodan ”laittomuudesta” eivät vahvista kuvaa presidentin solidaarisuudesta tai ihmisarvojen puolustamisesta, päinvastoin. Ne kertovat mielistelynhalusta YK:hon päin ja täydellisestä välinpitämättömyydestä Saddamin diktatuuria ja sen satoja tuhansia uhreja kohtaan. 

Suomen Pankin nimitysjupakat esitetään ongelmattomina. Presidentti kuitenkin rikkoi parlamentarismin perussääntöjä ja käytti valtaa, jota hänelle ei ollut annettu. Lehtilä - ehkä ajattelemattomuuttaan - otsikoi kyseisen luvun ”Oma reviiri pitää ottaa” (93-100)! Sen Halonen teki – merkityksessä ”ottaa reviiri itselleen”.

Jos olisi näyttöä Halosesta vähäosaisten puolustajana missään erityisessä mielessä, kirja olisi varmasti tuonut sen esiin. Nyt ei tuo. Globalisaatio ja viime hetken puhe varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta eivät sitä takaa. Pelkkää hymistelyä kirja ei – yllättävästi – kuitenkaan ole.

Halonen on poliitikko, ei valtiomies. Eikä (ihmis)arvopresidentti.

Juhani Lindgren
Hämeenlinna

Takaisin
=> Yhteiskunta